Neomysiini on seos aminoglykosideihin kuuluvia orgaanisia yhdisteitä. Sitä käytetään lääketieteessä ja eläinlääketieteessä antibioottina.
Ominaisuudet ja käyttö
Neomysiini koostuu kolmesta yhdisteestä, jotka ovat neomysiini A, neomysiini B ja neomysiini C. Neomysiini A tunnetaan myös nimellä neamiini. Neomysiini B:n rakenteessa neamiini on muodostanut glykosidisidoksen neobiosamismiini B:n kanssa ja neomysiini C:ssä on neamiiniin liittyneenä neobiosamismiini C, joka on neobiosamismiini B:n epimeeri. Seoksessa suurin osa on neomysiini B:tä. Neomysiiniä tuottaa Streptomyces fradiae-aktinobakteerit ja sen eristivät Selman Waksman ja Hubert Lechevalier vuonna 1949. Neomysiini liukenee veteen, etanoliin ja metanoliin, mutta ei muihin orgaanisiin liuottimiin.[2][3][4][5][6][7][8]
Neomysiinin vaikutusmekanismi on sama kuin muillakin aminoglykosidiantibiooteilla eli se sitoutuu bakteerien ribosomin 30S-alayksikköön, jolloin proteiinisynteesi estyy. Lääkeaine tehoaa erityisesti gramnegatiivisiin bakteereihin kuten enterobakteereihin. Lisäksi se tehoaa grampositiivisiin stafylokokkeihin, mutta streptokokit ovat sille vastustuskykyisiä. Neomysiiniä käytetään voiteena ihotulehdusten hoitoon usein yhdessä basitrasiinin ja polymyksiini B:n kanssa. Sitä voidaan käyttää myös ennen suolistoleikkausta bakteerien tappamiseksi.[9] Eläinlääketieteessä neomysiiniä käytetään antibioottina esimerkiksi kissoilla ja koirilla ihotulehdusten ja kolibakteerin aiheuttaman suolistotulehduksen hoitoon[10]
Haittavaikutukset
Neomysiinin käyttöä rajoittaa sen suhteellisen suuri myrkyllisyys ja vakavat haittavaikutukset. Se on hyvin myrkyllistä korvien tasapainoelimille ja voi aiheuttaa sen pysyvän vaurioitumisen johtaen kuuroutumiseen. Lääkeaine on myös myrkyllistä maksalle. Vähemmän vakavia haittavaikutuksia ovat esimerkiksi huonovointisuus ja ripuli.[7]
Lähteet
- ↑ Neomycin DrugBank. Viitattu 20.1.2020. (englanniksi)
- ↑ Susan Budavari (päätoim.): Merck Index, s. 1108. (12th Edition) Merck & Co., 1996. ISBN 0911910-12-3 (englanniksi)
- ↑ Donald McGregor: Aminoglycosides, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000.
- ↑ Axel Kleemann: Antiinfectives for Systemic Use, 1. Antibacterials, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2016. (englanniksi)
- ↑ Masaji Ohno, Masami Otsuka, Yoshinari Okamoto, Morimasa Yagisawa & Shinichi Kondo: Antibiotics, 1. General, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2011.
- ↑ Alén, Raimo: Kokoelma orgaanisia yhdisteitä: Ominaisuudet ja käyttökohteet, s. 1165. Helsinki: Consalen Consulting, 2009. ISBN 978-952-92-5627-3
- ↑ a b M. Lindsay Grayson (päätoim.): Kucers' The Use of Antibiotics, s. 1046–1051. CRC Press, 2017. ISBN 9781498747967 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 20.1.2020). (englanniksi)
- ↑ David A. Williams, William O. Foye, Thomas L. Lemke: Foye's principles of medicinal chemistry, s. 1110. Lippincott Williams & Wilkins, 2012. ISBN 9781609133450 (englanniksi)
- ↑ Raimo K. Tuominen ja Pekka T. Männistö: 52. Proteiinisynteesiä estävät mikrobilääkkeet Farmakologia ja toksikologia. Medicina. Viitattu 20.1.2020.
- ↑ Mark G. Papich: Saunders Handbook of Veterinary Drugs, s. 623. Elsevier, 2010. ISBN 9781437701920 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 20.1.2020). (englanniksi)
