Nimipäivä on päivä, joka vastaa almanakan nimiluettelossa olevaa nimen kohdalle merkittyä päivääselvennä. Vuoden 2020 suomalaisessa nimipäiväkalenterissa on 908 nimeä[1]. Almanakkaan lisätään nimi, kun 1900-luvun alusta samaa nimeä on annettu noin viidellesadalle suomalaiselle[2]. Uusien nimien lisäämisestä almanakkaan vastaa Helsingin yliopiston almanakkatoimisto, joka omistaa nimipäivälistan tekijänoikeudet.[3] Myymällä nimipäiväoikeuksia Helsingin yliopisto rahoittaa toimintaansa.[4]
Nimipäivän historia Suomessa
Nimipäivän vietto juontaa juurensa keskiaikaisesta pyhimyskalenterista. Sekä katolinen että ortodoksinen kirkko nimesivät kalenteriin pyhimysten muistopäiviä, usein joko heidän syntymä- tai kuolinpäiviensä mukaan, ja nimipäivät vakiintuivat osaksi suomalaista arkielämää jo 1300-luvulla. Nimipäivät olivat tärkeitä vuodenkulun merkkipäiviä; niiden mukaan ajoitettiin vuotuiset työt, kuten kylvö, sadonkorjuu, teurastus ja niin edelleen. Reformaatio karsi luterilaisesta kirkosta suuren osan katolisista perinteistä, mutta nimipäivien vietto oli niin vakiintunut käytäntö, että se jäi elämään.
Erioikeus almanakan julkaisemiseen oli yliopistolla, jonka kansanalmanakka ilmestyi suomenkielisenä vuodesta 1705.[3] 1800-luvulle tultaessa nimipäiväkalenteria alettiin täydentää myös ei-kristillisperäisillä nimillä.
Suomenkielisen väestön etunimistö suomalaistui kansallisuus- ja suomalaisuusaatteen myötä melko perinpohjaisesti vuosien 1880–1930 aikana.[5] Omakieliset tai suomalaistetut etunimet tulivat esille etenkin Kansanvalistusseuran kalenterissa 1882[3]. Suurimmat muutokset yliopiston nimipäiväkalenteriin tehtiin vuosina 1890, 1908, 1929 ja 1950. Vuonna 1929 tehtiin erityisen suuria muutoksia, jotka muuttivat selvästi suomalaisen ja suomenruotsalaisen kalenterin nimipäiviä. Tuolloin aikaisemmin yhteissuomalainen nimipäiväkalenteri eriytettiin suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen versioon[6]. Suomalaisesta nimipäiväkalenterista poistettiin varsin suuri joukko ruotsinkielisiksi katsottuja nimiä, mutta ne jäivät yleisesti suomenruotsalaiseen nimipäiväkalenteriin. Poistettujen nimien tilalle otettiin vielä suurempi määrä uusia ja varsinkin omakielisiksi katsottuja nimiä. Tällöin almanakkaan otettiin joukko sellaisiakin muinaissuomalaisia nimiä, jotka eivät olleet tulleet uudestaan käyttöön, mutta jotka tällä tavoin pyrittiin elvyttämään.
Monet lähes käyttämättömiksi jääneet nimet kuitenkin poistettiin almanakasta vuonna 1950, jolloin niiden tilalle otettiin joukko yleisiä nimiä, ja joitakin aikaisemmin poistettuja myös palautettiin. Myös vuosina 1951–1953 nimipäiväkalenteriin tehtiin erinäisiä lisäyksiä. Myöhemmin uusia nimiä on lisätty almanakkaan vuosina 1964, 1973 ja 1984 sekä vuodesta 1995 lähtien joka viides vuosi. Näiden muutosten yhteydessä on muutamia nimiä myös siirretty toiselle päivälle, ja muutamia harvoja myös poistettu kuten Augusta, Klemetti ja Roine.
Nimipäiviä luetteloidaan myös Suomen ruotsinkielisen, ortodoksisen ja saamelaisen almanakan mukaan. Yliopistolla on tekijänoikeus omaan nimipäiväluetteloonsa, eikä kilpailevia nimipäiväluetteloita ole toistaiseksi tullut[3]. On julkaistu myös kalentereita, joissa on lueteltu yleisimpiä lemmikkieläinten nimiä[7].
