Viime jääkauden viimeisen 40 000 vuoden lämpökäyrä.Viime jääkauden loppuvaiheen aikakaudet.
Viime jääkauden huippukohta (engl.Last Glacial Maximum eli LGM) oli Veikseliksi nimetyn viimeisimmän jääkauden kylmin vaihe, joka oli noin 27 000–21 000 vuotta sitten. Skandinavian jääkenttä oli suurimmillaan noin 23 000 kalenterivuotta sitten[1].
Merenpinta oli alimmillaan 22 000–21 000 vuotta sitten.
Laajimmillaan jääkauden mannerjää peitti Skandinavian ja ulottui Pohjois-Saksaan ja Pohjois-Puolaan.[2] Idässä jää ulottui ValdailleVenäjälle; Hampuri oli jäätön, mutta aivan lähellä jään reunaa. Englanti ja Irlanti olivat jäässä eteläisimpiä osia lukuun ottamatta, ja Alpeilta virtasi jäätä vuorten juurillekin. Myös muualla Euroopassa oli suuria vuoristojäätiköitä. Jäätikön eteläpuolella oli laaja tundravyöhyke. Ilmasto oli hyvin kylmä, tuulinen ja erittäin kuiva. Tuulet nostivat kylmimpinä kausina ilmaan paljon pölyä. Metsät olivat harvinaisia niilläkin alueilla, joilla lämpötila riitti metsän kasvuun. Sademetsäalue oli kutistunut ja aavikot olivat huomattavasti suurempia kuin nyt.
Euroopan ihmisiä asui 200–500 kilometrin päässä jään reunasta Tšekkoslovakiassa, Ukrainan eteläosissa sekä näistä kokonaan erillään Lounais-Ranskassa ja Pyreneiden niemimaan lähellä. Afrikassa sadetta tuova kesämonsuuni ulottui suureen osaan mannerta, mutta jääkaudella vain pienelle alueelle päiväntasaajan lähelle mantereen länsiosissa.[3] Esimerkiksi Pohjois-Afrikkaan tulivat nykyistä viileämmät läntiset ilmavirtaukset.
Merenpinta oli tällöin syvimmillään 116 metriä nykyistä alempana[4] ja jää ulottui Skandinavian yli. Nykyisen näkemyksen mukaan LGM:n kylmin vaihe on kestänyt vain 2 000–3 000 vuotta. Jää alkoi vetäytyä viimeistään 18 000 vuotta sitten, ellei aiemmin. LGM voidaan määritellä eri alueilla hieman eri aikoihin. Jään reuna ei ollut esim. Skandinavian mannerjäätikön länsipuolella Norjan lounaisrannikolla kauimpana samaan aikaan kuin itäpuolella, 25 000 vuotta sitten. Aavikot laajenivat maapallolla hieman ennen jäätikön laajinta vaihetta. Ilmaston kylmeneminen ajoi eläimiä etelään ja Euroopassa asutus heikkeni varsinkin Keski-Euroopassa.
Pohjois-Saksassa oli erittäin kylmää aromaista polaariaavikkoa, kylmempää kuin koskaan aikaisemmin Veiksel-jääkaudella.[5] Ikiroudan eteläraja kulki suunnilleen Keski-Ranskasta Alpeille ja Pohjois-Ukrainaan.[6] Ilmasto oli hyvin kylmä ja kuiva pohjoisessa Itä-Aasiassa, jossa vallitsi valtava korkeapaine. Niinpä Siperiassa oli talvella jopa −60 – −80 °C, ja jäätiköt eivät kasvaneet nopeasti.[7] Jamalin jääkartioiden happi-isotoopeista on mitattu ajalta 30 000–22 000 vuotta sitten 4–9 °C nykyistä alempi vuosikeskilämpötila.[7] 32 000–22 000 radiohiilivuotta sitten ruutumaiden jääkartioita oli 58 leveydellä, mikä on yli 1 000 kilometriä nykyisiä ruutumaita etelämpänä[7]
Alankomaissa oli tammikuun keskilämpötila noin −8 °C, ja heinäkuun 9–10 °C eli noin 10 °C vähemmän kuin nykyään. Moskovan seudun talven keskilämpötila oli 20 astetta nykyistä alempi, ja kesällä 5–11 astetta nykyistä alempi.[8]
Maan akselikallistuma oli noin 0,5 astetta nykyistä pienempi, ja ilmastoprekession vaikutus E sin omega suunnilleen sama kuin nyt. Pohjoiselle pallonpuoliskolle tuli kesällä 65 leveysasteelle 10 cal/cm² päivässä vähemmän auringon säteilyä kuin nyt[9].
