Laakeripuu eli välimerenlaakeri (Laurus nobilis) on laakeripuiden (Laurus) sukuun ja laakerikasvien (Lauraceae) heimoon kuuluva ainavihanta puu. Se on peräisin Välimeren alueelta. Puusta saadaan mausteena käytettävää laakerinlehteä sekä laakerinlehtiöljyä.[4]
Laakeripuu kasvaa 10–20 metriä korkeaksi. Runko on nuorena purppuranruskea, myöhemmin puutuva ja harmaa. Oksia on runsaasti, sillä puu haaroittuu voimakkaasti. Lehdet ovat kärjelliset, nahkamaiset, aromaattiset ja kitkeränmakuiset. Kooltaan ne ovat 6–12 cm pitkiä ja 2–4 cm leveitä. Sen pienet, halkaisijaltaan senttimetrin mittaiset tuoksuvat kukinnot ovat kellanvihreitä ja sijaitsevat lehtihangoissa sarjoina tai viuhkoina. Laji on kaksikotinen, joten sen hede- ja emikukinnot ovat eri puissa. Heteiden ponnet avautuvat laakerikasvien heimolle tunnusomaiseen tapaan pikku läpillä. Kasvin hedelminä ovat purppuranmustat marjat, joissa jokaisessa on yksi siemen. Marjat ovat 1,2–1,7 cm pitkiä ja 0,7–1,2 cm leveitä, ja muodoltaan luumunmuotoisia tai lähes pyöreitä.[5][6][7] Laji leviää tehokkaasti lintujen avulla niiden syödessä marjoja.[7]
Levinneisyys
Laakeripuu on kotoisin Vähästä-Aasiasta Välimeren alueen itäosista, mutta on jo kauan sitten levinnyt ihmisen mukana muualle Välimeren alueelle.[5][8]
Elinympäristö
Laakeripuu kasvaa metsissä, pensaikoissa, kivisillä mailla ja rotkoissa, sekä myös ihmisen muokkaamissa ympäristöissä kuten puutarhoissa ja pihoissa.[7]
Laakeripuu mytologiassa
Antiikin Kreikan mytologia tuntee kertomuksen laakeripuun synnystä. Kreikkalainen jumala Apollon rakastui jokinymfiDafneen. Joen jumala Peneios ei katsonut Apollonin lähentelyjä hyvällä ja muutti tämän vuoksi tyttärensä Dafnen laakeripuuksi. Sen jälkeen Apollon käytti päässään laakeriseppelettä osoittaakseen, että hänen rakkautensa ei sammunut. Laakeripuu olikin kreikkalaisille Apollon pyhä puu ja kulttuurin vertauskuva.[9]Delfoin kuuluisan temppelin katon on arveltu olleen kokonaan valmistettu laakerinlehdistä suojaksi sairauksille, noituudelle ja salamaniskuille.[10] Myös Apollonin temppelin papisto käytti laakeriseppeleitä.
Antiikin roomalaiset uskoivat pihamaalle istutetun laakeripuun kuoleman merkitsevän talolle suurta onnettomuutta, joten laakeripuita kasvatettiin huolella.[7] Roomalaiset uskoivat laakerin suojelevan myös ukkoselta, ja niinpä keisari Tiberiuksen kerrotaan pitäneen tyynynsä alla laakeriseppelettä aina ukonilmalla.
Ikivihreytensä vuoksi varhaiskristityt pitivät laakeripuuta paratiisin elämän puuna. Varhaiskristityillä oli tapana asettaa vainaja lepäämään laakerinlehtien päälle ennen hautaamista.[11] Keskiajalla laakerilehden pitämisen suussa uskottiin auttavan ruttoa ja monia muita tarttuvia tauteja vastaan.[10]
Käyttö
Historiaa
Kreikkalaisten tiedetään sitoneen laakeriseppeleitä palkkioksi menestyneille sankareille, runoilijoille ja suurten kilpailujen voittajille jo 2000-luvulla eaa. Voiton tunnus annettiin myöhemmin myös Python kisojen voittajille.[12] Laakeriseppele olikin antiikin maailmassa yleinen voiton ja kunnian symboli, mutta myös rauhan, ikuisuuden ja kuolemattomuuden vertauskuva.[7][13] Antiikin palkitsemistavasta periytyy myös joissakin maissa yhä oleva tapa antaa promootioissamaistereille akateemisen arvonsa merkiksi laakeriseppelen.[7]
Viljely- ja huonekasvina
Laakeripuuta on viljelty Välimeren maissa hyvin pitkään sekä pihapuutarhoissa että viljelmillä lehtien ja siementen mauste- ja lääkekäytön vuoksi.[8][11] Kylmemmillä alueilla laakeripuuta voidaan kasvattaa koristekasvina isoissa ruukuissa, joka siirretään talveksi sisätiloihin viher- tai kasvihuoneeseen. Tällöin sitä käytetään usein muotopuuksi leikattuna. Laakeripuu kestää kylmää viiteen pakkasasteeseen asti, ja selviää lyhytaikaisesti viidestätoista pakkasasteesta. Näin kylmässä se saattaa pudottaa lehtensä, mutta ne kasvavat keväällä takaisin.[5][6]
Huonekasvina viljeltynä laakeripuun ruukun multa pidetään kosteana keväällä ja kesällä ja lehtiä suihkutellaan aika ajoin vedellä, jotta ne pysyvät puhtaina ja kiiltävinä. Kasvi ei pidä vedosta. Alkukesällä kasvista otetaan noin 12,5 cm:n pituisia pistokkaita, joissa on kantaa mukana. Pistokkaita laitetaan ruukkuun kylvömultaan useampia, mutta pistokkaiden juurruttua ne istutetaan omiin ruukkuihinsa.
Euroopan puuopas. Toim. Mitchell, Alan & Wilkinson, John. Viiden painos. Otava, Helsinki 2009 (1989).
Itäisen Välimeren kasviopas. Toim. Perttula, Pentti & Perttula, Heli & Fragman-Sapir, Ori. Multikustannus Oy, Helsinki 2008.
Piippo, Sinikka: Elinvoimaa mausteista. Terveelliset maustekasvit ja niiden käyttö. 2. painos. Minervakustannus Oy, Helsinki 2012. ISBN 978-952-492-443-6.
Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Helsinki 1982.
