Rannekello

Le Coultre -rannekello miehen ranteessa.

Rannekello on kello, jota pidetään ranteessa. Rannekello voi olla mekaaninen, joka vedetään vetonupista, automaattinen, joka virittyy käden liikkeestä, tai elektroninen kvartsirannekello, joka saa voimansa paristosta. Erityiset käyntitarkkuudelle asetetut kriteerit täyttävää rannekelloa kutsutaan rannekronometriksi.

Historia

Sveitsiläinen Patek Philippe valmisti vuonna 1868 maailman ensimmäisen sveitsiläisen rannekellon. Viisi vuotta myöhemmin yritys myi ensimmäiset rannekultaketjuun istutetut kellonsa. Rannekelloja alettiin valmistaa pienimuotoisesti myös Wienissä Itävallassa vuonna 1878. Saksan armeijalle toimitettiin 1880-luvulla sarjatuotantona tehdyt sveitsiläiset rannekellot. Vuonna 1890 bienneläinen La Champagnen kellotehdas toi markkinoille oman rannekellomallistonsa. Vuonna 1892 Audemars Piguet ja Louis Brandt & Co. valmistivat ensimmäisen minuuttirepeeterillä varustetun rannekellon.^[1]

Sotilaiden ensimmäisessä maailmansodassa käyttämä rannekello.

Pariisilainen koru- ja kelloseppä Louis Cartier valmisti vuonna 1904 rannekellon brasilialaiselle seikkailijalentäjä Alberto Santos-Dumontille. Siihen perustuva Santos-malli on edelleen tuotannossa. Hans Wilsdorf rekisteröi vuonna 1908 Lontoossa Rolex-tuotemerkin. Ensimmäinen kronografirannekello valmistui vuonna 1909. Sveitsiläinen Longines alkoi valmistaa omia rannekellojaan vuonna 1910. Seiko valmisti ensimmäisen japanilaisen rannekellon vuonna 1913. Kelloteollisuus kehitti ensimmäiseen maailmansotaan armeijoille useita rannekellosovelluksia, kuten itsevalaisevat indeksit ja roiskevesisuojauksen. Iskunkestävä synteettinen kellonlasi tuli tuotantoon vuonna 1918.^[2]

Vuonna 1930 rannekellot olivat nousseet jo yhtä suosituiksi maailmalla kuin taskukellot. Tissot kehitti vuonna 1930 ensimmäisen magneettisuojatun rannekellon, ja seuraavana vuonna markkinoille tulivat ensimmäiset iskunkestävät rannekellot. Vuonna 1932 Rolex patentoi automaattikoneiston, joka vetää itsensä vetopainon avulla.^[3]

Ingersollin vuonna 1933 esittelemä Mikki Hiiri -rannekello oli ensimmäinen lapsille tarkoitettu rannekello. Ensimmäisen läpinäkyvällä eli niin sanotulla luurankokoneistolla varustetun rannekellon valmisti Audemars Piguet vuonna 1934. Rannekellojen markkinaosuus oli kasvanut vuonna 1934 jo 65 prosenttiin.^[4]

Louis Cottierin rannekello vuodelta 1937 näytti ensimmäisenä rannekellona maailmanajan. Sveitsissä alkoi vuonna 1938 ensimmäinen yliopistotason kurssi rannekellojen suunnittelusta. Seuraavana vuonna maassa toimi jo 2462 kellotehdasta ja osavalmistajaa, joista yli 95 prosenttia valmisti rannekelloja. Vuonna 1941 Patek Philippe alkoi tuottaa rannekelloja, joissa on ikuinen kalenteritoiminto eli se huomioi kaikki karkausvuodet oikein.^[4]

