Kaarle Albert kuului Savoijin hallitsijasuvun sivuhaaraan.[1] Hänen vanhempansa olivat Savoiji-Carignanon prinssi Kaarle Emanuel ja Saksin prinsessa Maria Kristiina.[2] Kaarle Albert varttui Pariisissa ja Genevessä ja sai vaikutteita Ranskan vallankumouksen aatteista. Hän peri isältään Carignanon ruhtinaan arvon yksivuotiaana vuonna 1800, ja Ranskan keisari Napoleon teki hänestä kreivin vuonna 1810. Napoleonin kukistuttua Kaarle Albertin serkku Viktor Emanuel I palautettiin Sardinian valtaistuimelle, jolloin Kaarle Albert muutti Milanoon.[1] Koska Viktor Emanuelilla ei ollut poikaa, Kaarle Albert tiesi jo nuorena tulevansa todennäköisesti joskus Sardinian kuninkaaksi.
Kaarle Albert liikkui Italian nuorten liberaalien piirissä, ja nämä toivoivat hänen suostuttelevan kuningasserkkunsa antamaan valtakunnalleen kansanvaltaisen perustuslain. Napolissa vuonna 1820 puhjennut vallankumous innoitti myös Sardinian kumoukselliset suunnittelemaan vastaavaa hanketta kuningasta vastaan. Kaarle Albertille kerrottiin muutamaa päivää etukäteen suunnitteilla olleesta vallankaappauksesta. Hän kieltäytyi osallistumasta salahankkeeseen suoraan mutta ei myöskään yrittänyt estää sitä.[1] Kaappaus käynnistyi 10. maaliskuuta 1821, ja kolme päivää myöhemmin kuningas Viktor Emanuel I luopui kruunusta ulkomailla oleskelleen veljensä Kaarle Felixin hyväksi. Kaarle Albert nimettiin sijaishallitsijaksi uuden kuninkaan saapumiseen saakka, ja ensi töikseen hän vahvisti vapaamielisen perustuslain. Kaarle Felix kieltäytyi kuitenkin tunnustamasta sitä, ja Itävallan uhatessa lähettää joukkoja Sardiniaan vallankumousta kukistamaan Kaarle Albertin sijaishallitsijana toteuttamat uudistukset jouduttiin pian perumaan. Kaarle Albert joutui ensin vangituksi ja lähti sitten maanpakoon.[1][2]
Osoittaakseen tehneensä pesäeron liberaaleihin Kaarle Albert osallistui vuonna 1823 vapaaehtoisena Ranskan Espanjan-sotaretkeen, jonka tarkoituksena oli palauttaa Bourbonit Espanjan valtaistuimelle.[1][2] Myöhemmin hän pääsi jälleen väleihin kuningas Kaarle Felixin kanssa, ja vuonna 1829 hänet nimitettiin Sardinian saaren varakuninkaaksi.[2]
Kuninkaana
Kaarle Albert tuli kuninkaaksi Kaarle Felixin kuoltua vuonna 1831, mikä antoi jälleen uutta toivoa liberaaleille ja Italian yhdistymisen kannattajille. Hän ei kuitenkaan armahtanut vuoden 1821 kaappauksen osanottajia, ja kukisti itse uuden salaliittohankkeen vuonna 1833. Vaikka Kaarle Albert ei halunnut tinkiä hallitsijan yksinvallasta, hän piti silti yhä tavoitteenaan Italian vapauttamista Itävallan alaisuudesta, sillä Itävaltaan hän suhtautui hyvin vihamielisesti. Omassa valtakunnassaan hän kevensi raskasta hallintoa ja uudisti lainsäädäntöä edistäen siten taloudellista kehitystä.[1][2] Hän myös vahvisti kaikessa hiljaisuudessa Sardinian sotavoimia.[2]
Kaarle Albert kääntyi uudelleen rohkeammin liberaalille kannalle ja nimitti uudistusmielisemmän hallituksen vuonna 1847, samana vuonna jolloin paaviksi valittiin edistysmielinen Pius IX ja Itävallan joukot miehittivät Ferraran.[1]Vallankumouksen levitessä Eurooppaan Kaarle Albert antoi 4. maaliskuuta 1848 Sardinialle uuden perustuslain, jonka nojalla maahan luotiin edustuksellinen hallinto.[1][2] Tämä nimellä Statuto Albertino tunnettu perustuslaki oli sittemmin voimassa yhdistyneessä Italiassa aina vuoteen 1948.[3]
Kun Milanossa ja Lombardiassa maaliskuun 1848 lopussa puhkesi kapina Itävaltaa vastaan, Kaarle Albert epäröi aluksi sekaantua tapahtumiin, mutta lähti sitten ensimmäisenä Italian ruhtinaista tukemaan kapinallisia ja julisti sodan Itävallalle. Sotaretki sujui aluksi hyvin, mutta Italian valtioiden väliset kiistat sotkivat hänen suunnitelmansa, ja aloite valui pian pois Sardinian armeijalta. Kaarle Albertin joukot kärsivät tappion Custozzan taistelussa 25. heinäkuuta 1848, ja hävittyään myös Milanossa hän allekirjoitti aselevon 9. elokuuta. Valtakunnan sisäisten paineiden seurauksena hän kuitenkin rikkoi aselevon ja aloitti uudestaan sotatoimet Itävaltaa vastaan 12. maaliskuuta 1849. Tätä kuitenkin seurasi lopullinen tappio Novaran taistelussa 23. maaliskuuta. Kaarle Albert luopui taistelukentällä saman tien kruunusta poikansa Viktor Emanuel II:n hyväksi ja lähti maanpakoon Portugaliin. Hän kuoli siellä vain neljä kuukautta myöhemmin.[1][2]
