Perspektiivi on kolmiulotteinen näkövaikutelma esineiden sijainnista ja etäisyydestä, sekä sen vaikutelman luomista kuvataiteessa eri keinoin.[1]
Kuvassa on kaksi ulottuvuutta (korkeus ja leveys), ja kolmas ulottuvuus on illuusio (syvyysvaikutelma). Perspektiivin voi havainnollistaa katsomalla junanraiteita: tiedämme, että ne ovat yhtä kaukana toisistaan, mutta kauempana katsojasta ne näyttävät lähenevän toisiaan.
Sana perspektiivi on johdettu latinan sanasta perspectiva, joka juontuu verbistä perspicere (nähdä läpi, nähdä tarkasti, tajuta selvästi). Perspektiivi-sanaa on käytetty eri aikoina eri merkityksissä. Antiikissa ja keskiajalla se viittasi optiikkaan. Tämä merkitys syrjäytyi renessanssin aikana, jolloin käsitteet perspectiva artificialis tai perspectiva pigendi tarkoittivat taidemaalarin esittämää keinotekoista lineaari- tai viivaperspektiiviä. Tavallisesti perspektiivikuvauksella tarkoitetaan geometrisesti konstruoitua keskeisperspektiiviä. Koska se perustuu katsomiseen yhdellä silmällä tietystä kohdasta eli näköpisteestä, perspektiivikuvauksen mukainen esitys ei voi vastata täysin todellista kahden silmän hahmottamaa kuvaa.[2]
Perspektiivin teoria käsittelee niitä menetelmiä, joiden avulla kolmiulotteiset kohteet ja tilasuhteet kuvataan tasolla säilyttäen vaikutelman esineiden luonnonmukaisesta kolmiulotteisuudesta. Ensimmäiset keskeisperspektiivin teoriat laadittiin Italiassa 1400-luvulla. Perspektiivipiirustus, joka perustui geometrisiin sääntöihin tuli kuvataiteen tärkeäksi menetelmäksi. Se ei vaikuttanut ainostaan renessanssin taiteeseen, vaan muutti käänteentekevästi koko länsieurooppalaista taidetta.[2]
Tilan kuvaamisen kehitys
Erilaisia tapoja kuvata tilaa kaksiulotteisella kuvapinnalla on useita ja ne ovat erilaisia eri kulttuureissa. Eurooppalaiseen kulttuuriin kuuluu perspektiivinen kuvaustapa, joka kehittyi voimakkaasti renessanssin aikana.
Perspektiivin optisen perustan selittivät arabimatemaatikot vuoden 1000 paikkeilla: valo tulee silmään kartion muotoisena keilana, koska samalla etäisyydellä olevat kohteet ympärillämme muodostavat pallopinnan.
Leonardo da Vinci ja aikalaiset käyttivät teoksissaan luonnollista perspektiiviä eli asiat pyrittiin kuvaamaan niin kuin ihminen ne näkee kahdella silmällään. Luonnollisessa perspektiivissä yhdensuuntaiset viivat (esimerkiksi raiteet) eivät leikkaa toisiaan vaan kaukaisuudessa taipuvat yhdensuuntaisiksi; perspektiiviprojektioissa ne leikkaavat jossakin (katoamispisteessä). Renessanssitaiteilijat ottivat käyttöön tilan kuvaamisen keinoja. Esimerkiksi Paolo Uccello, jolla Vasarin mukaan oli pakkomielle perspektiiviin, keskusteli euklidisen geometrian ongelmista aikalaistensa kanssa.
Purchard von Reichenau, Gesta Witigowonis, 10. vuosisadan loppu.
Jerusalemin temppelin jälleenrakentaminen, keskiaika.
Erilaisia perspektiivejä tietosanakirjassa vuodelta 1728.
William Hogarth, Satiiri "Perspektiivivirheestä", 1753.
Perspektiivityyppejä
Yhden pakopisteen perspektiivi
Yhden pakopisteen perspektiivissä suoraan katsojasta poispäin menevät viivat kohtaavat yhdessä katoamispisteessä, yleensä jossain kuva-alalla.
Yhden pisteen perspektiivin periaate.
Yhden pisteen perspektiivi
Esimerkki yhden pisteen perspektiivistä
Leonardo da Vinci, Viimeinen ehtoollinen, 1495–1498.
Kahden pakopisteen perspektiivi
Kahden pisteen perspektiivissä katsojaan nähden vinottain kulkevat viivat kohtaavat kahdessa pisteessä, yleensä kuva-alan ulkopuolella.
Kahden pisteen perspektiivin periaate.
Kolmen pakopisteen perspektiivi
Kolmen pisteen perspektiivin periaate
Henricus Hondius (1597–1651).
Perspektiivinen lyhennys.
Kavaljeeriperspektiivi
Kavaljeeri- eli sotilasperspektiivissä katsojaa kohti olevan tason reunaviivat ovat luonnollisessa asennossaan, mutta siitä poispäin suorassa kulmassa olevat viivat esitetään 45 asteen kulmassa.
Etäisyyden tuntu lisääntyy, jos ilmaan lisätään materiaalia. Esimerkiksi elokuvan teossa saatetaan laskea kaasua, sumua tai savua ilmaan kuvan syvyyden lisäämiseksi.
.jpg)
.jpg)
_-_The_Last_Supper_(1495-1498).jpg)
.svg)
.svg)
.svg)