Viime jääkauden huippukohdan heinäkuun keskilämpötila, UKMO-ilmastomallilla tehtyjen laskujen mukaan. Les Eyziesin seudun jääkauden kylmimmän vaiheen ilmastokaavio. paikak sijaitsee Dordognessa, Ranskassa.
Monesti jääkauden huippukohta ajoitetaan aikaan 20 000–18 000 radiohiilivuotta sitten Itä-Euroopan jäätiköiden maksimin mukaan.[10] Laajemmin saatetaan ajoittaa esim. Uuden-Seelannin ja Patagonian jäätiköiden mukaan aikaan 24 000–18 000 radiohiilivuotta sitten.[11] Chilen vuoristojäätiköiden maksimi oli 20 000–19 000 radiohiilivuotta sitten ja Tasmanian 21 000–19 000 radiohiilivuotta sitten.[12] Valkoi-Venäjän seuduilla jäätikkö laajeni maksimiinsa vasta noin 17 000 radiohiilivuotta sitten.[13] Jääkauden huippukohtaa edlsi Venäjällä Brjansk-interstadiaali 32 000/30 000–24 000 radiohiilivuotta sitten[14], jolloin Länsi-Siperian ilmasto oli melko kostea myöhempään huippukauteen verrattuna[15]. Itä-Euroopan Valdain seudun Krutisan alueella oli silloinkin hyvin kylmät ja kuivat olot, tammikuun keskilämpötila −40 – −30 °C ja kylmä jakso 9 kuukautta, sekä sademäärä 200–300 mm[16]. Jään reuna oli silloin Suomessa suunnilleen Helsinki-Joensuu-linjalla ja ikirouta Etelä-Ukrainassa[17]. Jääkauden loppuvaihe alkoi noin 17 000–15 000 radiohiilivuotta sitten[18]. Keski-Venäjän tasangon ikirouta alkoi sulaa 13 000–12 000 radiohiilivuotta sitten, jolloin lössin kasautuminen väheni ja eroosio alkoi kuluttaa rinteitä.[19] Jäätikön maksimi oli Etelä-Baltiassa 18 000 BP, Valdain seuduilla 21 000 BP ja Itä-Karjalan itäosissa 24 000 BP.[20]
Jään reunasta
Veiksel-jääkauden jäätikön suurin laajuus Euroopassa.
Patagonian jääkenttä ulottui 41. leveysasteelle. Suuria jääkenttiä oli Tiibetissä, muttei olla varmoja siitä oliko koko Tiibet jään peitossa. Jäätä oli Baltistanissa, Ladakhissa ja Andien Altiplanossa. Monia pieniä vuoristojäätiköitä syntyi Afrikkaan, Lähi-itään ja Kaakkois-Aasiaan, nimenomaan Atlasvuorille, Balevuorille ja Uuteen Guineaan. Ob- ja Jenisei-joet olivat pysähtyneet jääkenttien takia, ja siten Siperiaan oli syntynyt valtavia jään patoamia järviä. Euroopassa, esimerkiksi Varsovan tienoilla, oli jään patoama järvi, joka syntyi kohtaan missä jää painoi mannerta alaspäin. Laajat kylmät alueet Itä-Aasiassa, Alaskassa, Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa olivat jäättömiä, koska näillä alueilla jäätiköiden luoma korkeapaine loi kuivaa ilmaa talvella. Siperian länsituuli oli talvella kuiva ja lumisateeton. Toisaalta Tyynimeri lämmitti Itä-Siperiaa. Mutta Kamtsatkassa, missä mereltä tuli talvella kosteutta, syntyi lumen pakkautuessa suuria jäätiköitä.
