Merikansat olivat Lähi-idänvanhalla ajallaVälimeren itäosissa maitse ja meritse liikkuneita ryösteleviä, sotaisia heimoja. He hävittivät Mykenen palatsit, temppelit ja kaupungin, heettiläisten valtakunnan, monia Levantin kaupunkeja, Troijan ja uhkasivat moneen otteeseen Egyptiäkin vuoden 1200 eaa. tienoilla.[1] Lähes kaikissa itäisen Välimeren arkeologisissa kohteissa on paksu tuhkakerros, joka osoittaa kaupunkien tuhoutuneen noin 1200 eaa.[2] Merikansojen ylivoima perustui rautaan, ovelaan taistelutaktiikkaan, lyömämiekkaan, meriherruuteen ja maihinnousuihin.
Eri puolilla Eurooppaa lisääntyi linnoittaminen pronssikauden lopulle tultaessa.
Merikansat mainitaan ensi kertaa egyptiläisissäEl-Amarnan teksteissä noin 1350 eaa.[3] Faarao Seti I oli huolissaan merikansoista, kun ne asettuivat Syyriaan[4]. Maininnat kukistetuista sardanoista (joista käytetään myös nimeä sherdenit), danunoista (eli denyeneistä) ynnä muista jatkuivat 1200-luvun eaa teksteissä[5].
Merikansat kykenivät nimensä mukaan liikkumaan laivoilla ja olivat voimakkaita taistelijoita, jotka hyökkäsivät sivistyneisiin kaupunkeihin ryöstääkseen. Nämä sotaisat kansat harjoittivat merirosvoustakin. Merikansojen vaellusten aikoihin noin 1200 eaa. tai hieman ennen sitä alkoi Kreikan alueella esiintyä linnoituksia, joka tarkoittaa luultavasti sitä, että kaupungit yrittivät suojautua heitä vastaan.[2]
Lähi-idän kaupunkeja oli ilmeisesti heikentänyt tuolloin vallinnut kuivuus ja nälänhätä. Kaupungeista esimerkiksi Ugarit, Ashkelon ja Hazor kukistuivat merikansojen hyökkäyksissä, mutta joidenkin tietojen mukaan Karkemish, Byblos ja Sidon jäivät ehjiksi.[6]
Merikansojen pahin hyöky oli noin 1220–1180 eaa.
Noin 1219 eaa. libyalaiset sekä luultavasti Mykenenakhaialaiset ja lyykialaiset hyökkäsivät Niilin suistoon. Egyptiläiset voittivat taistelun, vaikkakin 8 000 heistä kaatui taistelussa[7]. Mernrajn johtamista vihollisjoukoista 9 000 hyökkääjää jäi vangiksi. Taistelu käytiin Per-Irissä[4]. Egyptin armeija ajoi hyökkääjiä takaa hävittäen merikansojen asutukset KanaanAshkelonissa[4].
Merneptahin muistokivessä mainitaan voitettujen heimojen joukossa myös nimi Israel[7], joka on ensimmäinen tämän nimen kirjallinen maininta[8].
Nyt merikansoja alkoi soluttautua rauhanomaisesti Niilin suistoon. Egyptihän oli pitkään käyttänyt ulkomaalaisia sotilaina ja työläisinä[9]. Merikansat koettivat ainakin kahteen otteeseen tunkeutua Egyptiin Libyasta[9]. Libyan kuningas torjui merikansojen vallankaappauksen, mikä johti merikansat taas hyökkäämään Egyptiin.[10]. Egyptin armeija voitti merikansat suolla, mutta hyökkäykset eivät loppuneet siihen.[10]
Egypti kykeni osittain voittamaan merikansat vuonna 1179 eaa. (tai 1191 eaa.) Egyptiä vastaan hyökkäsi nyt ehkä Kreetalta alun perin kotoisin olevia pelesti-heimoja ja itäisellä Välimerellä ryöstelevinä merirosvoina tunnettuja tjekereitä.[11]. Hyökkääjinä olivat myös danunolaiset (joista käytetään myös nimeä denyenit), sakalsat ja wasasit.[10]
Libyalainen maxiheimo hyökkäsi näinä vuosina kaksi kertaa kuuden vuoden välein.[11] He etenivät tuhoten ja ryöstäen Memfisiin asti.[12]
Egyptin laivasto, linnakkeet, jalkaväki ja sotavaunut olivat merikansoja vastassa[10]. Joillain hyökkääjistä oli myöhemmille germaaneille tyypillisiä sarvikypäriä[10]. Faarao Ramses III lähetti heitä vastaan laivaston, joissa oli runsaasti jousimiehiä. Heidän avullaan merikansojen hyökkäävät laivat saatettiin epäjärjestykseen. "Heidät lyötiin maahan ja tapettiin ja ruumiit kasattiin suuriksi keoiksi", Ramses kerskui reliefissään. 12 500 hyökkääjää kuoli, tuhat joutui vangiksi[9].
Ramses salli eloon jääneiden asettua asumaan Israelin ja Palestiinan alueelle, jonne he perustivat oman valtion. Heitä kutsuttiin filistealaisiksi, joista juontuu nykyisin käytetty nimi palestiinalaiset.[2]
Libyalaiset masouasit painostivat alueen alkuasukkaat tehenout mukaan vielä kerran Ramses III:n aikana hyökkäämään Egyptiin. Kuitenkin hyökkääjien päästyä 80 km:n päähän Niilistä Egyptin armeija pysäytti heidät jälleen[13].
