Hyvällä sotilaalla on rohkeutta eli kykyä toimia määrätietoisesti kokiessaan pelkoa ja ahdistusta. Sotilaalta vaaditaan myös tavoitteellisuutta, kurinalaisuutta, vastuuntuntoa, järjestelmällisyyttä ja täsmällisyyttä. Hyvät käytöstavat, myönteisyys ja epäitsekkyys ovat tärkeitä yhteistoiminnan elementtejä.[2]
Taistelun tuloksen kannalta ratkaisevia tekijöitä voivat olla esimerkiksi sotilaiden toiminnan yllätyksellisyys, taistelutahto, perustaitojen varmuus (tuli, liike ja suoja), taisteluvalmius, valmistautuminen, ennakointi, tavoitteellisuus, tilannetietoisuus, aktiivisuus, päättäväisyys, suoraviivaisuus ja relevanssi sekä yhteistyö. Hyvän sotilasjohtajan ja hänen alaistensa suhteessa on luottamusta, arvostusta, innokkuutta ja oppimisenhalua. Halu kuulua ryhmään ja toimia muiden parhaaksi (kaveria ei jätetä) on tärkeää.[2]
Sotilaan tulee kyetä oikeaan vaistomaiseen toimintaan (esim. suojaan heittäytyminen), välittömään käskettyyn toimintaan (esim. yhtäaikainen tulenavaus) ja itsenäiseen toimintaan (esim. vihollisen tuhoaminen taistelijaparin kanssa). Sotilaan tulee siis hallita perusasiat ja -komennot automaatiotasolla, mutta kyettävä myös älykkääseen ja luovaan toimintaan yllättävissä tilanteissa.[2]
Ammattisotilas toimii sotilaan ammatissa päätoimisena työnään. Sotilas voi olla myös yksityisen tahon palkkaama tai myydä palveluitaan vieraan maan sotalaitokselle, jolloin häntä kutsutaan palkkasotilaaksi. Yleisen asevelvollisuuden maissa sodanajan vahvuuteen kuuluu suoraan myös varusmiespalveluksen (ja kertausharjoituksia) suorittaneiden muodostama sotilasreservi. Lisäksi joukkoihin kuuluu usein erilaisia muita vapaaehtoisia.
Toimintaympäristö
Operaatioalue voi olla asutuskeskus, saaristo, metsä, viljelyalue, ilmatila tai vesistö. Maaston piirteet määrittävät, millaisia luonnollisia suojia, katveita ja esteitä tehtävässä voidaan hyödyntää. Sää ja valoisuuskin voivat olla ratkaisevia. Lopulta sotilaan toimintaympäristön määrittävät oman taisteluparin ja ryhmän taisteluvälineet (aseteho, suoja ja tiedustelu- ja pimeätoimintakyky), sijainti ja toiminta suhteessa vihollisten määrään, laatuun, sijaintiin ja toimintaan.[2]
Pimeätoimintakykyä voidaan lisätä käyttämällä 1) yötähtäintä, valkoista suuntajuovaa ja valojuovapatruunoita (tulensuuntaukseen) rynnäkkökiväärissä, 2) valkoisia merkintöjä/vaatteita tai himmeitä valoja taisteluvyön selkäpuolella (eteenpäin liikuttaessa) tai 3) tulialueen merkitseviä rajoittimia tuliasemissa.[2]
Tehtävät
Tyypillisesti suurin osa sotilaan ajasta kuluu siirtymiseen, ryhmittymiseen ja valmistautumiseen taisteluvalmiudessa, kun taas mahdollinen taistelukosketus on lyhyt ja intensiivinen.[2]
Sotilaan perustehtäviin kuuluu usein toimiminen vartiomiehenä, tunnustelijana, lähettinä, oppaana, konekivääriampujana tai sinkoampujana. Esimerkiksi tunnustelijaparin tehtävään kuuluu tulenavaus tai suojautuminen, ryhmän hälyttäminen, taisteluparin suojaaminen, havainnoista ilmoittaminen ja tehtävän jatkaminen. Itsenäiset taisteluparin tehtävät pyritään suunnittelemaan yhdessä tehtävän, vihollisen, toimintaympäristön, taistelijaparin ja ryhmän sekä aseistuksen ja varustuksen mukaan. Erilaisia tehtävän suorittamisen tapoja läpikäydessä oleellista on ainakin tunnistaa mahdollisuudet vihollisen yllättämiseen ja vaarallisimmat viholliset ja tuhoamisjärjestys.[2]
Yhden taisteluparin tulisi kyetä torjumaan ryhmän vahvuinen vihollinen, eli yhden ryhmän tulisi kyetä torjumaan noin yhden joukkueen vahvuinen vihollinen. Taisteluparin itsenäisiin tehtäviin voivat kuulua esimerkiksi
Vihollinen pyritään pakottamaan taistelemaan sille epäedullisissa olosuhteissa. Parhaassa tilanteessa sotilaat pääsevät hyödyntämään paitsi omia vahvuuksiaan niin myös vihollisen heikkouksia.[2]
Yllätyksellisyyttä lisätään tekemällä toiminnan ajasta, paikasta, tavasta ja voimasta mahdollisimman ennakoimatonta, hyödyntämällä vihollisen kaavamaisuutta ja harhauttamalla.[2]
Ennakointi saavutetaan ajattelemalla huolellisesti vihollisen toimintavaihtoehtoja mahdollisimman täsmällisen tiedustelutiedon pohjalta. Kun aloite taistelusssa saadaan temmattua itselle, vihollinen joutuu reagoivaksi osapuoliksi.[2]
Taisteluvalmius perustuu ainakin harjoitteluun (huom. myös mielikuvaharjoittelu), varustuksen käyttövalmiuden ylläpitoon ja jokaisen sotilaan toimintakyvyn ylläpitoon. Toimintakyvyn perusta on riittävä energiansaanti (2–4 t välein), vedensaanti (jopa 1 l/t), pukeutuminen ja unensaanti (noin 4–6 t/vrk). (Uni on välttämätöntä erityisesti aivotyötä ja päätöksiä eniten tekeville!)[2]
Joukko-organisaatio
Ensimmäisen tason sotilasyksikkö on yleensä taistelijapari, jonka sotilaat ensisijaisesti suojaavat toistensa liikettä, vuorottelevat tähystys- ja huoltotoimissa, tarkistavat toistensa varusteet, tarkkailevat toistensa taistelukykyä tai antavat toisilleen ensiapua. Parin kokeneempi sotilas perehdyttää uuden parinsa tilanteeseen. Taistelupari on parhaimmillaan paljon tehokkaampi kuin kaksi yksin toimivaa sotilasta.[2]