Ilmasto, kasvillisuus
LGM:n kaudella ilmasto kylmeni. Tundran eteläraja oli Pohjois-Ranskassa. Saksan jäättömät alueet olivat laajalti tundraa. Ranskassa oli paljon kylmätalvista subarktista ilmastoa.[21]. Unkarissa ja Ukrainassa oli boreaalinen ilmasto, mutta pääosin aroa. Laajoilla alueilla oli havumetsää, jonka seassa luultavasti arolaikkuja. Tai aron keskellä oli metsälaikkuja. Lehtimetsän pohjoisraja oli Länsi-Ranskan rannikolla, Etelä-Ranskassa, Keski-Italiassa ja Pohjois-Kreikassa.
Itä-Euroopan havupuuvyöhykkeellä oli paljon ruohoisa alueita päätellen siitepölyistä.[22] Mutta lintulöytöjen mukaan metsää oli monin paikoin 20-40%.[23] Pohjois- ja Keski Ranskassa oli runsaasti ainakin epäjatkuvaa ikiroutaa ja koko Ranskassa maa ainakin jäätyi talveksi.[24][25]
LGM:n ihminen
Erään arvion mukaan kylmimmällä jaksolla noin 23 000 vuotta sitten olisi Euroopassa asunut noin 120 000 ihmistä
[26][27] ja muualla maailmassa enemmän. Ihmisillä oli kylmältä suojaavia vaatteita. Pohjoisimman asutuksen rajan lienee määrittänyt peuran saatavuus riistana ja puuvartisten kasvien kasvuraja[28]. Asutuksen pohjoisraja lienee ollut lähellä heinäkuun 10 asteen keskilämpötilaa, joka on puuraja.
Kylmimpänä aikana vuotta sitten joitain ihmisiä asui Länsi- ja Keski-Euroopassa 50 leveyspiirillä[29]. Reininlaaksossa Frankfurtin lähellä ja Maconin, pohjoisempana Auxerren, jopa Reimsin-Pariisin tienoilla asti. Lännessä Le Mansin lähellä. Ihmisiä asui Alppien jäätikön pohjoispuolellekin Baselin, Bernin ja Ingolstadtin lähellä.[30][31]. Idempänä asutusta oli pohjoisempana, koska puuraja oli siellä kauempana etelästä.
Asukastiheys oli laajoilla alueilla 0,1- 3 as/km luokkaa. Ranskassa tiheän asutuksen pohjoisraja kulki Vezerejoen tienoilla, idässä Puolan etelärajalla. Paljon asuinpaikkoja oli Rhonen, Vezeren ja Loiren laaksoissa. Asutuksen pohjoisraja näyttää noudattaneen sekametsän eli jalojen lehtipuiden kasvun pohjoisrajaa.[32] Niinpä ihmisiä asui paljon alueella, joilla ilmasto vastasi Etelä-Suomen ilmastoa tai lämpimämpää. LGM:ään osui myöhäispaleoliittinenSolutrén kulttuuriRanskassa, joka eli mm. mammutin metsästyksellä. Myöhemmin niin sanotussa Frankfurt-vaiheessa tiheä asutus levisi Pohjois-Ranskaan ja Keski-Saksaan asti[33].
Jääkauden maksimin aikana mannerjää oli paksuimmillaan 2–3 kilometriä ja sen reuna ulottui Valdai–Brandenburg-linjalta Britteinsaarille lähelle Lontoota. Merivesien pinnat olivat n. 150 metriä nykyistä alempana, ja suurin osa mannerjalustoista kuivaa maata. Näillä alueilla oli asutusta LGM:n jälkeen mm. Brommen arkeologinen kulttuurin aikoihin n. 13000 eaa. alkaen, Tanskasta Britteinsaarille. Iso-Britannia oli asumaton luultavasti ilmaston ankaruuden takia 28 000–13 000/12 000 vuotta sitten.
