PROFILBARU.COM

Robert I (tunnetaan paremmin nimillä Robert Bruce tai Robert the Bruce, gaeliksi Raibeart Brus; 11. heinäkuuta 1274 – 7. kesäkuuta 1329) oli Skotlannin kuningas vuosina 1306–1329. Bruce johti Skotlannin itsenäisyystaistelua Englantia vastaan ja on yksi Skotlannin merkittävimmistä kuninkaista sekä yksi sukupolvensa kuuluisimmista sotureista.^[1] Häntä on pidetty maassaan kansallissankarina.

Elämäkerta

Robert Bruce kuului isän puolelta Englannista siirtyneeseen normannisukuun, Brucen klaaniin, jolle oli läänitetty strategisesti tärkeä raja-alue Annandale. Hänen äitinsä oli kelttiläinen perijätär, Carrickin kreivitär Marjorie. Häneltä Robert Bruce peri vuonna 1292 Carrickin jaarlin arvon ja maat.

Canmoren hallitsijasuvun sammuttua vuonna 1290 Robert Brucen samanniminen isoisä vaati itselleen Skotlannin kruunua. Kruununperimyskiistan ratkaisijaksi kutsuttu Englannin kuningas Edvard I valitsi kuitenkin kuninkaaksi John Balliolin. Molemmat polveutuivat David I:n pojanpojan tyttäristä. Brucen suku ei tunnustanut ratkaisua.

Kun Englannin ja Skotlannin välille puhkesi vuonna 1295 sota, Brucen isä kieltäytyi tuomasta miehiään kansalliseen armeijaan. Suku karkotettiin Skotlannista, ja siltä riistettiin sen maat, mutta se sai niistä korvausta Edvardilta. Suvulla oli ennestään maita myös Englannissa.

Robert Bruce liittyi William Wallacen kapinaan englantilaisia vastaan. Vuoden 1298 tappiollisen Falkirkin taistelun jälkeen Wallace syrjäytettiin johtoasemasta, mutta hän jatkoi sissisotaa. Valtakunnan suojelijoiksi tulivat kilpailevat ylimykset Robert Bruce ja Balliolin lanko Badenochin jaarli John Comyn sekä arkkipiispa William Lamberton, mutta kahden edellisen riitojen takia liitto kesti vain pari vuotta.

Bruce teki ensimmäisenä sovinnon Edvardin kanssa vuonna 1302. Sitoakseen Brucen itseensä Edvard naitti hänelle irlantilaisen suosikkinsa Ulsterin jaarlin tyttären Elizabeth de Burghin. Myös Comyn siirtyi Edvardin alamaiseksi vuonna 1304.

Bruce ja Comyn tapasivat 10. helmikuuta 1306 Greyfriarsin kirkossa ilmeisesti neuvotellakseen kapinasta. Bruce menetti malttinsa ja surmasi Comynin. Tällöin hänen oli pakko aloittaa kapina heti. Murhan johdosta Brucella oli odotettavissa paavin kirkonkirous, mutta Skotlannin kirkko asettui tukemaan Brucea, ja hänet kruunattiin kuninkaaksi palmusunnuntaina 1306 Sconessa.

Edvard lähetti Skotlantiin armeijan, joka löi Brucen joukot Methvenin taistelussa. Brucen vaimo Elizabeth de Burgh ja ainoa lapsi, ensimmäisestä avioliitosta oleva tytär Marjorie, sekä muita perheen naisia joutui englantilaisten vangiksi.

Bruce joutui pakenemaan englantilaisia Hebrideille, josta hän kuitenkin palasi seuraavana vuonna. Jälleen hänen hankkeensa epäonnistuivat, ja hänen veljensä (lukuun ottamatta Edward Brucea) joutuivat englantilaisten vangeiksi ja hirtettiin.

Vasta kun Bruce alkoi käyttää samaa sissitaktiikkaa kuin Wallace, hän alkoi saavuttaa menestystä, ja yhä useammat siirtyivät hänen puolelleen. Heidän joukossaan oli Brucen sisarenpoika Thomas Randolph.

Edvard I:n kuolema 1307 helpotti Brucen tilannetta, sillä Edvard II oli heikko hallitsija. Hänkään ei suostunut rauhaan. Sen takia Bruce järjesti hävitysretkiä Pohjois-Englantiin. Hänen alipäälliköitään olivat hänen veljensä Edward Bruce, sisarenpoikansa Morayn jaarli James Randolph ja Sir James Douglas ("Hyvä Sir James", englantilaisille pelottava "musta Douglas").

Vuonna 1309 Bruce saattoi kutsua koolle ensimmäisen parlamenttinsa. Seuraavina vuosina useimmat linnat (Edinburgh, Roxburgh) joutuivat Brucen valtaan. Piirittäessään Stirlingin linnaa Edward Bruce teki harkitsemattoman sopimuksen linnan komentajan kanssa, että jolleivät englantilaiset seuraavaan vuoden 1314 juhannukseen mennessä lähettäisi apuvoimia, linna antautuu.

Sopimuksen seurauksena Englannin Edvard II saapui Skotlantiin 19 000 miehen vahvuisen armeijan kanssa. Brucella oli vain 7 000 miestä, mutta hän onnistui voittamaan Bannockburnin taistelun estämällä englantilaisia käyttämästä hyväkseen vahvuuksiaan, ratsuväkeä ja pitkäjousia. Tämä voitto vahvisti sekä Skotlannin itsenäisyyden että Brucen vallan. Bruce sai myös perheensä takaisin Englannin vankeudesta.

Englanti ei kuitenkaan suostunut solmimaan rauhaa, ja skotlantilaiset vetosivat paaviin 1320 kuuluisalla Arbroathin julistuksella. Siinä he vannoivat, etteivät taistelleet rikkauden eivätkä kunnian tähden vaan vapauden tähden, josta eivät luopuisi muuta kuin kuolemassa. Bruce oli vapauttanut maan, mutta jos hän alistuisi englantilaisten valtaan, he valitsisivat toisen kuninkaan.

Vasta kun Edvard II oli murhattu ja nuori Edvard III noussut valtaan, Englanti suostui solmimaan rauhan ja samalla tunnustamaan Brucen Skotlannin kuninkaaksi vasta 17. maaliskuuta 1328 Edinburghissa. Silloin sovittiin, ettei skotlantilainen ylimys voinut omistaa maata Englannissa tai päinvastoin.

Bruce oli aina haaveillut lähtevänsä ristiretkelle, luultavasti sovittaakseen Comynin murhan, muttei voinut sitä tehdä. Niinpä hän pyysi, että hänen kuoltuaan sydän irrotettaisiin hänen ruumiistaan, ja joku lähtisi se mukanaan ristiretkelle. Tehtävän sai Sir James Douglas, joka lähtikin vuonna 1330 Espanjaan taistelemaan maureja vastaan ja sai siellä surmansa.

Kuolema

Bruce kuoli Cardrossissa 7. kesäkuuta 1329, ja hänet haudattiin (sydäntä lukuun ottamatta) Dumfermlinen luostariin, jonne hänen toinen vaimonsa oli haudattu kaksi vuotta aiemmin.