Stanfordin vaahtokarkkikoe

Vaahtokarkkeja.

Stanfordin vaahtokarkkikoe on 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa psykologi Walter Mischelin Stanfordin yliopistossa suorittama lasten viivästettyä tarpeentyydytystä tutkinut koe. Kokeessa 4-vuotias lapsi laitettiin istumaan yksin virikkeettömään huoneeseen vaahtokarkin kanssa, ja lapselle luvattiin vielä toinenkin vaahtokarkki, jos hän jaksaisi odottaa vartin. Jos lapsi ei jaksanut odottaa varttia, hän sai vain yhden vaahtokarkin. Lapsista vain 30 % jaksoi odottaa vartin saadakseen enemmän vaahtokarkkia.

Kokeen tarkoituksena oli selvittää, miksi jotkut ovat kärsivällisempiä kuin toiset. Noin kymmenen vuotta kokeen jälkeen, vuonna 1981, Mischel kuitenkin huomasi, että kokeessa hyvin menestyneet lapset vaikuttivat menestyvän paremmin aikuisina. Mischel lähetti kyselykaavakkeen kunkin kokeeseen osallistuneen 653 lapsen vanhemmille ja opettajille.

Analysoituaan saamansa aineiston Mischel havaitsi, että lapset, jotka jaksoivat odottaa 4-vuotiaana pidempään vaahtokarkkia, pääsivät huomattavasti useammin yliopistoon kuin verrokit. Sen lisäksi kärsimättömällä ryhmällä oli huomattavasti enemmän käytös- ja tarkkaavaisuushäiriöitä sekä koulussa että kotona. Kärsimättömien oli aikuisina myös vaikeampi pitää yllä ystävyyssuhteita ja selviytyä paineen alla. Noin 30-vuotiaina myös ylipainoisten osuus vertailuryhmissä alkoi erkaantua.

Walter Mischel pitää kokeen tulosta merkkinä siitä, että puhtaan älykkyyden sijaan menestymisen ratkaisee pikemminkin kärsivällisyys. Kärsivälliset lapset olivat keksineet sekundääristä tekemistä, kuten lorujen lurittelua, vaahtokarkin ajattelemisen sijaan.

Kun Mischel kollegoineen tutki, kuinka nopeasti 19-kuukautiset lapset alkaisivat kiljua erotettaessa heidät äideistään, havaittiin, että nopeammin reagoivat lapset menestyivät huonommin vaahtokarkkikokeessa. Jo alle kaksivuotiaiden vauvojen kärsivällisyys korreloi myöhemmän menestyksen kanssa.

Rochesterin yliopiston koe 2012

Rochesterin yliopistossa vuonna 2012 suoritettu koe osoitti, että myös ympäristö vaikutti lapsen haluun siirtää tarpeentyydytystä. Jos tutkijat olivat pettäneet lapsille antamiaan lupauksia, lapset eivät luonnollisestikaan olleet enää yhtä halukkaita odottamaan toista vaahtokarkkia.

Kokeessa tutkijat antoivat laboratorioon askartelemaan tuoduille lapsille käytetyt väriliidut ja lupasivat, että lapset saisivat uudet ja paremmat väriliidut, jos he vain jaksaisivat odottaa. Ensimmäisessä ryhmässä tutkija söi sanansa, mutta toisessa tutkija piti lupauksensa. Sama toistettiin tutkijan kertoessa, että lapsi saa suuremman tarran, jos hän malttaa odottaa.

Petetyssä ryhmässä vain yksi lapsi neljästätoista jaksoi odottaa vartin saadakseen toisen vaahtokarkin. Ryhmässä, jonka luottamusta oli vahvistettu tutkijan täyttäessä molemmat lupaukset, yhdeksän lasta neljästätoista jaksoi odottaa.

Tutkimustulosten haastaminen vuonna 2018

Vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa todettiin että lapsen kasvattaminen tarpeentyydytyksen viivästämisen oppimiseen ei ole mainittavaa merkitystä lapsen menestykseen. Muuttujien väliset korrelaatiot olivat vain puolet alkuperäisessä tutkimuksessa löydetyistä ja kontrolloimalla muuttujia, kuten perhetausta, varhainen kognitiivinen kyky ja perheympäristö, se pieneni vielä kahdella kolmasosalla.^[1][2]

Lähteet

• The secret of self-control The New Yorker. 18.5.2009. Viitattu 19.10.2012. (englanniksi)
• Klassinen vaahtokarkkitesti sai uuden käänteen hs.fi. 13.10.2012. Viitattu 28.7.2020.

Viitteet

1. https://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/0956797618761661
2. https://www.vox.com/science-and-health/2018/6/6/17413000/marshmallow-test-replication-mischel-psychology

Aiheesta muualla

• Walter Mischel's Marshmallow Study (BBC Radio 4:n Mind Changers -sarjan radio-ohjelma, kesto 30 min) (englanniksi) (bbc.co.uk)