Rolexin Datejust-malli vuodelta 1945 oli ensimmäinen numeropäivyrillä varustettu automaattirannekello. Ensimmäinen herätystoiminnolla varustettu käsivetoinen rannekello massatuotannossa oli sveitsiläinen Vulcain Cricket Alarm vuodelta 1947. Neliönmuotoiset rannekellot yleistyivät vuonna 1948, ja käyntivaranäytöt alkoivat yleistyä vuonna 1950. Ensimmäisen mikrovetopainolla varustetun automaattikoneiston patentoi Büren Watch Company vuonna 1954. Sen ansiosta pystyttiin valmistamaan entistä ohuempia automaattirannekelloja. Samana vuonna Hamilton patentoi Yhdysvalloissa ensimmäisen elektronisen rannekellonkoneiston, ja nykyaikaisten sukeltajankellojen esikuvat Rolex Submariner ja Blancpain Fifty Fathoms esiteltiin yleisölle. Ensimmäinen elektomekaaninen rannekello Ventura tuli markkinoille vuonna 1957.^[5]

Omega Speedmaster -rannekello, joka oli Nasan astronauttien käytössä kaikilla Apollo-lennoilla.

Vuodesta 1966 alkaen korkeataajuinen 36 000 värähdystä tunnissa alkoi yleistyä mekaanisistena rannekellojen koneistoissa. Seiko esitteli vuonna 1969 maailman ensimmäisen kvartsirannekellon Astronin. Usea valmistaja toi markkinoille oman automaattikronografikoneistolla varustetun rannekellonsa, mikä johti käsivetoisten kronografien myynnin vähenemiseen. Astronautti Buzz Aldrin astui vuonna 1969 Kuun pinnalle ranteessaan käsivetoinen Omega Speedmaster -kronografi.^[6]

Moni valmistaja alkoi 1970-luvun aikana tuoda markkinoille omia kvartsirannekellojaan. Niiden ominaisuudet kehittyivät vuosi vuodelta ja ne alkoivat syrjäyttää mekaanisia kelloja. Sveitsin kelloteollisuus joutui kriisiin vuosikymmenen lopulla, sillä se ei ollut ehtinyt siirtää tuotantonsa painopistettä mekaanisista kelloista elektronisiin. Elektronisten rannekellojen ja niiden osien tuotanto alkoi siirtyä Hongkongiin. Vuonna 1981 Japani ohitti Sveitsin valmistettujen kellonkoneistojen määrässä, ja kvartsirannekelloja valmistettiin maailmassa ensi kertaa enemmän kuin mekaanisia rannekelloja. Edullisia muovisia Swatch-kvartsirannekelloja alettiin myydä vuonna 1982, ja seuraavina vuosina niistä tuli hyvin suosittuja.^[7]

Mekaanisia kelloja valmistetaan edelleen paljon, ja niistä on tullut koneistoiltaan entistäkin monimutkaisempia ja ominaisuuksiltaan laadukkaampia ja monipuolisempia. Monet mekaaniset luksuskellot maksavat kymmeniä tuhansia euroja. Matkapuhelinten yleistyminen 2000-luvun alusta alkaen on vähentänyt rannekellojen kysyntää.^[8]

Mekaaniset ja kvartsikellot

Mekaanisessa rannekellossa on jousivoimalla käyvä mekaaninen heilurikoneisto. Mekaaninen kello pitää vetää kerran vuorokaudessa. Tämä virittää kellon jousen, jotta kello jatkaisi käyntiään tauotta. 1960-luvulla yleistyivät käden liikkeen avulla jousensa virittävät automaattiset eli itsevetävät kellot.

Sveitsiläisen leiman saanut mekaaninen kello voi heittää kuutisen sekuntia päivässä, eikä yhdenkään mekaanisen kellon edes väitetä olevan täysin tarkka.^[9] Tarkkuuden sijaan mekaanisen kellon ostajia kiehtoo nykyisin käsityötaito. Esimerkiksi Patek Philippen Calibre 89:n hinta on 3,9 miljoonaa euroa, joka perustuu siihen, että kellon kehittäminen kesti yhdeksän vuotta ja siinä on 33 erikoistoimintoa kuten tähtiaika.^[9]

Kvartsikellot yleistyivät 1970-luvulla. Kvartsikello perustuu kvartsikiteen värähtelyyn, ja se on mekaanista kelloa huomattavasti tarkempi.