Ryhmä taas muodostuu esimerkiksi ryhmänjohtajasta ja kolmesta erilaisesta taisteluparista, jotka tukevat toistensa toimintaa ryhmänjohtajan merkkien ja käskyjen mukaan. Ryhmässä on selkeä tehtävänjako ja sijaisuusjärjestelmä. Pari 1 voi olla konekivääripari, pari 2 sinkoampujapari ja pari 3 varajohtajapari. Kolmanteen pariin voi kuulua lisäksi sotilaskuljettaja. Varajohtaja vastaa esim. ryhmän huollosta. Joskus voidaan toimia puoliryhmissä, jolloin varajohtaja on toisen puoliryhmän ensisijainen johtaja.[2]
Joukkue koostuu taas muutamasta ryhmästä ja sen toimintaa voidaan tukea erityisillä joukkue- tai ylätason aseilla, kuten viuhkaräjähdepanoksilla (noin 50–150 m), raskailla kertasingoilla (noin 350 m), tarkkuuskivääreillä (noin 600 m), ilmatorjuntakonekivääreillä (noin 1,5 km), kranaatinheittimillä (noin 5–7 km), tykistötulella (noin 14–26 km) ja sulutteilla eli miinoitteilla, murrosteilla ja hävitteillä.[2]
Komppania koostuu muutamasta joukkueesta ja pataljoona muutamasta komppaniasta. Vastaavasti on rakennettu rykmenttejä, taisteluosastoja, prikaateja, varuskuntia, divisioonia, armeijakuntia, puolustushaaroja, sotilasläänejä, armeijoita ja armeijaryhmiä. Itsenäiseen toimintaan kykenevää organisaatiota on kutsuttu perusyhtymäksi. Siinä missä taistelijapari voi erikoistua johonkin tehtävään ryhmän sisällä, ylemmän tason organisaatiot erikoistuvat erilaisiin tehtäviin jonkin ylemmän johtoportaan alaisuudessa. Organisaatioiden nimet, rakenteet ja valtasuhteet kuitenkin vaihtelevat ja tiettyä tehtävää varten voidaan joka tapauksessa rakentaa siihen sopiva uusi organisaatio (esim. keskukset, laitokset, koulut).
Sotilas voi liikkua käyden, juosten, hiipien, konttien, ryömien ja syöksyen tilanteen mukaan. Perustaitoihin kuuluu myös kyky suunnistaa jalan, suksilla tai polkupyörällä kaikissa sää- ja valoisuusolosuhteissa. Sotilas voi myös joutua kantamaan noin kolmasosaa omasta painostaan (taistelu- ja kenttävarustus ja 15–35 kg:n lisäkuorma).[2]
Taisteluparit voivat liikkua vuorotellen toisen suojatessa. Ryhmät liikkuvat avorivissä tai -jonossa tähystäen kaikkiin suuntiin – usein tunnustelijat pääjoukon edellä. Rynnäkössä koko ryhmä liikkuu yhtä aikaa, kunnes tavoite on saavutettu, eli lamaantunut vihollinen on tuhottu, saarroksesta on murtauduttu tai maastonkohta on miehitetty. Taisteluajoneuvoilla liikuttaessa huolehditaan myös kaikkien suuntien tähystämisestä. Sulkeisjärjestys on vanha, mutta potentiaalisesti tehokkain tapa liikkua tiiviinä joukkona. Ennen kaikkea sulkeisjärjestyksen harjoittelu voi kehittää monia fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia kykyjä, joista sovellettaessa on hyötyä taistelukentällä.[2]
Puolustaessa liikutaan yleensä suoja-aseman, vartiopaikkojen ja pää-, vara- ja vaihtoasemien välillä. Hyökätessä liikutaan jalkautumisalueelta lähtöaseman ja -kynnyksen kautta hyökkäyssuunnassa vihollisen aseman läpi tavoitteeseen. Hyökätessä on myös tärkeä huomioida tykistön ja kranaatinheittimien varmuusetäisyydet.[2]
Suunnistuksessa käytetään vähintään kompassia ja taktista, 1:50 000-suhteista, muovilla suojattua paperikarttaa. Sotilas osaa määrittää kartasta etäisyydet, sijaintien koordinaatit ja tehtävään soveltuvat reitit. Karttoihin ei tehdä oman toiminnan paljastavia merkintöjä.[2]
Viestintä
Esimerkillä johtaminen on tehokasta; taisteluparit seuraavat ryhmänjohtajansa mallia. Lyhyiden käskyjen antamiseksi äänettömästi tai ajoneuvon sisälle käytetään myös käsi- ja valomerkkejä. Viestit liittyvät automaatiotason toimintaan, kuten huomionsuuntaukseen, tähystykseen, liikkumiseen, varoittamiseen, asemoittumiseen, suojautumiseen ja joukon kokoamiseen. Kaikki ryhmän jäsenet ovat vastuussa ryhmän tilannetietoisuudesta jakamalla havaintojaan ympäristöstä. Lähetti voi välittää suullisia tai kirjallisia viestejä ja kuittaa viestin vastaanotetuksi lähettäjälle – valmiina myös tuhoamaan viestit tarvittaessa.[2]
salaamisohjeet (viestien, resurssien, valonlähteiden, ym.) ja
johtamistiedot, kuten johtoviestinnän ja -paikat sekä taistelutunnukset.[2]
Taisteluparin väliset viestit ovat lyhyitä ja selviä ja niiden ymmärtäminen varmistetaan merkeillä tai toistamalla. Viestiin sisältyy yleensä
kuka tekee mitä, missä paikassa ja mihin aikaan
varoituksen vaarasta tai ilmoituksen tulevasta toiminnasta (toimenpiteet)
ilmoituksen oman toiminnan tuloksista ja
pyynnön tai tiedonjaon ryhmän toimintaohjeista.[2]
Suuntia voidaan viestiä ilmansuunnilla, maanmerkeillä tai suuntina tai kellonaikoina etenemissuuntaan nähden. Ilmavalvonnassa lähestyvien koneiden sijainti ilmoitetaan MGRS-koordinaattiruudustoa käyttäen.[2]
Kun sotilaat eivät ole näkö- tai puhe-etäisyydellä, viestivälineenä voidaan periaatteessa käyttää kaikkea läheteistä kenttäradioihin (esim. LV 241) ja moderniin tietoliikenneteknologiaan, kunhan oma viestintä suojataan huolellisesti vihollisen tiedustelulta ja häirinnältä, eli elektroniselta sodankäynniltä (katso kappale Suojautuminen).