LGM:n aikajaosta
Viime jääkauden huippukohta Grönlannin NGRIP-jääkairausnäytteessä.Lähellä Ohotanmeren pohjoisrantaa sijaitsevan Elikchan-järven siitepölynäytteiden kaaviossa näkyy runsas marunan, heinän ja saran ("Art", "Poaae", "Cypae") osuus jääkauden ankarimmalla ajalla.
Jää laajenee
Viime jääkauden jäätiköiden maksimia edelsi ilmastoltaan vaihteleva Keski-Veiksel-kausi eli happi-isotooppivaiheMIS 3. Jää laajeni suurimpaan kokoonsa Norjan suunnalla 33 000 vuotta sitten.[34]Tanskaan virtasi jää ensin Norjan suunnasta, sitten Itämereltä. Noin 30 000–26 000 vuotta sitten merenpinta laski 30 metriä jäätiköiden laajetessa rajua vauhtia kaikkialla maailmassa.[35]
[36] Noin 29 000–27 000 kalenterivuotta sitten koettiin kaksi lyhyttä lämmintä kautta, mikä vastannee Ranskan Tursac-luolasta todettuja lämpimiä kausia. Jäätikön viimeinen laajenemisvaihe alkoi noin 27 000 kalenterivuotta sitten. Noin 25 000 kalenterivuotta sitten oli hyvin kylmä Heinrichin tapahtuma H2, jolloin jäävuoret kuljettivat valtavan määrän hiekkaa Pohjois-Atlanttiin.[37]lähde tarkemmin?
Jäätiköityminen saavutti Saksassa huippunsa noin 26 500–24 000 kalenterivuotta sitten vallinneessa Brandenburg-stadiaalissa, jolloin jää oli Saksassa eteläisimmillään.[34] Jää lienee aaltoillut melko pitkään sektoreittain Pohjois-Saksassa ja Pohjois-Puolassa. Jää oli Elben–Oderin sektorilla eteläisimmässä osassaan 24 000 vuotta sitten, Länsi-Puolassa Varsovan lähellä 26 500 ja idempänä 22 800 vuotta sitten.[38] Kanadassa Newfoundlandin tienoilla jää oli laajimmillaan noin 23 500 kalenterivuotta eli 20 000 radiohiilivuotta sitten[39]. Vielä idempänä jää saattoi olla maksimissaan vasta 19 000 kalenterivuotta sitten[40].
Silloin jää ulottui Puolassa aivan Varsovan pohjoispuolelle. Idässä jää oli laajimmillaan hieman myöhemmin, ja Norjassa jo aiemmin, noin 28 000 vuotta sitten[41]. Pian Brandenburg- eli Lezno-vaiheen jälkeen ilmasto lauhtui ja jää vetäytyi Saksassa lauhkeamman niin sanotun Laugerie-interstadiaalin aikana. Merenpinta lienee noussut hieman, muutaman metrin, noin 21 500 kalenterivuotta sitten muutamassa sadassa vuodessa.[42][43] Jää eteni Saksassa ja Puolassa uudestaan Frankfurtin ja Poznanin tasalle noin 22 000–20 200 kalenterivuotta sitten, toisten tietojen mukaan hieman myöhemmin.
Samoihin aikoihin Ranskassa aro valtasi alaa metsältä, mikä vaihe kesti muutamia vuosisatoja noin 18 000 radiohiilivuotta eli noin 21 700 vuotta sitten.[34][44][45] Noin 20 500 kalenterivuotta sitten merenpinta alkoi taas hieman laskea. Joidenkin tietojen mukaan kylmä Frankfurt-vaihe oli vasta 19 000–18 000 kalenterivuotta sitten. Tällöin jää laajeni maksimiinsa idässä Baltiassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä ja lännessä Tanskan seuduilla, muttei enää Saksassa ja Puolassa[46].
