Salosen vanhemmat olivat maanviljelijä Juho Salonen ja Edla Kustaava Jordas.[1] Salonen opiskeli Suomessa Erik Furuhjelmin ja Selim Palmgrenin oppilaana Helsingin kirkkomusiikki-instituutissa, josta valmistui kanttori-urkuriksi 1924.[3]Helsingin musiikkiopistossa hän opiskeli viulun- ja urkujensoittoa ja sai päästötodistuksen 1929, mutta jo 1927 hän oli valmistunut musiikinopettajaksi.[1]
Myöhemmin Salonen jatkoi opintojaan Ruotsissa ja opiskeli kirjeitse Günter Raphaelin johdolla 1938–1944.[4] Selim Palmgrenin johdolla Salonen opiskeli yksityisesti 1934 ja Helsingin konservatoriossa 1934–1935.
1920-luvun alkuopuolella Salonen toimi kiertävänä laulukuorojen ja jousiorkesterien opettajana.[1] Kanttori-urkurina Pietarsaaressa hän oli 1929–1948 ja Sipoossa vuodesta 1952. Hän toimi myös kuoronjohtajana ja musiikkikriitikkona.[5] Ensikonserttinsa hän piti Helsingissä vuonna 1943.[3]
Director cantus -arvon Salonen sai 1940,[1] ja professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1971.[6]
Tuotanto
Salosta pidetään yhtenä merkittävimmistä suomalaisista kirkkosäveltäjistä.[5] Hänellä on laaja urku- ja laulumusiikkituotanto ja hän kehitti oman tyylinsä, joka perustui gregoriaaniseen lauluun, J. S. Bachiin, saksalaiseen uusklassismiin ja Arnold Schönbergiin. Hänen tuotantoonsa kuuluu 75 urkuteosta ja lähes sata kuorosävellystä[6] Tuotannon ydinteoksiin kuuluvat
Salosen varhaistyyli noudatti perinteistä variaatiotekniikkaa ja polyfoniaa, kunnes tyyli muuttui kromaattisemmaksi ja modernimmaksi. Hän kokeili myös sarjallista tekniikkaa muun muassa Toccatassa uruille, mutta urkuteoksessa Introduzione, Canzonetta & Toccata hän palasi perinteiseen kirjoitustapaan.[4]
Lähteet
↑ abcdeSederqvist, Teodor – Blomqvist, Göran: ”Sulo Salonen”, Suomen säveltäjiä: Toinen osa, s. 194–200. Toimittanut Einari Marvia. Porvoo: WSOY, 1966.