Elektroninen häirintä
Elektronisessa sodankäynnissä (ELSO) sähkömagneettista säteilyä havaitsemalla voidaan kerätä tietoa vihollisen järjestelmistä ja näin paikantaa maaleja tai varoittaa omia joukkoja uhkaavista tekjöistä. Tietyn spektrin käyttöä voidaan myös häiritä, harhauttaa tai estää ja elektronisia järjestelmiä voidaan lamauttaa. Omien joukkojen sähkömagneettisen säteilyn käyttöä voidaan toisaalta valvoa ja suojata niin, että vihollinen saa omista joukoista mahdollisimman vähän oikeaa tietoa (tai harhauttaessa mahdollisimman paljon väärää tietoa).[2]
Elektroniset tiedustelu- ja häirintäasemat voidaan yleensä sijoittaa 2–10 km päähän kohteesta maassa, 10–15 km päähän helikoptereissa ja yli 20 km päähän lentokoneissa lentokorkeudesta riippuen (aina satoihin kilometreihin asti). Lähihäirintälähetin toimitetaan kohdevastaanottimen lähistöön käsin, ampumalla tai pudottamalla. Lähetin pystytään paikantamaan noin 3–5 % tarkkuudella; häirinnän ulottuvuus riippuu monista tekijöistä.[2]
Suojautuminen
Naamiointi, hajauttaminen, harhauttaminen, maastouttaminen, liikkuminen, linnoittaminen ja maastosuojan käyttö ovat passiivisia keinoja lisätä suojaa vihollisen tähystykseltä, tiedustelulta ja asevaikutuksilta. Aktiivisia suojautumiskeinoja ovat esimerkiksi tiedustelu-, valvonta-, viesti- ja asevälineiden tuhoaminen, elävän voiman heikentäminen ja ilma-ammunta.[2]
suojanaamari ja -asu ja vastalääkkeen-antolaite.[2]
Omaa sähkömagneettista viestintää voidaan suojata ehyillä laitteilla, viestiliikennekurilla, mahdollisimman lyhyillä viesteillä (maksimi 3–5 sekuntia kerrallaan) ja matalalla lähetysteholla sekä suunta-antennilla. Radioviestintää ei käytetä, jos voidaan välittää viesti itse tai käyttää lähettiä tai kaapeliyhteyksiä, ja radiossakin ensisijaisesti käytetään sanoma- tai puheensalaamislaitetta. Peitettyä puhetapaa käytetään aina kun mahdollista. Lanka-antennia käytetään ensisijaisesti ja marssiantennia toissijaisesti. Oman radion ja tiedusteluvastaanottimen väliin pyritään saamaan maastoa, puustoa tai rakennuksia. Vikatilanteita ei korjata radion välityksellä eikä onnistunutta häirintää paljasteta. Taajuuden vaihtaminen tehdään niin, että vihollisen on tätä vaikea havaita, eli vaihdosta ei puhuta selväkielisesti ja vanhalle taajuudelle jätetään liikennettä. Joskus lähetintehon maksimointi, häiriöiden poisto, antennin muuttaminen ja asemapaikan vaihto voivat auttaa.[2]
Sotilaat paljastaa viholliselle yleensä liike, taustasta erottuminen, heijastavat pinnat, säännölliset muodot, jäljet, valo, lämpö, savu, hajut, äänet, varjot, etenemisreitti ja aseiden suuliekit sekä raivatut alueet ja ajoneuvot. Näiltä voidaan siis suojautua esimerkiksi
valitsemalla suojaiset ja varjoisat reitit, tuliasemat, vartio- ja muut paikat
toimimalla pimeällä samalla tavalla kuin valoisalla
välttämällä tarpeetonta ja vääräaikaista (esim. valaisu) liikettä
huolellisesti maastouttamalla ja naamioimalla sekä siisteydellä
äänettömällä viestinnällä ja varusteiden käytöllä ja
minimoimalla valo- ja savulähteet sekä
välttämällä turhaa tulitusta erityisesti pimeässä.[2]
Vihollisen tulelta suojaudutaan painanteeseen heittäytymällä ja linnoittamalla tuliasema riittävän paksusti katetulla poterolla ja suojakumpareella. Tarkka-ampujilta (valoisalla yli 1000 metristä) voidaan erityisesti suojautua tähystämällä valvottavia alueita matalana, naamioverkon takaa, tarvittaessa periskoopilla ja käyttämällä liikkumiseen taistelu- tai ryömimishautoja. Panssarivaunuilta (yli 2000 metristä) voidaan suojautua varamiinoitteilla, miinanauhoilla, murrosteilla, hävitteillä ja savulla sekä ryhmittymällä niin, että panssarivaunujen on liikuttava sinkotulietäisyydelle. Myös panssarivaunun katvealueita voidaan käyttää hyväksi. Sinkotaistelijoiden on vaihdettava joustavasti tuliasemia muun ryhmän suojauksessa. Sirotemiinoitteita (sirpale-, panssari-, paine-) vastaan suojaudutaan väljillä etenemismuodoilla, tiedustelulla ja merkitsemisellä – miinat raivataan yleensä räjäyttämällä löytöpaikalleen.[2]
