Roderick David ”Rod” Stewart (s. 10. tammikuuta1945Lontoo, Englanti) on brittiläinenlaulaja-lauluntekijä. Stewart tunnetaan omaleimaisesta karheasta lauluäänestään. Stewart aloitti uransa blueslaulajana vuonna 1964. Hän nousi maineeseen ensin The Jeff Beck Groupin laulusolistina ja sen jälkeen Faces-yhtyeessä. Soolouransa Stewart aloitti 1970-luvun taitteessa mutta levytti samanaikaisesti myös Facesin laulajana vuoteen 1973 asti. Stewart levyttää ja esiintyy edelleen.
Stewart on julkaissut uransa aikana useita listaykkössinglejä, kuten ”Maggie May”, ”Da Ya Think I’m Sexy” ja ”Sailing”. Hän on laulanut bluesia, folkia, rockia, hard rockia, popia ja diskomusiikkia. 2000-luvun alussa Stewart saavutti menestystä levyttämällä viisiosaisen albumisarjan vanhoja yhdysvaltalaisia popstandardeja. 2010-luvulla Stewart on levyttänyt jälleen itsetekemäänsä musiikkia.
Rod Stewart syntyi ja kasvoi Lontoossa skottilaisen kauppiaan poikana.[1][2] Hän pelasi jalkapalloa Finchleyn alle 15-vuotiaiden joukkueessa. Ammattilaisjoukkue Brentford FC kutsui hänet kerran harjoituksiinsa mutta ei sen jälkeen ottanut häneen yhteyttä. Nuorena Stewart pelasi oikeana keskikenttäpelaajana ja aikuisiällä oikeana laitapuolustajana.[3]
Musiikkiura
Uran alku ja läpimurto
Stewart kiersi 1960-luvun alkuvuosina Manner-Eurooppaa folklaulaja Wizz Jonesin kanssa. Palattuaan Englantiin vuonna 1963 hän liittyi laulajaksi ja huuliharpistiksi birminghamilaiseen R&B-yhtyeeseen nimeltä Jimmy Powell & the Five Dimensions. Yhtye kiersi Britanniaa ja levytti Pye Recordsilla yhden singlen, jolla Stewart soitti bluesharppua.[2]
Stewart aloitti laulajanuransa vuonna 1964 levyttämällä blues-standardin ”Good Morning Little Schoolgirl”. Sen jälkeen hän palasi Lontooseen ja esiintyi R&B-yhtyeissä, kuten Long John BaldrynHooche Coochie Men- ja Steampacket-yhtyeissä sekä Shotgun Express -yhtyeessä.[4] Mainetta Stewart alkoi saavuttaa The Jeff Beck Groupissa. Yhtye julkaisi kaksi hyvin myynyttä albumia ennen hajoamistaan syksyllä 1969. Stewartia pyydettiin sitten yhdysvaltalaiseen rockyhtyeeseen nimeltä Cactus, mutta sen sijaan Stewart ja Jeff Beck Groupin basisti Ron Wood liittyivät The Small Faces -yhtyeeseen, joka vaihtoi pian nimekseen Faces.[2]
Faces nousi suureen suosioon, ja yhtyeensä rinnalla Stewart teki menestyksellistä soolouraa. Hänen sooloalbumejaan tuolta ajalta olivat Mercurylla julkaistut The Rod Stewart Album (1969), Gasoline Alley (1970), Every Picture Tells a Story (1971) ja Never a Dull Moment (1972). Stewartin soolouran läpimurtokappale oli ”Maggie May” (1971), joka nousi Yhdysvaltain singlelistan ykköseksi. Facesin albumit mukaan lukien Stewart lauloi vuosien 1969–1973 aikana kahdeksalla albumilla.[4]
Stewart julkaisi Mercurylla vielä albumin Smiler (1974). Hän muutti Yhdysvaltoihin ja teki Warner Brosille albumin Atlantic Crossing (1975). Facesin hajottua Stewart vaihtoi juurevan rock and roll -laulajan imagonsa säihkyvään 1970-luvun rocktähden imagoon.[4] Hänen musiikkinsa muuttui folkiin perustuvasta enemmän popmaisemmaksi. A Night on the Town (1976) oli Stewartin ensimmäinen platinaa myynyt albumi, ja Foot Loose & Fancy Free (1977) menestyi sitäkin paremmin. Diskomusiikista vaikutteita ottanut Blondes Have More Fun (1978) oli Stewartin ensimmäinen listaykkösalbumi seitsemään vuoteen ja myi yli neljä miljoonaa kappaletta. Stewartista oli tuolloin tullut kuuluisa musiikkinsa ohella myös jet set -elämäntyylistään.[2]
