Vietti

Vietin käsitettä käytetään biologiassa, etologiassa ja psykoanalyysissa.

Biologiassa

Vietti on käyttäytymismalli, joka yksilöllä on ilman ennakkokokemusta. Esimerkiksi pennun imemisreaktio, kun se pääsee emän nisälle on viettitoiminto. Vietti käsitteenä yhdistyy hyvin paljon perimään. Siksi esimerkiksi koiraa ei saa koulutuksella tekemään lisää varsinaista viettiä, vaan on mahdollista vain vahvistaa tai tukahduttaa tätä vietin kautta tapahtuvaa käyttäytymistä.^[1]

Vietin neljä osaa

• Viettivire on yksilön sisäinen valmiustila. Esimerkiksi nälkä aiheuttaa koiralla saalisvietin kohoamista.
• Viettiärsyke on jokin ulkopuolinen tekijä, esimerkiksi jäniksen pakeneminen on koiralle viettiärsyke.
• Viettikäyttäytyminen on käyttäytymismalli, jonka viettiärsyke laukaisee, kun viettivire on voimassa. Viettikäyttäytyminen laukeaa vain silloin, kun molemmat, sekä viettivire, että viettiärsyke ovat voimassa. Esimerkiksi silloin, kun koiralla on nälkä ja se näkee jäniksen juoksevan se lähtee jäniksen perään.
• Viettipäämäärä on onnistunut viettikäyttäytyminen. Esimerkiksi jäniksen kiinnisaaminen ja sen avulla nälän poistaminen voi olla koiralle viettipäämäärä.^[1]

Psykoanalyysissa

Vietti kuuluu psykoanalyysin keskeisimpiin ja ongelmallisimpiin käsitteisiin. Sigmund Freudin alkuperäisen määritelmän mukaan^[2] vietti (saks. Trieb) on ruumiin ja psyyken rajalle sijoittuva toiminnallinen käsite.^[3] Vietti edustaa psyykelle ruumiillista ärsykettä (saks. Reiz), joka vaatii tietyn määrän psyykkistä työtä. Freud esitti, että viettiin sisältyy paine, pää­määrä (tyydytys), kohde (objekti, se minkä avulla päämäärä saavutetaan) ja alkulähde (ruu­miin biokemialliset prosessit). Hän esitti kaksi kantaviettiä (saks. Urtrieb), joiden pii­riin muut sisältyvät: ego- eli itsesäilytysvietti ja sukuvietti. Myöhemmin hän muutti jaot­telua niin että kantaviettejä olisivat eros ja aggressio- eli kuolemanvietti.^[4] Varsinkin jälkimmäinen jaottelu on kohdannut arvostelua, ja myöhempien tutkijoiden mukaan se on jarruttanut psykoanalyyttisen teorian kehitystä. Jaottelun on arvioitu olleen liian tiiviisti sidoksissa Freudin henkilökohtaiseen dualismiin.^[5]

Psykoanalyytikoista muiden muassa Roy Schafer ja Veikko Tähkä ovat arvioineet viettiteoriaa uudelleen, ja he pitävät viettiä yksinomaan määrällisenä (kvantitatiivisena) eli taloudellisena (ekonomisena) energiana.^[6] Psykologisesta näkökulmasta vietti on eli­mistön tuottamaa energiaa, joka uusiutuu jatkuvasti ja kasautuu ja jolla on pakottava luonne. (Viettiteoria ei ole neurofysiologinen vaan fenomenologinen teoria.) Ihmisen fyysiset tarpeet ja henkiset toiveet saavat motivoivan voimansa viet­ti­energiasta, mutta niiden päämäärät, merkitykset ja kohteet ”eivät kuulu viettiin, jolla puhtaasti energisenä käsitteenä ei ole mitään sellaisia ominaisuuksia”.^[7] Kaikki psyykkiset kvaliteetit liittyvät mielen sisältöihin ja prosesseihin, eivät ener­giaan itseensä. Viettienergian "kohtaloa" voidaan nimittää kanavoitumiseksi. Kun klas­si­sessa psykoanalyysissa neuroosin sanottiin johtuvan viettiristiriidasta, olisi täsmällisempää sanoa, että viettienergia on kanavoitunut tarkoituksiin, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Dualistisesta viettiteoriasta on nykyisessä psykoanalyysissa paljolti luovuttu. Määrällinen viettikäsitys saa hylkäämään paitsi kantavietit myös sellaiset ehdotukset kuin Yrjö Hirnin taidevietin ja Elias Canettin joukkovietin.^[8] Näi­hin liitettyjä ilmiöitä voidaan kuvata metapsykologisesti erilaisina sopeutumina, kanavoitumina, sitomisina ja va­rau­mina.