Kenttälinnoittaminen suojaa aluevaikutteisilta aseilta ja sirpaleilta. Taistelijan avopoteron tekemiseen menee korkeintaan 4–6 tuntia, taistelijaparin poteron kenttälinnoittamiseen korkeintaan 12 tuntia, koko pesäkkeen linnoittamiseen menee noin 3–5 vrk, tukikohdan 3–7 vrk ja puolustuskeskuksen 1–2 viikkoa. Suojakolojen katto muodostuu kantavasta kerroksesta (esim. pyöreää puuta), tiivistyskerroksesta (esim. rakennusmateriaaleja), vaimennuskerroksesta (vähintään 60 cm tiivistä maata ja kiviä) ja naamiokerroksesta. Hyvä perusnaamiointi saavutetaan uudelleenkäyttämällä tuliaseman pintamaa sellaisenaan (huom. kasvillisuuden väri voi muuttua huomiota herättävästi).[2]
Omalta tulelta suojaudutaan noudattamalla muun muassa seuraavia varotoimia:[2]
Älä käytä aseita tai patruunoita, joita et tunne.
Käsittele asetta ja räjähtämättömiä tarvikkeita aina kuin ne olisivat ladattuja tai virittyneitä.
Pidä ase aina varmistettuna käyttöhetkeä lukuun ottamatta.
Älä ikinä suuntaa aseita kohteisiin, joita ei ole tarkoitus tuhota.
Käytä suojavarusteita.
Tunnista vihollinen (ja omat) varustuksesta, jäljistä ja äänistä.
Käytä käskettyä tunnussanaa, taistelutunnusta ja lähestymismerkkiä.
Noudata vartiomiehen käskyjä.
Tunne omien tykkien ja kranaatinheittimien varmuusetäisyydet.
Kylmettymiseltä suojaudutaan tuulelta suojaavalla kerrospukeutumisella, tilavilla kengillä (pohjalliset), kuivilla ja puhtailla puuvillasukilla ja vaatetuksella, liikkumisella (vältä hiestymistä), lämpimällä ruualla ja juomalla, nikotiinia välttämällä, ristiintarkkailulla ja nopealla ensiavulla. Helteeltä suojaudutaan kevyellä, löyhällä ja hengittävällä vaatetuksella, tiheästi kylmää nestettä juomalla, varjoilla, peseytymällä (hikirauhaset) ja uimalla. Marssirasituksen aiheuttamia ongelmia ehkäisevät hiertävien alueiden peseminen ja talkitseminen, lyhyet suoraksi leikatut kynnet, kahdet puhtaat sukat, varasukkien ja -pohjallisten vaihtaminen, oikean kokoiset jalkineet, ravinto ja neste (ennen, aikana, jälkeen) ja jalkojen nostaminen ylös.[2]
Vartion, tunnustelun ja viestipäivystyksen tehtävänä on kuulostella ja tähystää käsketty alue ja ilmoittaa havainnot, hälyttää tai aloittaa ryhmän taistelu, tunnistaa ja tarvittaessa ottaa kiinni paikkaa lähestyvät henkilöt ja pitää huolta ryhmän suojapaikasta ja viestivälineistä. Taisteluvalmiutta voidaan kohottaa vartiota lisäämällä, lepäämällä taisteluvarustus päällä ja miehittämällä tuliasemia. Maastoon rakennetaan myös hälytinlaitteita. Teltat sijoitetaan painanteeseen ilmasuojaiseen paikkaan niin, että ne ovat suojassa suoralta ja epäsuoralta tulelta – suuaukko vihollisen tulosuunnasta poispäin ja vähintään 50 metrin etäisyydelle kaikesta muusta. Pikatilanteessa teltasta poistutaan aseen kanssa suoraan liepeen alta, eikä suuaukosta. Naamioverkko nostetaan kepeillä irti teltasta lämpösäteilyn vähentämiseksi ja teltan muodon rikkomiseksi, verkkoa maastoutetaan tilapäismateriaaleilla ja verkko kiristetään kunnolla liikkeen ja varjojen minimoimiseksi.[2]
Kemiallisia taisteluaineita vastaan suojaudutaan muun muassa suojanaamarin, sadeasun, kumisaappaiden, katteella peitetyn poteron ja vasta-ainelääkkeiden avulla. Vihollinen voi levittää taisteluaineet tuulen mukana (ilmakaasut) tai nestepisaroina (maastokaasut).[2]
Sotilaan psyykkistä toimintakykyä koettelevat myös propaganda, epätietoisuus, huhut ja erilaiset psykologiset operaatiot.[2] Sotilaan tulee pyrkiä itsenäiseen ajatteluun, olemaan huolellinen tietolähteissä ja välttämään huhujen levittämistä.