Jää vetäytyy LGM:n jälkivaiheessa ja sen jälkeen
Jää vetäytyi pikkuhiljaa aaltoillen Pohjois-Saksassa Mecklenburgin maakunnassa, mutta merenpinta oli vielä 19 000 vuotta sitten 114 metriä nykyisen tason alla.[47] Merenpinta nousi noin 19 000 kalenterivuotta sitten jopa 10–15 metriä noin 100–500 vuoden sisään. Tämän katsotaan päättäneen LGM:n.[42][48][42] Kylmä palasi noin 18 000 kalenterivuotta sitten, jolloin vallitsi Pommeri-[34] tai Gardno-vaihe[44]lähde tarkemmin? Puolassa. Noin 17 500 kalenterivuotta sitten merenpinta nousi portaana noin 15 metriä.[49] Noin 17 200 vuotta sitten jää oli aivan Saksan pohjoisrannikolla Kööpenhamina–Velgast–Keski-Liettua-linjalla. Noin 16 500 kalenterivuotta sitten alkoi kylmä Heinrichin tapahtuma H1[50]. Noin 16 500–16 000[34] jää oli vetäytynyt Slupskin matalikolle, ja niin sanotulle eteläiselle keskimatalikolle SMB:lle 14 800 vuotta sitten.[44].lähde tarkemmin?Baltian jääjärvi syntyi viimeistään näihin aikoihin. Tämän jälkeen alkoi hyvin lämmin Bölling-interstadiaali. Jää oli juuri ennen tätä 14 800 kalenterivuotta sitten Pandivere–Göthenburg-linjalla Keski-Virossa.
Ehlers J: Quaternary and glacial geology. J. Wiley & Sons, 1996. ISBN 9780471955764
Lunkka J P: Maapallon ilmastohistoria. Gaudeamus, 2009. ISBN 9789524950831
Nilsson T: The Pleistocene: geology and life in the quaternary Ice Age. D. Reidel Pub. Co., 1983. ISBN 9789027714664
Ruddiman, William F: Earth's climate : past and future. Worth, 2008. ISBN 9780716784906
"Rutter&Velichko 1997" Quaternary of northern eurasia: Late pleistocene and holocene landscapes, stratigraphy and environments, Nat W. Rutter, editor-in-chief, Guest editors A. A. Velichko et al, Vols 41/42 July/August 1997, ISSN 1040-6182
Viitteet
Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. Tarkennus: esim. 33 ei jäljitettävissä, risoja linkkejä
↑Patton, Henry; Hubbard, Alun; Andreassen, Karin; Auriac, Amandine; Whitehouse, Pippa L.; Stroeven, Arjen P.; Shackleton, Calvin; Winsborrow, Monica; Heyman, Jakob; Hall, Adrian M.: Deglaciation of the Eurasian ice sheet complex. Quaternary Science Reviews, 1.8.2017, nro 169, s. 148–172. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 31.7.2019. (englanniksi)
↑A. Feurdean, A. Perşoiu, I. Tanţău, T. Stevens, E.K. Magyari, B.P. Onac: Climate variability and associated vegetation response throughout Central and Eastern Europe (CEE) between 60 and 8 ka. Quaternary Science Reviews, 15.12.2014, nro 106, s. 206–224. doi:10.1016/j.quascirev.2014.06.003ISSN 0277-3791Artikkelin verkkoversio.
↑Ravnsbæk, Sandra Holm & Svenning, Jens-Christian: 180,000 Years of Climate Change in Europe: Avifaunal Responses and Vegetation Implications. PLOS, 9.4.2014. PLoS ONE. doi:doi.org/10.1371/journal.pone.0094021Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.04.2018.
↑William Banks, Francesco d'Errico, Andrew Peterson, Masa Kageyama, Guillaume Colombeau: Reconstructing ecological niches and geographic distributions of caribou (Rangifer tarandus) and red deer (Cervus elaphus) during the Last Glacial Maximum. Quaternary Science Reviews, 1.12.2008, nro 27, s. 2568–2575. doi:10.1016/j.quascirev.2008.09.013Artikkelin verkkoversio.