Vuosien 1970–1995 aikana Stewart sai listahittisinglen lähes joka vuosi. Hän on menestynyt niin omien laulujensa kuin cover-versioidenkin esittäjänä.[4][1] Hänen menestyssinglejään 1970-luvun lopulla olivat esimerkiksi rakkauslaulu ”Tonight’s the Night” (1976) ja diskorocklaulu ”Da Ya Think I’m Sexy” (1979), jotka kumpikin nousivat listaykkösiksi. Konserteissaan Stewart pukeutui tuolloin näyttävästi ja potkiskeli jalkapalloja yleisön joukkoon.[4]
1980-luvulla Stewart lisäsi musiikkinsa uutta aaltoa ja syntikkapopia albumilla Tonight I’m Yours (1981), joka myi jälleen platinaa. Sen jälkeen Stewartin ura kääntyi väliaikaisesti laskuun, ja seuraavista neljästä albumista vain yksi myi kultaa. Albumi Out of Order (1988) ja seuraavana vuonna julkaistu single ”Downtown Train” nostivat Stewartin jälleen menestykseen. Seuraava studioalbumi Vagabond Heart (1991) oli aiempia kypsempi ja mietteliäämpi mutta jälleen menestys.[2]
Stewart esiintyi vuonna 1993 ohjelmassa MTV Unplugged. Esiintymisestä tehty albumi Unplugged... And Seated (1993) antoi Stewartille hittisinglen ”Have I Told You Lately”.[2] Stewart nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1994.[4][1]
Albumi A Spanner in the Works (1995) oli soundiltaan kiillotettu, If We Fall in Love Tonight (1996) sisälsi niin uutta kuin vanhaakin materiaalia, ja When We Were the New Boys (1998) oli paluuta Stewartin rockjuurille.[2]
Albumilla Human (2001) Stewart tavoitteli nykyaikaista kaupunkilaisyleisöä siinä vaatimattomasti onnistuen. Sitä seurasi neljän Great American Songbook -albumin sarja, joilla Stewart esitti yhdysvaltalaisia standardeja. Sarja oli suuri kaupallinen menestys. Vuonna 2006 Stewart julkaisi rock and roll -coveralbumin Still the Same: Great Rock Classics of Our Time ja kolme vuotta myöhemmin soul- ja Motown-coveralbumin Soulbook. Seuraavana vuonna ilmestyi Songbook-sarjan viides albumi Fly Me to the Moon.[2]
Stewart julkaisi omaelämäkertansa Rod: The Autobiography vuonna 2012. Sen jälkeen hän alkoi jälleen julkaista itsetekemäänsä musiikkia ensi kertaa 1990-luvun jälkeen albumeilla Time (2013) ja Another Country (2015). Seuraava albumi Blood Red Roses (2018) nousi heti ilmestyttyään Britannian albumilistan ykköseksi ja myi kultaa. Myös albumilla You're in My Heart (2019) Stewart esittää omaa musiikkiaan, Royal Philharmonic Orchestran säestyksellä.[2]
Yksityiselämä
Ennen menestystään musiikin parissa Stewart tavoitteli ammattilaisjalkapalloilijan uraa nuorisopelaajana lontoolaisessa Brentford Football Clubissa.[2] Stewart tunnetaan intohimoisena Celticin ja Manchester Unitedin kannattajana.[6]
Stewartin toinen tunnettu harrastus ovat pienoisrautatiet. Hänen 1940-luvun New Yorkin Grand Central Terminal -asemaa jäljittelevä 1:87-suhteeseen tehty mallinsa on ollut näkyvästi esillä alan lehdistössä.[7]
Stewartilla diagnosoitiin vuonna 2000 kilpirauhassyöpä, joka poistettiin leikkauksessa kaksi päivää myöhemmin. Hänen täytyi opetella laulamaan uudelleen, sillä leikkaus tehtiin kurkun lihasten läpi.[8] Hänellä diagnosoitiin vuonna 2016 eturauhasen syöpä, mutta hän salasi sairautensa ja kertoi siitä julkisuudessa vasta syksyllä 2019, jolloin hän järjesti hyväntekeväisyysgaalan kerätäkseen rahaa eturauhasen syöpää ehkäisevään toimintaan.[9]
Stewart on ollut naimisissa kolme kertaa, ja hänellä on kahdeksan lasta viiden eri naisen kanssa. Ensimmäinen vaimo oli Alana Hamilton (1979–1984), jonka kanssa hän sai kaksi lasta. Hänellä on kaksi lasta myös toisen vaimonsa Rachel Hunterin (1990–2006) kanssa ja kolmannen vaimonsa Penny Lancasterin (2007–) kanssa. Stewart seurusteli 1970-luvulla myös esimerkiksi ruotsalaisen näyttelijän Britt Eklandin kanssa, mutta heillä ei ole yhteisiä lapsia.[10]
Kuningatar löi Stewartin ritariksi vuonna 2016, ja hänestä tuli Sir Roderick.[11]