Rannekellotyypit

Niin sanottu peruskello on tarkoitettu tavalliseen jokapäiväiseen käyttöön. Se on kohtuuhintainen ja luotettava, mutta se ei kestä äärimmäisiä olosuhteita kuten jotkin erikoiskellot.^[10]

Sporttikello on näyttävä ja suurikokoinen. Koska sitä käytetään usein ajan mittaamiseen, siinä on usein ajanottotoiminnolla varustettu kronografi. Siinä on myös vesisuojaus, jonka ansiosta sitä voi pitää uidessa.^[11]

Sotilaskellon ominaisuudet on suunniteltu sodankäyntiä varten. Kello on yleensä musta, siinä on vesisuojaus ja suojaus magneettikenttiä vastaan, ja numerot ovat itsevalaisevia.^[12]

Pilottikellon suunnittelu viittaa ilmailun historiaan, ja siinä on monia ilmailuun ja ajan mittaamiseen liittyviä toimintoja. Pilottikello on vesisuojattu ja kestää voimakkaita lämpötilan ja ilmanpaineen vaihteluita.^[13]

Sukeltajankellossa on hyvä vesisuojaus, jotta sitä voisi käyttää vähintään 300 metrin syvyydessä veden alla.^[14]

Pukukello on suunniteltu hienostuneen näköiseksi, eikä siinä ole juurikaan lisätoimintoja. Sen materiaalina käytetään joskus kultaa.^[15]

Haute horlogerie -kellot ovat käsityönä yksin kappalein tai pieninä sarjoina valmistettavia kalliita mekaanisia kelloja, joita käyttävät etenkin rikkaat. Ne valmistetaan arvokkaasta jalometallista, ja niissä käytetään usein jalokiviä.^[16]

Kronografirannekello on kello, jolla voi ajan näytön lisäksi mitata aikavälejä ja väliaikoja. Kronografissa on painikkeita, joilla ajanotto käynnistetään ja pysäytetään tai väliaika luetaan. Kronografissa voi olla myös monenlaisia lisätoimintoja, kuten etäisyysmittareita ja keskinopeusmittareita. Moni sporttikello on myös kronografi. Kronografeja on niin kvartsikelloissa kuin mekaanisissakin kelloissa. Muutama harva mekaaninen kronografi pystyy mittaamaan aikavälin sadasosan tarkkuudella.^[17]

• 
  CG:n sporttikello.
• 
  Gallet MultiChron Pilot Chronograph -pilottikello.
• 
  Citizen JP2000-08E -sukeltajankello.
• 
  Jaeger-LeCoultre-pukukello.

Kronometri

Kronometrirannekello on mekaaninen rannekello, joka on saanut sertifikaatin virallisen tarkkuustestin läpäisystä. Siihen vaaditaan se, että kellon virhe on testissä enintään viisi sekuntia vuorokaudessa. Merkittävin virallinen luokituslaitos on sveitsiläinen COSC, joka käyttää tarkkuuskriteerinä kansainvälistä ISO 3159 -standardia. Koska kvartsikoneistot ovat paljon mekaanisia koneistoja tarkempia, niille on määritelty tiukemmat kriteerit niin sanottuun superkvartsi-luokitukseen. Eniten COSC-sertifioituja kelloja valmistaa Rolex.^[18]

Osat

Kellonkuori ympäröi kellotaulua. Siinä voi olla kiinteä tai pyöritettävä kellonkehä. Kellonkuori valmistetaan useimmiten ruostumattomasta teräksestä, jostain metalliseoksesta, pinnoitettavasta messingistä, jalometallista tai muovista.^[19]

Kellotaulu näyttää ajan. Analogisessa näytössä aika ilmaistaan osoittimien avulla ja digitaalisessa näytössä vaihtuvin numeroin. Analogisessa kellotaulussa on yleensä tuntiviisari, minuuttiviisari ja sekuntiviisari. Joissain kelloissa voi olla lisäksi esimerkiksi kalenteri, toisen aikavyöhykkeen aikanäyttö ja käyntivaranäyttö.^[20]

• 
  Analoginen Montinari Milano -rannekello, jossa teräksinen kellonkuori, musta kellotaulu, vaaleat osoittimet, vetonuppi kello kolmen kohdalla sekä teräsranneke.
• 
  Digitaalisessa rannekellossa aika ilmaistaan vaihtuvin numeroin.

