Ruumislauta

Ruumislauta on aikoinaan käytössä ollut leveä lauta, jolle vainaja asetettiin pesun jälkeen odottamaan arkkuun asettamista. Sitä kutsuttiin myös kalmolaudaksi, kalmalaudaksi, hartialaudaksi ja Karjalassa purinlaudaksi. Mikäli arkku oli kuolinhetkellä valmiiksi tehty, ei ruumislautaa tarvinnut käyttää, vaan vainaja laitettiin pesun jälkeen suoraan arkkuun. Ruumislaudan käyttö liittyy kristilliseen aikaan, jolloin kuoltiin kotona ja omaiset huolehtivat vainajan hautaamisesta.

Ruumislauta katolisuudessa

Katolisella ajalla Suomessa ei ruumislautaa tarvittu, sillä ruumis sijoitettiin pesun jälkeen paareille valkoisiin käärinliinoihin kiedottuna. Vainaja haudattiin toisena tai kolmantena päivänä kuoleman jälkeen. Arkun käyttö oli harvinaista. Sitä käytettiin vain arvohenkilöiden hautauksessa.

Kuoleman tapahduttua vainaja riisuttiin ja asetettiin olkien tai vaatteiden päälle, joko kuolinhuoneen lattialle tai sänkyyn. Ruumiin korjaamisen eli pesemisen, oikomisen, pukemisen ja laudalle panon suoritti oman talon naisväki. Muu talonväki saattoi siirtyä siksi ajaksi naapuriin. Talon miesväki toimi laulajina, kantajina, arkuntekijänä ja haudankaivajana. Ilomantsissa naiset pesivät naisvainajan, miehet miesvainajan.

Monessa kylässä oli erityisiä ruumiinpesijöitä eli naisia, joita saattoi kutsua paikalle oman väen sijaan. He pesivät ruumiin vedellä ja saippualla riepu apunaan. Miehiltä ajettiin myös usein parta ennen ruumiin huuhtomista, kuivaamista, pukemista ja kampaamista.

Isommissa taloissa oli usein oma, perintönä kulkeva ruumislauta, jota säilytettiin vajan ylisillä tai muussa sopivassa piilossa. Vähäisempi väki saattoi käyttää kylän yhteistä ruumislautaa. Sitä säilytettiin siinä talossa, jossa viimeksi oli ollut vainaja. Saattoipa joku käyttää ruumislautana leipälautaa tai sängyn päälliskanttakin.

Tämä leveä lauta oli joko yhdestä puusta tehty tai kahdesta laudasta kokoon pantu. Se veistettiin honkapuusta muutaman senttimetrin paksuiseksi. Yksipuinen oli toisesta päästään, tyvipäästään, leveämpi. Tähän pöydän kannen levyiseen lautaan oli useilla paikkakunnilla tapana veistää ristinmerkki.

Vainaja yleensä "laulettiin laudalle" eli veisattiin laudalle asettelun aikana virsiä. Pukuun tai valkoiseen ruumispaitaan puettu vainaja asetettiin laudalle suorana, usein lakanoiden väliin sijoitettuna. Vainajan kädet pantiin suoriksi ruumiin päälle. Peitoksi pantiin huopa ja asetettiin silmähuntu pään yli, usein pantiin Raamattu ja virsikirja rinnan päälle. Jotkut laittoivat vielä kukkia rinnan päälle.

Jos vainaja oli eläessään ollut noituuteen taipuvainen, saattoi ruumis kummitella vielä laudalla ollessaan. Vanha kansa kertoi eräästäkin muorista, joka tarinan mukaan oli kävellyt rikki kolmet sukat. Vainajan arveltiin käyneen noitumassa.

Ruumislauta ortodokseilla

Ortodoksit asettivat laudalla lepäävän vainajan kunniasijalle huoneen arvokkaimpaan paikkaan eli ikonin alle. He samoin kuin katoliset valvoivat kolme yötä vainajan vierellä. Tällä varmistettiin se, ettei pahamies pääse ottamaan sielua, jonka aina ruumiin hautaamisen saakka uskottiin oleskelevan kotona.

Ruumislauta luterilaisilla

Luterilainen väestö saattoi jättää vainajan sisään kylmilleen jätettyyn huoneeseen tai viedä sen pois kuolinhuoneesta aittaan tai riiheen. Yleensä vainajaa kuljetettiin jalat edellä. Jotkut olivat kyllä sitä mieltä, että ruumista oli kuljetettava pää edellä, jottei se osaa palata takaisin.

Ruumislautoja Pudasjärveltä vuodelta 1917.

Sen jälkeen kun vainaja oli asetettu ruumislaudalle laulettiin useimmilla paikkakunnilla aina saattovirsiä, kun vainajaa liikutettiin. Kylällä saattoi olla erityinen ruumiinlaulaja, hyvä laulumies, joka haettiin silloin paikalle.

Aitassa ruumislauta sijoitettiin telineiden päälle niin, että vainajan jalat olivat ovelle päin. Lauta voitiin myös laittaa riippumaan orresta köysien varassa, jotta hiiret ja rotat eivät pääsisi kaluamaan ruumista. Piippolassa pantiin vainajan käteen piiska hiiriä ja syöpäläisiä karkottamaan.

Virren veisuun jälkeen pantiin pönkkä ovelle kuoleman merkiksi. Iitissä ovi lukittiin vielä riippulukolla. Sen jälkeen jäätiin odottamaan, että arkuntekijä, nikkari, kävisi ottamassa ruumiista mitat. Jotkut kyllä teettivät itselleen jo eläissään arkun tai sahauttivat hongasta hyvät kirstulaudat orsille odottamaan. Myöhemmillä ajoilla arkku saatettiin käydä ostamassa kaupunkipuusepältäkin.

Tavallisesti vainaja pantiin arkkuun heti, kun se oli saatu valmiiksi. Kirkolle arkku vietiin surusaatossa vasta sen sunnuntain aamuna, jolloin hautaus tapahtui.

Joillakin paikkakunnilla vietettiin ruumiinvalvojaisia hautajaisia edeltäneenä yönä. Niissä arkku tuotiin tupaan ja sijoitettiin penkille keskelle huonetta. Kansi avattiin ja arkun päälle asetettiin lauta poikittain ja sille kynttilöitä palamaan. Vainajan kotiin kokoontuneet kyläläiset ja erityinen ruumiinveisaaja nauttivat ensin hautajaisaterian. Sen jälkeen aloitettiin läpi yön kestänyt virrenveisuu, joka keskeytyi vain saarnakirjan eli postillan luennan ajaksi. Tämä tapa kiellettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1644, sillä kestitykseen liittyi usein juovuttavia juomia. Hirvensalmella muistetaan vieläkin tapaus, että vainaja unohtui kotiin, kun saattoväki aamulla lähti kohti hautausmaata.