Koska vietti on lähtöisin ruumiista mutta yksilölle fenomenologisesti se ilmenee vietin kohteen varaumana (toisin sanoen kohteen edustus on vietti­ener­gian varaama, ja siksi se vaatii huomiota), on vietin ja sen kohteen suhde kontingentti ja ongelmallinen, vaikka kukaan ei näe mitään ihmeellistä siinä, että janoinen ihminen halajaa vettä.^[9]

Pentti Ikonen ja Eero Rechardt (1994) ovat kehittäneet kuolemanvietin teoriaa ja yh­dis­täneet sen sitomiseen (saks. Bändigung).^[10] He huomauttavat, että kuolemanvietti eli thanatos voitaisiin nimetä uudelleen sitomispyrkimykseksi. Tähkän määrällinen vietti­käsitys voidaan yhdistää Ikosen ja Rechardtin muotoiluun: viettienergia ka­na­voi­tuu ja sitoutuu erilaisiin pyrkimyksiin, jotka voivat olla keskenään ristiriidassa. Ikosen ja Rechardtin mukaan thanatoksen tavoitteena ei ole niinkään tuho ja kuolema vaan vapautuminen sellaisista sisäisistä ja ulkoisista ärsykkeistä, jotka tuntuvat häiritseviltä. Thanatospyrkimys tavoittelee jännittyneisyyden vähentämistä, kun taas eros­pyrkimys tavoittelee mielihyvää huolimatta vaikeuksista ja mielipahasta. Thanatokseen liittyvä toistamispakko perustuu paitsi uhkaavan ärsykkeen hallitsemisyritykseen myös siihen, että toistuminen tarjoaa tunteen omasta jatkuvuudesta.^[11] Kaikki psyykkiset ilmiöt ovat käytännössä näiden kahden pyrkimyksen — eroksen ja thanatoksen — yhteisvaikutuksen tulosta, kompromissimuodosteita. Thanatospyrkimys voi toteutua pelkän ajattelun ja psyykkisen työn avulla, joka pois­taa häiriön. Eri tilanteissa thanatospyrkimys voi saada hyvin erilaisia ilmenemismuotoja. Häiritsevyys ja jännittyneisyys johtuvat sitomattomasta, ”vapaana vellovasta” viet­tienergiasta. Thanatos pyrkii sitomaan sen eri tavoin, ja tuhoavuus on vain äärim­mäinen keino — tuhotessa sekoitetaan symboli ja se, mitä symboli edustaa, re­pre­sentoi.^[12] Esimerkiksi tieteenharjoittamiseen ja taiteentekemiseen liittyvä järjestäminen sitoo viettienergiaa ja näin vähentää ahdistusta.^[13]

Katso myös

• Vaisto
• Libido

Lähteet

1. Viettiteoria. Kennel Bacteroides.
2. Artikkelissa "Vietit ja viettikohtalot" (Triebe und Triebschicksale, 1915).
3. Freud 2005: 87–108.
4. Freud 1993: 61–120; 2005: 202–240.
5. Fine 1990: 202, 225–226; Ikonen–Rechardt 1994; Rycroft 1995: xv–xvi.
6. Schafer 1968: 44–47; Tähkä 1997: 66–70.
7. Tähkä 1997: 69.
8. Hirn 1902: 21–31; Canetti 1985: 130, 154–156; 1998: 9–255.
9. Vrt. Freud 2005: 92.
10. Ikonen–Rechardt 1994; myös Lehtonen 1993.
11. Gedo 1991: 76.
12. Vrt. Segal 1957.
13. Ikonen–Rec­hardt 1994: 23–127.

Kirjallisuutta

• Canetti, Elias 1985: Soihtu korvassa. Suomentanut Kyllikki Villa. Tammi, Helsinki. [Die Fackel im Ohr, 1980.] ISBN 951-30-6200-7
• Canetti, Elias 1998: Joukko ja valta. Suomentanut Markus Lång. Loki-Kirjat, Helsinki. [Masse und Macht, 1960.] ISBN 952-9646-40-2
• Fine, Reuben 1990: The History of Psychoanalysis. New Expanded Edition. Jason Aronson, Northvale. [1979.] ISBN 0-8264-0452-9
• Freud, Sigmund 1993: Johdatus narsismiin ja muita esseitä. Suomentanut Mirja Rutanen. Love Kirjat, Helsinki. [Zur Einführung des Narzißmus, 1914, & Jenseits des Lustprinzips, 1920, & Das Ich und das Es, 1923, & Aus der Geschichte einer infantilen Neurose, 1918.]
• Freud, Sigmund 2005: Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Vastapaino, Tampere. ISBN 951-768-147-X
• Gedo, John E. 1991: Between Prolixity and Reductionism: Psychoanalytic Theory and Occam’s Razor. — Journal of the American Psychoanalytic Association 1 (39. vsk.), s. 71–86.
• Hirn, Yrjö 1902: Konstens ursprung: En studie öfver den estetiska värksamhetens psykologiska och sociologiska orsaker. Söderström, Helsingfors.
• Ikonen, Pentti — Rechardt, Eero 1994: Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Nuorisopsykoterapiasäätiön julkaisuja, 5. Nuorisopsykoterapia-säätiö, Helsinki.
• Lehtonen, Kimmo 1993: Musiikki sitomisen välineenä. Psychiatria Fennican julkaisusarja, 109. Psykiatrian Tutkimussäätiö, Helsinki.
• Rycroft, Charles 1995: A Critical Dictionary of Psychoanalysis. Penguin Books, London. [1968.] ISBN 0-14-051310-8
• Schafer, Roy 1968: Aspects of Internalization. International Universities Press, New York.
• Segal, Hanna 1957: Notes on Symbol Formation. — 'International Journal of Psycho-Analysis 6 (38. vsk.), s. 391–397.
• Tähkä, Veikko 1997: Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. WSOY, Helsinki. [Mind and Its Treatment: A Psychoanalytical Approach, 1993.] ISBN 951-0-20834-5