Egyptiläiset mainitsevat merikansojen joukossa nimen Ahhijawa, jolla luultavasti tarkoitettiin kreikkalaisia akhaijeja. HeettiläisenTudhalijas IIV:n taulussa mainitaan Ahhijawan kuningas samanarvoisena kuin Tudhalija IV, mutta jälkikäteen tämä on pyyhitty yli. [14]
Tämä sotaisa ajanjakso lopetti itäisen Välimeren pronssikauden, ja rautakausi alkoi. Katastrofin suuruutta kuvaa, että myös mykeneläinen kirjoitustaito unohtui. Vain vuorilla sijainneet pikkukaupungit saattoivat selviytyä, esimerkiksi mykeneläinen Karphin kaupunki Kreetalla.[2]
Keramiikka
Merikansoihin liitetään usein kiillotettu käsin tehty keramiikka, jollaista ei ennen LHIIIB2-kauttaselvennä esiintynyt Kreikassa, ja joka oli tuohon aikaan yleinen merikansojen toiminta-alueilla Kyproksessa ja Levantissa[15].
Keitä merikansat olivat?
Oletettuja merikansojen reittejä. Joidenkin väitteiden mukaan merikansat hyökkäsivät pohjoisesta Kreikkaan ja Anatoliaan. Sitten he etenivät Levanttiin ja Egyptiin. Kun Egyptin valtaus epäonnistui, jäljelle jääneet merikansat asettuivat Italian seuduille.
Varmaa tietoa merikansojen taustasta ei ole. Merikansojen alkuperäksi on väitetty Pohjois-Kreikkaa, Balkania, Anatoliaa, Italiaa ja Pohjoismaitakin. Luultavasti liikkeelle lähteneet kansat vetivät muita kansoja mukaansa sota- ja ryöstöretkille muun muassa Levantista.
Usein on väitetty, että ensiksi liikkeelle lähteneet merikansat olivat indoeurooppalaisia. Merikansojen vaellusten aikoihinhan uurnakenttäkulttuuri levittäytyi Keski-Euroopassa. Toisen näkemyksen mukaan he olivat pelasgeja, etruskien sukuisia kansoja.
Uusi sodankäyntitapa
On vaikea ymmärtää, miten tuntemattomuudesta tulevat merikansat voivat hävittää oman aikansa voimakkaimmat valtiot. Uudet aseet ja uusi taistelutapa voivat selittää tämän, erityisesti taisteluvaunujen käyttö jalkaväen sijasta. Lisäksi merikansoilla oli uudentyyppinen lyhyt heittokeihäs ja noin 70 cm:n pituinen lyömämiekka, jolle vastustajien pistomiekka ei vetänyt vertoja.[2] Raamatun mukaan merikansoihin kuuluneiden filistealaisten menestys taistelussa perustui hevosvetoisiin sotavaunuihin ja taitavaan raudan käyttöön.[6]
Merikansojen vaellusten syyt
Merikansojen vaellusten syyksi on väitetty laajaa yleistä kansojen liikehdintää Euroopassa ja Lähi-idässä. Myös nälänhätää on pidetty kansojen vaelluksen syynä. Esimerkiksi heettiläisten valtakunnassa oli Egyptin faarao Merenpthahin aikana noin 1222 eaa. niin suuri nälänhätä, että Egypti lähetti sinne viljaa[7].
Muita ajan tapahtumia
Assyria laajansi aluettaan merikansojen vaellusten aikaan. Israelilaiset pääsivät Raamatun mukaan Egyptistä merikansojen
aikoihin, ehkä Merenptahin hallitessa maata.
Merikansojen aikajana
Merikansat ja libyalaiset yrittivät vallata faarao Merenptahin aikana 1213–1203 Egyptin, mutta maan armeija pysäytti hyökkäyksen Niilin suiston itäosassa.[5][16]
Mykenen sivilisaation tuho n. 1200 eaa. ja ehkä Kreikan pimeän kauden alku. Merikansat ryöstelivät mykeneläisen Kreikan kaupunkeja ainakin kahteen otteeseen 1230 ja 1185 eaa.[17]
Merikansat tuhosivat noin 1190 eaa. Ugaritin. Tämä tapahtui ehkä Lähi-idässä vallinneen pitkän kuivuuden ja nälänhädän jälkeen.[6] Aika on välillä 1194–1186 eaa.[18]
Maailman historian käännekohtia 1, Muinaiset imperiumit 3000 eKr.–70 jKr., Otava 1980, ISBN 951-1-05788-X, Marcel Brion: Ramesses III voittaa merikansat, s. 58–65.
Tapani Harviainen & Aarre Huhtala (toim, suom.): Baalin palatsi ja kuninkaiden suku – Ugaritin jumaltarut. Gaudeamus Helsinki University Press, 2017. ISBN 978-952-495-413-6 [www.gaudeamus.fi Teoksen verkkoversio] (viitattu 3.4.2017). suomi
Anders Røhr: Otavan suuri maailmanhistoria. Kartasto-osa, s. 132. Suomentanut Laura Kolbe. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07458-X
Kansojen historia 1. osa – Egypti, Etu-Aasia, Carl Grimberg, Kolmas uudistettu laitos, WSOY 1980, ISBN 951-0-09729-2, Koko sarja ISBN 951-0-09728-4, suom. toim. Sirkku Klemola suom. Veikko Pakarinen, s. 179–182.
↑ abcdeNiels-Peter Granzow Busch: Merikansat olivat pronssikauden valtioiden kauhu. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 6, s. 14–19. Bonnier. ISSN 0806-5209
.jpg)