Kellotaulua suojaa kellonlasi. Nykyisissä rannekelloissa se on valmistettu yleensä synteettisestä safiirilasista tai mineraalilasista.^[21]

Kellonkuoressa kello kolmen kohdalla olevasta vetonupista voi asettaa kellonajan ja päiväyksen sekä vetää kellon. Vetonupista lähtevä vetoakseli on yhteydessä kellon koneistoon.^[21]

Rannekellon tärkein ja yleensä kallein osa on sen koneisto. Mekaaniseen koneistoon saattaa kuulua yli 130 osaa.^[9] Mekaanisen rannekellon koneiston keskeisiä osia ovat vetojousi, rataskoneisto, käyntilaite, värähtelijä (liipotin ja spiraalijousi), vetonuppi ja -akseli, vastapaino sekä näyttölaitteen osoittimet.^[22] Automaattikoneistossa on käden liikkeestä pyörivä vetopaino.^[23] Kvartsikellon koneistossa energia saadaan paristosta. Muita osia ovat mikropiiri, sähkömoottori ja kvartsikide.^[24]

• 
  Mekaanisen kellon koneisto.
• 
  Automaattikellon koneisto.
• 
  Kvartsikellon koneisto.

Rannekello pysyy ranteessa rannekkeen avulla, joka kierretään ranteen ympäri. Rannekkeita valmistetaan muun muassa teräksestä, nahasta, kumista, kankaasta ja muovista. Ranneke suljetaan lukolla, joka voi olla tyypiltään solkilukko, linkkulukko, perhoslukko tai korulukko.^[25] Tavallisimmin ranneke kiinnitetään kelloon pujottamalla se niin sanottujen jousinastojen alitse. Jousinastat puolestaan kiinnitetään kellonkuoren korvakkeisiin, joissa on tätä varten pienet reiät.

• 
  Nahkaranneke, jossa solkilukko.
• 
  Teräsranneke, jossa linkkulukko.
• 
  Nahkaranneke, jossa perhoslukko.

Vesisuojaus

Rolex Deepsea Sea-Dweller 116660 on sukeltajankello, joka on vesisuojattu 3 900 metriin asti.

Rannekellon takakanteen on usein merkitty, onko se vesisuojattu (water resistant). Tällaisessa kellossa on kumi- tai muotitiivisteet, jotka suojaavat kellonkoneistoa kosteudelta, pölyltä ja vedeltä. Kellon vesisuojaus ilmoitetaan usein ilmakehän paineena (ATM) tai sitä vastaavana syvyysmetrilukemana. Esimerkiksi lukema "3 ATM" vastaa vesisuojausta 30 metrin syvyyteen asti. Käytännössä täysin roisketiiviitä ovat vähintään 5 ATM -vesisuojatut kellot, uintia kestävät 10 ATM -vesisuojatut kellot, ja pintasukellusta kestävät 20 ATM -vesisuojatut kellot.^[26]

Valmistajat

Nykyään 90 % myydyistä rannekelloista on paristolla toimivia kvartsikelloja. Kuitenkin jäljelle jäävä 10 % – mekaaniset kellot – muodostaa suuren osan alan rahallisesta arvosta.^[9]