Lääkintähuolto
Toimintakyky alkaa laskea merkittävästi muutamassa tunnissa ilman vettä, noin vuorokaudessa ilman ravintoa ja noin 70 tunnissa ilman unta. Rasituksen jälkeen palautumista edistävät venyttely, rentouttaminen, keskustelu, syöminen, juominen ja lepo. Paineoireita voidaan lieventää keskustelemalla taistelijaparin tai ryhmänjohtajan kanssa. Kenttähygienia ehkäisee tartuntatauteja.[2] Monista ennaltaehkäisevistä toimista huolehtiminen on ensisijaisesti jokaisen taistelijan vastuulla.
Sotavammojen hoito perustuu ensimmäisen paikallaolijan tehokkaaseen ensiapuun ja viiveettömään kirurgiseen hoitoon.
Sotavammat johtuvat yleensä sirpaleista (noin 62 %), luodeista (noin 23 %), tulesta (noin 6 %) tai paineesta (noin 3 %). Esimerkiksi räjähdykseen voi liittyä sekä paine-, sirpale- että loukkaantumisvaikutus. Sotavammat ovatkin yleensä selvästi nähtäviä, likaisia moniavovammoja, mutta paine ja loukkaantuminen voivat aiheuttaa myös salakavalia vammoja esim. rinta- ja vatsaontelossa. Korkeaenergisten luotien aiheuttamat ballistiset haavaontelot voivat olla myös salakavalan suuria luodin pintareikiin verrattuna. Ruhjoutumisen tai puristuksen (esim. kiristyssiteen) aiheuttama lihastuho voi aiheuttaa vammautuneen tilaa edelleen vaikeuttavan murskavammaoireyhtymän. Kuolinsyy on yleensä verenvuoto (noin 50 %), aivovamma (noin 33%) tai monivamma (noin 17 %). Lantion murtuma voi aiheuttaa jopa 3 litran verenmenetyksen ja reisiluun murtuma jopa 1,5 litran. Myös esim. maksa vuotaa verivarastona paljon. On myös hyvä muistaa, että suolen repeäminen aiheuttaa varsin nopeasti vatsakalvon tulehduksen, vaikka vatsaontelon suuret verisuonet olisivatkin säästyneet vaurioilta. Murtumat voivat aiheuttaa myös monia seurannaisvaurioita. Joka tapauksessa verenvuoto aiheuttaa lopulta kuolemaan johtavan verenkiertovajauksen (vuotosokki).[3]
Sotavamman hoito aloitetaan tulelta suojassa cABC-muistisäännön mukaan. Ensin hoidetaan kaikki massiiviset verenvuodot (engl.catastropic bleeding) paine- tai kiristyssiteillä. Seuraavaksi tarkistetaan ilmatie (engl.airway) ja avataan sitä tarvittaessa pään ojennuksella, nieluputkella tai nenänieluputkella. Sitten tarkistetaan hengitys (engl.breathing) ja hoidetaan tarvittaessa paineilmarinta ilmatiiviillä sidoksella tai ilmarintaventtiilillä (tai aloitetaan painelu-puhalluselvytys, kun uhri ei hengitä). Lopuksi tarkastetaan pulssi (ja muut verenkiertolöydökset) ja tarvittaessa aloitetaan verenkiertovajauksen hoito käytössä olevilla menetelmillä. cABC tarkistetaan uudestaan ja uudestaan tilanteen muuttuessa.[3] Ensiapuun ei kulu, eikä tule tuhlata, paljoa aikaa.
Vakaassa tilanteessa peitetään ja tuetaan lievemmät vammat. Tukevien sidosten tekeminen siderullista nivelalueille, kehoon ja päähän vaatii jonkin verran harjoitusta. Vammautunut käsi voidaan tukea roikkumaan vartalolle käsivarren kantosidoksella. Murtumat lastoitetaan liikkumattomaksi kohoasentoon.[3] Lasta voidaan rakentaa varsin helposti tilaisvälineistä. Lastaksi soveltuvat esim. kepit, laudat ja kenttälapio, kiinnitysmateriaaliksi soveltuvat sideharsot, irtohihnat, naru ja pajun oksat, ja pehmusteeksi soveltuvat vaatteet, sammal tai havut. Sotilaille tyypillisiä ongelmia ovat myös esim. mekaaniset ihorikot ja lämpö- ja kylmäsairaudet. Näiden ensiapu ja hoito noudattelee pääasiassa tavanomaisia ennaltaehkäiseviä toimia. Vaikea paikallinen paleltuma sulatetaan kuitenkin vasta jatkohoitopaikassa ja hypotermian hoito perustuu nopeaan nestehoitoon lämpimillä nesteillä tehohoitovalmiudessa (huom. ei paineluelvytystä kenttäoloissa). Vaikeasti hypoterminen potilas näyttää kuolleelta, mutta voi olla pelastettavissa.[4]
Evakuointivälineet mahdollistavat nopean jatkohoidon. Jos varsinaiset paarit eivät kuulu lähivarustukseen, ne voidaan valmistaa varsin helposti tilapäisvälineistä: kahdesta puuriusta/putkesta ja huovasta tai takeista, taisteluvöistä, verkosta tai narusta. Paarit voidaan kuljettaa kantaen tai ajoneuvoissa tai kiinnittää polkupyöriin, purilaisiin, ahkioon tai suksiin. Paarit sopivat panssariajoneuvoon, sairasautoon, ambulanssiin, telakuorma-autoon tai peräkärryille. Nosto- ja kantotapoja on monia, mutta oleellista on ainakin suojautua vihollisen tulelta ja välttää lisävaurioita esim. selkään vammautuneen huolimattomalla siirtelyllä. Verenkiertovajauksessa oleva potilas kuljetetaan alaraajat koholla, tajuton kylkiasennossa, vatsaan vammautunut polvet koukussa ja hengitysvaikeuksista kärsivä puoli-istuvassa asennossa. Rintakehän ja kasvojen vammoissa voi olla hyödyllistä saada vammapuoli alaspäin.[4]
Lämpimänäpito kuljetuksen aikana on oleellista. Tämä onnistuu kuivalla vaatetuksella, eristävällä paarialustalla (edes 15 cm havuja), sadeviitalla (sade ja tuuli), makuupussilla, vähintään kolmella huovalla ja kuumavesipulloilla. Erityisesti tulee huomioida jalkojen ja pään suojaaminen, sillä näistä haihtuu suuri osa lämmöstä. Avaruuslakanasta on eniten hyötyä suoraan iholle laitettuna. On myös oleellista muistaa, että sadeviitta tai vastaava suoja aiheuttaa hiestymistä ja sen purkaminen väärässä paikassa viilentää potilaan nopeasti.[4]
