Palestrinan Missa Papae Marcellin Kyrie-osan ensimmäiset tahdit, jossa esiintyy monia Palestrina-tyylille ominaisia piirteitä.
Missa Papae Marcelli (eli paavi Marcelluksen messu) on Giovanni Pierluigi da Palestrinan säveltämä, kuusiääninen (cum sex vocibus: sopraano, altto, kaksi tenoriääntä ja kaksi bassoa), messu, jonka hän omisti vain kolme viikkoa paavina olleelle Marcellus II:lle. Teos julkaistiin vuonna 1567 ja se on luultavasti sävelletty vuonna 1562. Missa Papae Marcelli on ollut Palestrinan sävellyksistä tunnetuin ja esitetyin tähän päivään asti.[1]
Teokseen on liitetty legenda, jonka mukaan teos teki niin suuren vaikutuksen Trenton kirkolliskokoukseen, että se hautasi aikeensa kieltää polyfonisen musiikin käyttö katolisessa kirkossa.[1] Kiihkeimmät vastauskonpuhdistajat katsoivat, että polyfonisessa musiikissa liturgisten tekstien selkeys kärsii liikaa ja vaativat sen sijaan yksiääniseen musiikkiin paluuta gregoriaanisen kirkkolaulun tapaan. Kirkolliskokouksen lopullisessa pöytäkirjassa tyydyttiin kuitenkin vain varoittamaan kaikista ”epäpuhtaista ja riettaista” elementeistä kirkkomusiikissa. Palestrinan 1800-luvulla elänyt elämäkerran kirjoittaja Giuseppe Baini sanoi tämän johtuneen Missa Papae Marcellista, jonka Gloria ja Credo osat erityisesti ovat selkeitä ja julistavia paksun polyfonisen kudelman sijaan.[1] Nykytutkimuksen näkemys on, että vaikka kyseistä väitettä ei voida pitää puhtaasti epätotena, on se kuitenkin suuresti liioiteltu.
Palestrinan aikaan oli jo vuosisatoja ollut tavallista, että messuihin ja muuhun liturgiseen musiikkiin lainattiin melodioita, eli imitoitiin, esimerkiksi moteteista, mutta myös maallisista lauluista. Uudistusmielisten mielestä kirkkomusiikissa ei kuitenkaan tullut käyttää maallisen musiikin melodioita. Muun muassa Missa Papae Marcellissa Palestrina poisti lähes kaikki viittaukset maalliseen musiikkiin ja käytti pääasiassa yksiäänisestä kirkkomusiikista lainattuja teemoja.[1]