Nimipäiväkalenteriin lisätään nimiä nykyisin yleisyysperiaatteen mukaan. Aikaisemmin nimellä täytyi olla tuhatkunta kantajaa, vuodesta 2010 alkaen noin viisisataa. Nimipäiväkalenteriin otetaan uusia nimiä nykyisin viiden vuoden välein, seuraavan kerran vuonna 2025.
Jos henkilön nimeä ei ole nimipäiväkalenterissa, juhlapäivä voidaan kiinnittää itse sopivaan ajankohtaan tai nimipäiväjuhlat voi järjestää toisen tai kolmannen etunimen päivänä. Nimipäivää voi niin ikään viettää myös, jos henkilön nimi on suomenruotsalaisessa muttei suomenkielisessä kalenterissa.[8] Myös suomalaiset etunimet -sivusto koostaa omaa nimipäiväluetteloa nimistä, joita ei edellä mainituista luetteloista löydy.[9]
Nimipäivän vietto
Nimipäiväsankari saa usein ottaa vastaan onnitteluja nimipäivän johdosta. 1950-luvun lopun Emännän tietokirjassa kehotetaan nimipäivän viettäjää varustautumaan vastaanottamaan onnittelijoita esimerkiksi kahvitarjoilulla.[10] Työpaikoilla tällainen käytäntö elää vahvasti esimerkiksi Ranskassa ja Puolassa. Suomessa lapset saavat usein nimipäivänään pieniä lahjoja. Suomen lisäksi samaan tapaan nimipäivää on vietetty viime aikoina vain Ruotsissa, joskin Norjassa on perinteen palaaminen kasvussa.
Suomalaisessa kalenterissa on kaksi (karkausvuosina kolme) päivää, jolloin ei ole kenenkään nimipäivä: 1. tammikuuta eli uudenvuodenpäivä ja 25. joulukuuta eli joulupäivä (sekä karkausvuosina myös 29. helmikuuta eli karkauspäivä).
Katso myös
Lähteet
- ↑ Yliopiston nimipäiväalmanakka 2020, s. 28 almanakka.helsinki.fi. Viitattu 15.12.2020.
- ↑ Solja, Päivi: Uusvanhat etunimet pitävät pintansa 16.4.2011. Yle Tampere. Arkistoitu 19.4.2011. Viitattu 17.8.2011.
- ↑ a b c d Kiviniemi, Eero: Nimipäiväkalenterista ja etunimien valinnasta Suomessa 17.3.2001. Suomen Viron-instituutti. Viitattu 16.8.2011.[vanhentunut linkki]
- ↑ Helle, Tatu: Nimipäiväkalenteri päivitettiin – katso uudet nimet is.fi. 31.8.2023. Viitattu 31.8.2023.
- ↑ Yliopiston nimipäiväalmanakka 2009, s. 57.
- ↑ Den finlandssvenska namnlängdens historia - Yliopiston almanakkatoimisto almanakka.helsinki.fi. Viitattu 8.3.2021.
- ↑ Korpimäki, Lotta: Koirien nimipäiväkalenteri Satunnainen kotuslainen. 23.8.2010. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 16.8.2011.
- ↑ Milloin voin viettää nimipäivää, kun nimeni ei ole almanakassa? Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: Henkilönnimistä kysyttyä. Päivitetty 14.12.2010. Arkistoitu 17.1.2012. Viitattu 16.8.2011.
- ↑ Erikoiset nimipäivät Etunimet.net. Viitattu 12.3.2012.
- ↑ Maija Suova (toim.): Emännän tietokirja I–II, 4. uudistettu laitos, s. 916. WSOY, 1958.
Kirjallisuutta
- Saarelma, Minna: Nimipäiväjuhlat. Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-354-9
- Saarelma, Minna: Koirien nimipäiväkirja: Bella, Niksu vai Romeo? (Sisältää vuoden 2012 alusta voimaan tulevan Helsingin yliopiston almanakkatoimiston virallisen koirien nimipäiväkalenterin, jonka ovat laatineet Marianne Blomqvist ja Minna Saarelma-Paukkala) Helsinki: Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-473-3
Aiheesta muualla