Lääkintähuolto toimii jokaisella joukko-organisaation tasolla. Taisteluparit vastaavat toistensa ensiavusta heillä käytössä olevin varustein (vähintään paine- ja kiristyssidevalmius). Joukkueessa (vahvuus noin 40) taas voi olla yksi lääkintämies, joka erikoistuu evakuointiin ryhmityksistä suojapaikalle (esim. 50–100 m), ensihoidon täydentämiseen suojapaikassa, evakuoinnin järjestämiseen komppanian ensihoitopaikalle (esim. 500 m), lievempien terveysongelmien jatkuvaan hoitoon ja joukkueen lääkintäkoulutukseen sekä kenttähygienian ja lääkintämateriaalin ylläpitoon. Lääkintämiehen suojapaikka on esimerkiksi laavu tai loue, jonka edessä on nuotio veden keittämistä varten. Komppaniassa (vahvuus noin 200) taas voi olla huoltojoukkueen ensihoitoryhmä, johon kuuluu esim. 1 lääkintäupseeri, 2 lääkintäaliupseeria, 4 lääkintämiestä ja 1 lääkintämieskuljettaja, joiden vastuulla on ensihoitopaikan (EHP) toiminta esim. huoltojoukkueen ryhmityksessä. Ensihoitopaikassa tehdään yleislääkäritasoinenpotilasselvitys (triage), ensihoito ja hätäkirurgia. EHP-varustus sopii yhden maastokuorma-auton lavalle. Vastaavasti pataljoonassa (vahvuus noin 1000) voi olla huoltokomppanian ensihoitojoukkue, jossa on esim. 2 ensihoitoryhmää, 1 leikkausryhmä ja 1 evakuointiryhmä, joiden vastuulla on ensihoitoaseman (EHAS) toiminta, evakuointi ambulansseilla ensihoitopaikalta (esim. 2–5 km päästä), vaativampi hengenpelastava hätäkirurgia ja perusyksiköiden tukeminen yhdellä ensihoitoryhmällä. EHAS-varustus sopii kahteen konttiin. Vastaavasti prikaatitason ensihoito-, evakuointi- ja huoltopalvelujoukkueet voivat toimia esim. 5–30 km päässä ns. ensihoito- ja evakuointiasemalla (EH-EVAKAS), jonka vastuulla on erityisesti tavanomaiset sairaudet ja vammat sekä jatkoevakuointi lopulliseen hoitopaikkaan yhteiskunnan evakuointisairaalaan.[5]
Materiaalihuolto
Kaluston huolto, varaosat ja korjaaminen
Muonitus ja vesihuolto
Vaatetusmateriaalin jako ja vaihto
Kaatuneiden huolto
Kenttäposti
Maksuliike
Kirjanpito
Tilahallinta
Varustus
Sotilaan varustuksen pakkaus- ja kantotapa on yhdenmukainen, hiljainen ja välittömästi taisteluvalmis. Yhdenmukaisuus mahdollistaa välineiden nopean käyttöönoton vieraastakin varustuksesta. Nopeasti käyttöön saatavat välineet (patruunat, heitteet, pistin, työväline) pakataan helposti saavutettaviin sivutaskuihin. Omia ja oman ryhmän taistelu-, työ- ja suojavälineitä tulee kyetä ylläpitämään jatkuvasta taistelukosketuksestakin huolimatta. Varustus ja paljas iho naamioidaan peittämällä kiiltävät pinnat ja rikkomalla säännölliset muodot suojahupuilla, naamioverkon suikaleilla ja naamioväreillä tai noella. Kenttävarustus on pakattuna suoja-asemassa tai ajoneuvossa. Reppujen painopiste pakataan mahdollisimman korkealle ja raskaan ryhmävarustuksen kantamista vuorotellaan.[2]
Taisteluvarustukseen voi kuulua esimerkiksi
rynnäkkökivääri (naamioitu)
kypärä ja naamioitu suojahuppu
maastopuku, jonka taskuissa on lusikkahaarukka, kompassi, kartat (ryhmänjohtaja), dokumentit, tulentekovälineet, kuulosuojaimet, taskulamppu
taisteluvyö, jossa on laukkuja ja kantokoukku
lipaslaukku, jossa on patruunalippaita ja heitteitä
yleislaukku, jossa on patruunalippaita, vesipullo, ensiside, kenttälapio ja pistin
takalaukku, jossa on suojanaamari- ja asu, pakki ja kuivamuonaa
takavarustepussi, jossa on lämpövaatetusta ja retkiruokavarustus (esim. varajohtaja)
Vihollista voidaan hämätä, lamauttaa ja tuhota aseiden avulla.[2]
Ensin tuhottavia vihollisia ovat itselle vaarallisimmat, taisteluparin ulottumattomissa olevat, suojaan pääsevät ja johtavat ja erikoistehtävissä olevat viholliset, mutta muutoin on parasta tuhota helpoimmasta vaikeimpaan.[2]
Tulen osuvuutta tulee tarkkailla ja siitä tulee viestiä.[2]
Jos tähystyskosketuksen viholliseen menettää, voi tulla helposti yllätetyksi.[2]
Yhtäaikainen tulenavaus ja keskitetty tulenkäyttö vihollisen sivustasta (tai selustasta) on tehokkainta.[2]
On tärkeää olla tietoinen jäljellä olevien patruunoiden ja erikoisvälineiden määrästä ja viestiä tästä. Hyökätessä ampumatarvikkeita tulisi olla jäljellä tavoitteessakin vastahyökkäyksen torjumista varten.[2]
Puolustaessa ollaan tietoisia viholliselle tarjolla olevista maastosuojista – ampuma-alaa voidaan raivata tarpeen mukaan.[2]
Ase pidetään katseen suuntaan niin, että tuli kyetään avaamaan vihollista nopeammin.[2]
Näkösuojan antamaan suojaan ei luoteta; asetta käytetään aina myös näkösuojan läpi. Esimerkiksi käsiaseiden suojaamiseksi tarvitaan jopa 20 cm betonia, 50 cm säkkihiekkaa, 60 cm tuoretta puuta ja 1 m tavallista tiivistä maata.[2]
Erilaiset aseet ovat tehokkainta vain omiin käyttötarkoituksiinsa, jotka on tunnettava.
