Kotipihlaja eli pihlaja (Sorbus aucuparia) on ruusukasveihin kuuluva puu, joka kasvaa luonnonvaraisena suurimmassa osassa Eurooppaa ja Pohjois-Aasiassa. Suomessa se on hyvin yleinen koko maassa. Pihlaja tunnetaan valkoisista kukinnoistaan, punaisista marjoistaan ja hienosta syysväristä. Se on Pohjois-Savonmaakuntakukka.
Kotipihlaja on Suomen luonnonvaraisista puista värikkäin. Kesäkuussa (Lapissa heinäkuussa) se kukkii runsain kermanvalkoisin kerrotuin huiskiloin, joita usein kutsutaan epätarkasti tertuiksi. Kukinto on 8–10 cm leveä kertotasohuiskilo. Se koostuu pienistä, valkoisista, tuoksuvista kukista.
Kotipihlajan erottaa muista Suomessa kasvavista pihlajista kapealehdykkäisistä, päättöparisista lehdistä. Syksyllä pihlajan lehdet saavat ruskaväreikseen säästä riippuen keltapunaista, kirkasta punaista, tummaa punaista ja jopa lähes mustaa. Aurinkoisella paikalla lehdet muuttuvat kauniin punaisiksi. Pihlajan marja on kypsänä punainen. Marjat kypsyvät yleensä heinäkuun lopussa tai elokuussa. Syksyllä ja talvella kirkkaanpunaiset marjatertut tarjoavat ravintoa linnuille.
Pihlajaa tavataan sekä puumaisena että pensasmaisena. Pensasmainen kasvu johtuu tavallisesti kasvupaikan varjoisuudesta, maaperän karuudesta tai kasvia syövistä hirvieläimistä.
Sorbus aucuparia 'Pendula' – riippapihlaja on yleisin kotipihlajan koristepuina kasvatetuista lajikkeista. Se vartetaan yleensä noin 1,5–2,5 metriä korkean pihlajan runkoon.
Sorbus aucuparia var. edulis – makeapihlaja on jalostuksella muokattu pihlaja, jonka marjat ovat makeampia, suurempia ja tummempia. Viljely on vielä vähäistä Suomessa.[3] Makeapihlajan risteytykseen käytetty pihlajaa ja marja-aroniaa, orapihlajaa, omenaa tai päärynää.[4]
Sorbus aucuparia subsp. aucuparia – nimialalaji
Sorbus aucuparia subsp. aucuparia var. aucuparia
Sorbus aucuparia subsp. aucuparia var. heteromorpha. Lajin lounaissuomalainen nimimuunnos (var. aucuparia) poikkeaa Keski- ja Itä-Suomessa vallitsevasta muunnoksesta (var. heteromorphalla) lehden muodostavien lehdyköiden eli pikkulehtien lukumäärässä ja karvaisuudessa. Jälkimmäisessä lehdyköitä on 13–17, kun lounaissuomalaisessa muunnoksessa tyypillinen määrä on 11–15.[5]
Sorbus aucuparia subsp. glabrata (Wimm. & Grab.) Cajander – pohjanpihlaja, joka kasvaa Islannissa, Pohjois-Skotlannissa, Pohjois-Skandinaviassa (Suomessa Lapin ja Oulun läänissä), Luoteis-Venäjällä ja myös paikallisesti Keski-Euroopassa Alppien ja Karpaattien vuoristoissa puurajalla. Pohjanpihlajan nuoret haarat, lehtilapa, silmut ja kukinnon haarat ovat niukkakarvaisia tai kaljuja.
Sorbus aucuparia subsp. praemorsa (Guss.) Nyman – Välimeren alueella korkeilla kasvupaikoilla Korsikassa, Sisiliassa ja Calabriassa.
Kotipihlajan lähilajeja Suomessa ovat Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla kasvavat suomenpihlaja (Sorbus hybrida) ja ruotsinpihlaja (Sorbus intermedia) sekä Ahvenanmaalla kasvava kaunopihlaja (Sorbus meinichii). Sorbus aucuparia × hybrida on kotipihlajan ja suomenpihlajan risteymä.
Käyttö
Pihlajan marjat ovat syötäviä ja sisältävät runsaasti C-vitamiinia (saman verran kuin lakoissa), mutta suuren omena- ja sorbiinihappopitoisuutensa vuoksi ne ovat sellaisenaan hyvin happaman ja karvaanmakuisia.[6] Marjat ovat runsaskuituisia ja ne sisältävät myös E-vitamiinia, K-vitamiinia, beetakaroteenia, kaliumia sekä flavonoideja. Niitä on käytetty ravinnoksi jo kauan, ja niistä voi tehdä esimerkiksi hilloa, hyytelöä ja mehuja tai yhdistää antamaan makua esimerkiksi omenapiirakkaan tai -mehuun. Pihlajanmarjoista voi valmistaa marjalikööriä.[7][3][4] Kansanlääkinnässä pihlajanmarjoilla on hoidettu kihtiä, munuaissairauksia, suolistovaivoja, keripukkia, ruokahaluttomuutta ja verisuonten kovettumia. Nuoria lehtiä voi käyttää myös salaatissa. Marjoja voi pakastaa tai kuivata. Kuivaus onnistuu myös huoneenlämmössä. Kuivattua marjaa voi lisätä esimerkiksi murskattuna leivonnaisiin, puuroon, smoothieen tai jogurttiin. Vuonna 2015 koko Suomessa tilastoitiin kerätyn myyntiin vain 762 kilogrammaa pihlajanmarjoja.[3] Marjat ovat myös lintujen suosiossa.
Pihlaja on suosittu pihapuu. Pihlajia käytetään suhteellisen paljon myös julkisilla viheralueilla, koska se on pienikasvuinen, vaatimaton maaperän suhteen ja sillä on koristearvoa lähes ympäri vuoden.
↑Rivers, M.C. & Beech, E.: Sorbus aucupariaIUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.2. 2017. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 24.7.2019. (englanniksi)