Aikoinaan kvartsikelloilla menestynyt Swatch Group on nykyään maailman suurin mekaanisten rannekellojen valmistaja, vaikka sen tuotannosta määrällisesti suurempi osa onkin kvartsikelloja. Sen omistamia kellomerkkejä (vuonna 2011) ovat esimerkiksi Swatch, Blancpain, Breguet, Glashütte Original, Omega, Longines, Rado, Certina ja Tissot. Richemontin omistamia kellomerkkejä ovat esimerkiksi A. Lange & Söhne, Cartier, Jaeger-LeCoultre, Montblanc, Panerai ja Vacheron Constantin. LVMH:n merkkejä ovat Bulgari, Chaumet, Dior Watches, Hublot, Louis Vuitton, TAG Heuer ja Zenith. Itsenäisiä valmistajia ovat esimerkiksi Seiko, Citizen, Girard-Perregaux, JeanRichard, Maurice Lacroix, Frédérique Constant, Oris, Patek Philippe, Edox, Audemars Piguet, Rolex ja Breitling.^[27]

Kalliita rannekelloja tuottavat yritykset ovat nykyään lähinnä markkinointiyhtiöitä. Tyypillinen alalla toimiva yhtiö, kuten IWC tai Panerai, suunnittelee kellon itse, mutta ulkoistaa sen valmistuksen esimerkiksi jollekin sveitsiläiselle tai saksalaiselle firmalle. Kobold tuo kellojen osat ulkomailta ja kokoaa ne USA:ssa. Ainoastaan muutamat yhtiöt, kuten Patek Philippe, Girard-Perregaux, Rolex ja Seiko valmistavat kellojensa osat itse.^[9]

Useimmat kelloyhtiöt ostavat koneistonsa yhdeltä kolmesta sveitsiläisestä valmistajasta, jotka ovat ETA, Lemania ja Sellita. Näin yhtiö voi kutsua tuotettaan sveitsiläiseksi. Yhtiöt muuttavat hankkimiaan koneistoja esimerkiksi lisäämällä niihin toimintoja.^[9]

Suomessa

Monet Suomen Kelloseppäkoulun suorittaneet kellosepät ovat hankkineet alan kokemusta työskentelemällä maineikkaiden sveitsiläisten kellotehtaiden palveluksessa. Suomessa mekaanisia kelloja valmistavat yritykset Sarpaneva Watches, Aikamuoto ja Rajamäen Kellotehdas. Sveitsissä työskentelee kelloseppä Kari Voutilainen.

Lähteet

• Vuorenpää, Joona: Kellomies: rannekellot ajan käyttöesineinä ja harrasteena. Tammi, 2011. ISBN 9789513161699

Viitteet

1. Vuorenpää 2011, s. 267–268.
2. Vuorenpää 2011, s. 269.
3. Vuorenpää 2011, s. 271.
4. Vuorenpää 2011, s. 272.
5. Vuorenpää 2011, s. 273–274.
6. Vuorenpää 2011, s. 276–277.
7. Vuorenpää 2011, s. 277–279.
8. Vuorenpää 2011, s. 279–285.
9. http://www.inc.com/magazine/20070501/features-michael-kobold-sidebar.html
10. Vuorenpää 2011, s. 22–23.
11. Vuorenpää 2011, s. 25.
12. Vuorenpää 2011, s. 26–27.
13. Vuorenpää 2011, s. 28–29.
14. Vuorenpää 2011, s. 30–31.
15. Vuorenpää 2011, s. 32–33.
16. Vuorenpää 2011, s. 34–35.
17. Vuorenpää 2011, s. 85–86.
18. Vuorenpää 2011, s. 87–91.
19. Vuorenpää 2011, s. 289–291.
20. Vuorenpää 2011, s. 292–293.
21. Vuorenpää 2011, s. 291.
22. Vuorenpää 2011, s. 59–60.
23. Vuorenpää 2011, s. 293.
24. Vuorenpää 2011, s. 61–62.
25. Vuorenpää 2011, s. 295–296.
26. Vuorenpää 2011, s. 290–291.
27. Vuorenpää 2011, s. 129–131.

Aiheesta muualla