Rynnäkkökiväärit
Rynnäkkökivääri on sotilaan monikäyttöinen perusase.
Esimerkiksi 7,62 rynnäkkökiväärit ovat tehokkaita noin 300 metriin asti (luoti vaarallinen noin 4 km). Noin yli 400 metrin etäisyyksille tehokkaampia ovat kone- tai tarkkuuskiväärit. On hyvä muistaa, että luodin lentorata on kaareva, eli tähtäin on aina säädetty tietylle etäisyydelle eikä suinkaan tähtäysviivalle. Luoti kulkee siis ns. pyyhkäisyalan: 50 metrin etäisyysvirhe on karkeasti noin 10 cm osumavirhe. Sivutuuli voi aiheuttaa 150 metriin korkeintaan 20 cm virheen ja 300 metriin korkeintaan noin metrin virheen. Yö-avotähtäintä käytettäessä tähdätään hieman alemmas (karkea jyvä). Jalan tai hitaasti moottoripyörällä liikkuvaan viholliseen tarvitaan ennakkoa 150 metriin noin yksi maalinmitta; ennakkoa voidaan ottaa seuraamalla tai odottamalla. Vakaa ampuma-asento (ensisijaisesti maaten) ja ampumatuki sekä puristava laukaisu tarkan tähtäyksen aikana vähentävät eniten ampujasta aiheutuvaa virhettä. Polviasento suojaa ja vakauttaa ampumista, kun ampuminen on aloitettu pystystä, eikä makuuasento jostakin syystä onnistu. Pikatilanteessa voidaan ampua aseen perä kainalossa sarjatulella tähtäämättömästi, mutta tehokkaampaan tähdättyyn kertatuleen siirrytään mahdollisimman pian.[2]
Kivääristä riippuen voidaan tarpeen mukaan käyttää reikä-, avo-tritium- tai valonvahvistintähtäintä tai kiväärikranaattia, äänenvaimenninta tai etutukea ja pistintä. Pistintä tai kiväärin perää käytetään vain lähitaistelussa, jossa ampuminen ei ole mahdollista.[2]
Taistelijan tulisi osua rynnäkkökiväärillä 150 metrin etäisyydeltä 20 cm:n tauluun valoisalla vähintään 80 % tarkkuudella ja pimeällä 70 % tarkkuudella. Kiväärin purkaminen tulisi onnistua 5 ja kokoaminen 15 sekuntissa. Lippaan täyttäminen 30:llä patruunalla taas saisi kestää korkeintaan 35 sekuntia. Aseen tehokas käyttö edellyttää päivittäistä huoltoa, johon kuuluu aseen purkaminen, kuivaaminen, puhdistaminen, tarkistaminen, öljyäminen ja kokoaminen (ja tarvittaessa kohdistaminen). Pakkasella ase taas voi jäätyä kiinni, jos se pääsee kostumaan väliajoin lämpimässä.[2]
Konekiväärit
Kevyet konekiväärit ovat automaattisia, vyösyöttöisiä, vakaita sarjatuliaseita, jotka ovat tehokkaita noin 600(–1000) metriin ja painavat noin 10 kg täyden vyölaukun kanssa. Lyhyet sarjat ovat tehokkain tulitustapa. Vyölaukkuun menee tyypillisesti 100–200 patruunaa, jotka saadaan käytettyä tulinopeudella 700–1000 laukausta minuutissa. Esimerkiksi 7,62 konekivääreistä 62-malli käyttää lyhyttä rynnäkkökiväärin patruunaa ja PKM-malli pidempää kiväärin patruunaa.[2]
Singot
Kevyet kertasingot soveltuvat kevyempien rynnäkkö- ja kuljetuspanssarivaunujen tuhoamiseen. Esimerkiksi 66 KES 88 -mallin tehokas etäisyys on noin 200 metriä, mutta tärkein tuhoamisalue on syytä olla alle 100 metrin etäisyydellä – vaunu esimerkiksi pysähtyy varamiinoitteeseen ja sinkotaistelupari tuhoaa sen paikalleen sivustatuliasemassa. Ontelokranaatin lentorata on hyvin kaareva, joten etäisyyden täytyy olla tarkka. Noin 3 kg painoinen 66 KES 88 läpäisee suorassa kulmassa panssariterästä noin 300 mm. Raskailla kertasingoilla ja singoilla tuhotaan taistelupanssarivaunuja.[2]
Käsikranaatit
Sirpalekäsikranaatilla voidaan tuhota maaleja, joihin ei voida vaikuttaa suora-ammuntatulella (katve lähietäisyydellä). Sytyttimen paloaika on tyypillisesti 2,5 sekuntia ja sirpaleet ovat tehokkaita noin 15 metrin säteellä. Painekäsikranaatissa on vain vähän sirpaleita, mikä on hyödyllisempää asepesäkkeissä, taisteluhaudoissa ja suljetuissa tiloissa. Savuheitteillä voidaan estää tähystämistä ja merkkisavuheitteillä viestiä esim. tulitukiosastolle.[2]
Heitettäviä tilapäisvälineitä panssarivaunujen tuhoamiseksi ovat esim. polttopullot ja kasapanokset, jotka tulee käyttää vaunun moottorin ilmanottoaukkojen päälle. Tilapäisvälineiden käyttöä voidaan suojata ainakin savuheitteillä.[2]
