Kramář väitteli lakitieteen tohtoriksi Prahan yliopistosta vuonna 1884. Hän kuului yhdessä Tomáš Masarykin ja Josef Kaizlin kanssa niin sanottujen Tšekin realistien ryhmään, jotka liittyivät vuonna 1890 nuortšekkiläiseen puolueeseen. Kramář valittiin 1891 sekä Böömin maapäiville että Itävallan valtakunnanneuvostoon.[2] Hän vastusti Itävalta-Unkarin liittoa Saksan kanssa ja toivoi läheisempiä suhteita Venäjään.[3]Ensimmäisen maailmansodan aikana Itävallan viranomaiset pidättivät Kramářin toukokuussa 1915 ja häntä syytettiin maanpetoksesta, koska hänen katsottiin yllyttäneen tšekkiläisiä sotilaita karkaamaan Itävalta-Unkarin armeijasta. Hänen oikeudenkäyntinsä herätti laajaa huomiota ja voimisti tšekkien kansallismielisyyttä. Hänet tuomittiin heinäkuussa 1916 kuolemaan, mutta joulukuussa uudeksi keisariksi tullut Kaarle I lievensi armahduksella tuomion 15 vuoden pakkotyöksi. Heinäkuussa 1917 Kaarle armahti hänet kokonaan osana yleistä poliittista amnestiaa.[3][4] Vapauduttuaan Kramář jatkoi kamppailuaan Tšekin itsenäisyyden puolesta.[4]
Kramář oli yksi keskeisimmistä johtajista syyskuussa 1918 Prahaan perustetussa Tšekkoslovakian kansallisessa neuvostossa. Kun itsenäinen Tšekkoslovakian valtio julistettiin Itävalta-Unkarin hajoamisen yhteydessä perustetuksi, Kramářista tuli 16. marraskuuta 1918 sen ensimmäinen pääministeri. Hän jatkoi tehtävässä seuraavan vuoden heinäkuuhun saakka. Kramář myös edusti Tšekkoslovakiaa Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919. Myöhemmin hän oli yksi kansallisdemokraattien johtajista parlamentissa.[3]
