Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 on historiantutkija Ville Kivimäen kirjoittama suomalainen tietokirja, joka käsittelee toisen maailmansodan aikaista sotilaspsykiatriaa. Se pohjautuu hänen väitöskirjaansa suomalaisten sotilaiden psyyken kestämisestä ja murtumisesta talvi- ja jatkosodassa. Murtuneet mielet sai vuoden 2013 Tieto-Finlandia-palkinnon,[1] ja se on käännetty myös ruotsiksi.[2]
Kivimäki haluaa teoksessaan tuoda esille, että sodan psyykkiset vammat olivat sotavammoja kuten muutkin vammat: ”Psyykkiset oireet olivat pohjimmiltaan mitä normaalein reaktio pöyristyttäviin olosuhteisiin. Ne eivät olleet merkkejä mistään poikkeavasta tai vaillinaisesta luonteenlaadusta – –.”[1]
Hoitoon joutuneiden oireet
Kivimäki pyrkii eri keinoin hahmottamaan, minkälaisia olivat sodanaikaiset psykiatriset potilaat ja missä sodan vaiheissa mielen murtumisia tapahtui. Talvisodan loppuvaiheessa sotilaiden unenpuute, kasvava kaatuneiden määrä, pakkanen ja ylivoiman edessä vetäytyminen aiheuttivat uupumista ja taistelustressiä. Tykistökeskitysten tai jatkuvan rumputulen alaiseksi joutuneissa sotilaissa ilmeni järkyttyneisyyttä, josta käytettiin rivimiesten keskuudessa termiä tärähtäneet. Samanlaisia oireita oli raportoitu ensimmäisen maailmansodan sotilaissa, ja britit olivat antaneet ilmiölle nimen shell shock, ”kranaattikauhu”.[3]
Psyykkisiin häiriöihin liittyi sotavuosina häpeää ja paheksuntaa. Epäiltiin, että osa oirehtivista teeskentelee päästäkseen rintamalta pois. Mielen murtumista ei ymmärretty samanlaiseksi sankaruuden ja uhrivalmiuden ilmentymäksi kuin fyysistä haavoittumista. Nykyisen tulkinnan mukaan monien sotilaiden oireet ilmensivät posttraumaattista stressihäiriötä, jota ei sodan aikana osattu diagnosoida. Se ilmeni vapinana, muistamattomuutena, kouristuksina ja unettomuutena. Oireita hoidettiin esimerkiksi šokkihoidolla (sähkö- ja insuliinišokit).[4]
Psykiatrisen potilaan profiili
Jatkosodan traumoja kartoittaessaan Kivimäki on pyrkinyt löytämään sopivan vertailuryhmän, ja hän on valinnut sellaiseksi sodan kaatuneet. Kaatuneista on saatavissa potilaiden tavoin taustatietoja, joiden avulla vertailu onnistuu. Voidaan myös ajatella, että sekä kaatuneita että psyykkisesti haavoittuneita tuli ennen kaikkea taistelujoukoissa. Tosin psyykkisiä oireita tuli paljon myös taistelualueen ulkopuolella. Näiden ryhmien vertailu tuo esille, että psyyke horjui enemmän perheellisten ja iäkkäiden sotilaiden keskuudessa kuin perheettömien ja nuorten. Upseerien ja aliupseerien suhteellinen osuus potilaiden joukossa oli pienempi kuin kaatuneissa. Ammattiaseman tai maaseutu-kaupunkiasumisen suhteen ei löydy tilastollisia eroja. Tosin maanviljelijöitä kaatui jatkosodan loppuvaiheessa suuri määrä, eikä samaa kasvua löydy psykiatristen potilaiden joukossa.[5]
Psykiatriseen hoitoon päätyivät vain ne, jotka olivat kokonaan menettäneet toimintakykynsä. Jatkosodassa heitä oli 15 700. Lievempiä psyyken häiriöitä sai moninkertainen määrä miehistä, mutta heidän lukumääräänsä ei pystytä selvittämään. Hoitoon joutuneissa on myös ”tavallisista” mielisairauksista kärsineitä ja lievästi kehitysvammaisia, mutta heidän osuutensa on pieni. Työläis- ja maanviljelysammatit olivat tavallisin siviilitausta. Vaikeuksiin joutuneet olivat yleensä jollain lailla pienyhteisön ulkopuolisia: täydennysmiehiä tai luonteeltaan vetäytyviä. Kivimäki katsoo, että hyvä pienyhteisö ja rintamatoveruus suojasivat sotilaita psyyken murtumiselta.[6]
Lähteet
Kirjallisuutta
- Kivimäki, Ville: Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma and Military Psychiatry, 1941–44. (Väitöskirja) Åbo Akademi, 2013. Tiivistelmän verkkoversio. (viitattu 1.3.2023).
- Lindstedt, Risto: Murtuneet mielet: Suomi vieritti sotatraumat sotilaiden omaksi syyksi. Suomen Kuvalehti, 2.11.2013, nro 27. Artikkelin verkkoversio.