Miinat
Kevyempiin sirotemiinoihin kuuluvat esim. painemiinat (TNT 30–100 g), sirpalemiinat (TNT 100–2000 g) ja panssarimiinat (TNT 2–5 kg), joissa voi olla laukaisulanka-, paine ja tärinäkytkimet ja usein myös käsittelynesto- ja itsetuholaitteet. Telamiinoista esim. 65 77 -mallissa on 150 kg:n painokytkin ja 9,5 kg TNT:tä, mikä riittää vaurioittamaan panssarivaunun telapyörästön ja tuhoamaan pyöräajoneuvon. Telamiinasija tulee aina hienonaamioida käsin ja miinoitteessa väliä jätetään yli 5 metriä. Varamiinoitteella tarkoitetaan 10–30 telamiinan muodostamaa suojaa, joka puretaan ja rakennetaan uudelleen joukkueen vaihtaessa paikkaa. Varamiinoitteen tulee sijaita vaunujen etenemisreittien kohdissa, joiden kiertäminen on vaikeaa. Telamiinoista voidaan valmistaa myös panssarivaunun alle narulla vedettäviä tilapäisvälineitä, kuten vetomiinoja, miinalautoja ja miinamattoja.[2]
Sotaetiikka
Julmuus aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, lisää vihollisen taistelutahtoa ja tahraa maan, joukko-osaston ja sotilaan oman maineen. Sotilas pyrkii tuhoamaan taistelukykyiset ja -haluiset viholliset; kaikkia muita hän kohtelee asiallisesti. Sotilas pidättäytyy kostotoimista, ei ryöstä toisen omaisuutta, kunnioittaa suojeltavia kohteita ja ilmoittaa havaituista sääntörikkomuksista esimiehille.[2]
Eettisemmin taistelevalla organisaatiolla on myös parempi mahdollisuus saada enemmän ulkopuolista tukea. Vihollisen sotilaalliset tappiot ja tästä seuraava oikeutetun sodan voittaminen riittää tyydyttämään oikeudentajun julmuuttakin vastaan.
Kansainvälisen oikeuden mukaan laillisen taistelijan tulee toimia seuraavasti:[2]
Sotatoimet kohdistetaan sotilaskohteisiin. Siviilikeskitykset, lääkintälaitokset ja -henkilöt, kulttuurikohteet ja ympäristövaaralliset laitokset ovat suojeltuja kohteita, kun niitä ei käytetä vahingoittamistarkoituksessa. (Ei-sotilaallisten kohteiden vahingoittaminen ei joka tapauksessa auttaisi vihollisen voittamisessa!)
Sotavanki riisutaan aseista ja tunnistetaan, mutta muuten häntä kohdellaan asiallisesti. (Kiduttaminen tuottaisi joka tapauksessa epäluotettavaa tietoa!)
Kaikki sairaat ja haavoittuneet hoidetaan erittelemättä.
Sotilaita velvoittavat erityiset sotilasrikos, -kurinpito ja -oikeudenkäyntilait.
Historia
Hautalöytöjen perusteella erityisillä sotisovilla varustettuja sotilaita on ollut jo pronssikaudella. Sotilaan varusteisiin on kuulunut miekka, kilpi, keihäs sekä erilaisia vartalosuojuksia. [6] Sotavaunuja oli käytössä Mesopotamiassa 3500 eaa. jälkeen, ensin aasien, n. 2000 eaa. jälkeen hevosten vetäminä. Vaunujen käyttöönotto merkitsi myös aselajien syntyä siinä mielessä, että sotavaunujen käyttäjät eriytyivät ”jalkaväestä”.[7] Jalkaväen taisteluyksikkö falangi käsitti aseiden mukaan jaettuja pienempiä osastoja, jotka käyttivät keihäitä, miekkoja ja kirveitä.[8]
Erillisen sotalaitoksen ja sotilaiden yhteiskuntaluokan synty liittyy sodan mittakaavan laajenemiseen. Vaikka paikallinen väestö puolusti omaa asuinseutuaan, sen vähäinen halukkuus lähteä sotimaan kauemmas lisäsi kapinoiden riskiä ja vaikeutti suunnittelua. Sama päti valloitettujen alueiden asukkaisiin. Suuren väestönosan sitominen sotaa oli myös taloudellisesti kannattamatonta.[9]
Malkki, Janne, Marjomaa, Risto, Raitasalo, Jyri, Karasjärvi, Tero & Sipilä, Joonas: Sodan historia. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21885-2(suomeksi)
Montgomery, Bernard: Sodankäynti kautta aikojen. (tekijän nimi muodossa Montgomery of Alamein) Suomentanut Tauno Kuosa. Porvoo: WSOY, 1973. ISBN 951-0-00649-1(suomeksi)
Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. (8. painos) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7(suomeksi)
