Khwaja Nazimuddin (urduksi: خواجہ ناظِمُ الدّین; bengaliksi: খাজা নাজিমুদ্দীন; (19. heinäkuuta 1894 Dhaka – 22. marraskuuta 1964 Dhaka, Itä-Pakistan (myöhempi Bangladesh))[1] oli Pakistanin kenraalikuvernööri vuosina 1948–1951.[2] ja pääministeri 1951-1953.
Hän syntyi varakkaaseen Nawabin aristokraattisukuun silloisen Intian itäosassa Daccassa. 1930-luvulla hän opiskeli Britanniassa muun muassa Cambridgessä ja islamilaisessa yliopistossa. Hänen äidinkielensä oli bengali. Pakistanin itsenäistyttyä hän oli sen kenraalikuvernööri vuosina 1948–1951 ja pääministeri 1951–1953.[3]
Opiskeluvuosistaan alkaen Nazimuddin ajoi voimakkaasti työtoverinsa Muhammad Ali Jinnahin tavoin erillisen muslimivaltion perustamista Intian muslimialueille. Tämä toteutui vuonna 1947, mutta Länsi- ja Itä-Pakistan olivat hindulaisen Intian länsi- ja itäpuolilla. Pakistanin sisäiset jännitteet näkyivät Punjabin ja Bengalin väestöryhmien jännitteinä. Nazimuddinin kotimaakunta Bengali vaati kielellistä tasa-arvoa, ja mielenosoitukset kärjistyivät verenvuodatukseen helmikuussa 1952. Nazimuddin pyrki tukahduttamaan kapinoinnin. Jännite johti 1970-luvulla Bangladeshin itsenäisyyssotaan ja Itä-Pakistanin eroamiseen Pakistanista.[1] Hänen seuraajansa kenraalikuvernöörinä oli Malik Ghulam Muhammad.[2]
Lähteet
- ↑ a b Details of Khwaja Nazimuddin Pakistan Herald. Arkistoitu 21.1.2018. Viitattu 30.11.2013. (englanniksi)
- ↑ a b Muutosten vuosisata 9, s. 194–195. (Seppo Zetterberg (suomalaisen laitoksen päätoim.) Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade.) Suomentanut Jukka Forslund. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-18426-8
- ↑ Khwaja Nazimuddin HistoryPak. Arkistoitu 3.7.2014. Viitattu 30.11.2013. (englanniksi)
