Nijmegenissä vuonna 1898 syntynyt George Ivens oli katolisen perheen toinen lapsi. Hänen vanhempansa pitivät kaupungissa valokuvausliikettä, ja myös Georgen oli tarkoitus jatkaa tällä alalla. Otollisissa olosuhteissa Ivensistä tuli kuitenkin myös elokuvaohjaaja jo teini-iässä. Vuonna 1912 valmistunut lyhytfilmi De Wigwam, intiaani- ja länkkäritarina, oli koko perheen voimainkoitos.
Armeijan reserveissä ollut Ivens suuntasi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Berliiniin jatkaakseen opintoja valokuvaajan uraa ajatellen. Nuorelle miehelle poliittisesti ja taiteellisesti aktiivinen 1920-luvun alkupuolen Berliini muodostui kuitenkin käännekohdaksi. Poliittisista vasemmisto-avant-garde-piireistä sekä ekspressionismin kyllästämistä elokuvista tuli Ivensille tuttuja.
Kotimaahansa palannut Ivens työskenteli vielä valokuvausalalla, mutta ryhtyi pian toimimaan yhä enemmän liikkuvan kuvan parissa, sillä isän valokuvausliikkeen myötä elokuvakalustoon oli helppo päästä käsiksi. Lisäksi Ivens oli ollut perustamassa elokuvayhteisöä, jonka puitteissa hän imi vaikutteita aikakautensa parhaista elokuvista.
Ensimmäiset todelliset filmikokeilut Ivens aloitti vuonna 1927, ja jo seuraavina vuosina syntyivät lyhytelokuvat Silta (De Brug, 1928) ja Sade (Regen, 1929), runollinen kertomus sateen kastelemasta kaupungista. Molemmat on mainittu usein avant-garde-klassikoiksi.
Kohti poliittista elokuvaa
Lyhytelokuvilla nopeasti mainetta hankkinut Ivens siirtyi 1930-luvulla yhä enemmän kohti poliittisesti kantaa ottavaa elokuvaa ja antoi omien poliittisten ja sosiaalisten vakaumustensa näkyä.
Neuvostoliittolaisen Vsevolod Pudovkinin maahan kutsumana Ivens ohjasi Sankareiden laulun (Pesn o gerojah, 1932), Neuvostoliitonsuunnitelmatalouteen perustunutta teollistumista ihastelleen elokuvan. Mahdollisia ongelmakohtia Ivens ei käsitellyt, toisin kuin yhdessä Henry Storckin kanssa ohjaamassaan elokuvassa Misère au Borinage (tai Borinage, 1933). Belgian hiilikaivosalueen työläisten kurjia olosuhteita ohjaajat käsittelivät rehellisen suorasti tyylillistä kikkailua välttäen.[1]
Elokuvassaan Uusi maa (Nieuwe gronden, 1934) Ivens palasi Alankomaiden patotyömaille maankuivausprojektien pariin, elokuva oli jatkoa muutamia vuosia aiemmin valmistuneelle lyhytelokuvalle Zuiderzee (1930). Ihmisen työtä ylistänyt elokuva sai myös osakseen vahvan poliittisen näkökulman. Kokoomaelokuvan metodein ja arkistomateriaalin avulla epäpoliittiselta vaikuttava kokonaisuus kääntyi kapitalismin kritiikiksi.[2]
Espanjan sisällissota ja Kiinan–Japanin sota
1930-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa työskennellyt Ivens kiinnitti katseensa sinne minne niin monen muunkin aikalaisen huomio hakeutui: Espanjan sisällissotaan. Syntyi tasavaltalaisten näkökantoja heijastellut, mutta objektiivisuuden ja vahvan läsnäolon hengen säilyttänyt Espanjan maa (The Spanish Earth, 1937), johon selostustekstin kirjoitti ja luki kirjailija Ernest Hemingway.[3] Elokuvaa pidetään yhtenä Ivensin laajan tuotannon tärkeimmistä.
Dokumenttielokuvan merkityksen paremmin tiedostanut Ivens halusi elokuvillaan yhä enemmän haastaa ihmisiä toimimaan yhteiskunnallisten ongelmien parissa. Elokuvaajasta kehittyi taistelukuvaaja, ja Ivens siirtyi Aasiaan uusien ongelmakohtien pariin. Japanilaisten hyökkääjien kohteeksi joutuneesta Kiinasta valmistui elokuva 400 miljoonaa (The 400 Million, 1938), jossa Kiinan–Japanin sodan äärimmäinen julmuus tallentui selkeästi ja voimakkaasti.[4]
Indonesiasta Itä-Eurooppaan.. ja eri puolille maailmaa
Toisen maailmansodan aikana jälleen Yhdysvalloissa työskennellyt Ivens sai pian sodan jälkeen tarjouksen kotimaastaan Alankomaista. Hallituksen pyynnöstä Alankomaiden Itä-Intiaan nimitetty Ivens ajautui kuitenkin pian välirikkoon kotimaansa kanssa, sillä elokuvassa Indonesia Calling (1946) ohjaajan sympatiat olivat paikallisten asukkaiden, ei Euroopasta tulleiden siirtomaaisäntien puolella.
Seuraavan kymmenen vuoden aikana Ivensin ura jatkui sodan tuhoista ylös nousevan Itä-Euroopan maissa. Syntyi tuotantoarvoiltaan vaikuttavia elokuvia, joiden taiteellinen laatu ei ollut kuitenkaan aina kohdallaan, sillä ohjaajan kädet olivat usein sidottu toimimaan kommunismin äänitorvena.
Itä-Euroopan vuosien jälkeen Ivensin ura jatkui työteliäänä, mutta 1950–1960-lukujen molemmin puolin syntyi poliittisten elokuvien vastapainoksi myös pitkästä aikaa epäpoliittisia elokuvia eri puolilla maailmaa. Elokuvassa Seine kohtaa Pariisin (La Seine a rencontré Paris, 1957) pääsi jälleen esille hänen runollinen puolensa. Samaan runollisten kuvausten sarjaan voidaan liittää elokuvat Valparaiso (...A Valparaiso, 1963) ja Mistraali (Pour le mistral, 1965), joista jälkimmäisessä Ivens kuvasi kamerallaan jotakin näkymätöntä – tuulta.
Jälleen Aasiaan
Myös viimeisinä vuosikymmeninään Ivens säilytti poliittisen puolensa ja palasi myös Aasiaan. Vietnamin sodasta syntyi elokuva 17. leveysaste (Le Dix-septième parallèle, 1967), joka toi kuuluviin pohjoisvietnamilaisten äänen ja yhdysvaltalaisten pommitusten keskellä asuvien ihmisten kärsimyksen.
Maonkulttuurivallankumouksen ravistelemasta Kiinasta syntyi puolestaan massiivinen, mutta ei juuri kriittinen, 12-tuntinen Kuinka Yukong siirsi vuoria (Comment Yukong déplaca les montagnes, 1976). Kiinassa valmistui myös lähes 90-vuotiaaksi ehtineen Ivensin viimeinen teos, jälleen tuulta käsitellyt Une Histoire du vent (1988).[5] Viimeisinä vuosikymmeninään Ivens työskenteli usein yhdessä vaimonsa Marceline Loridanin kanssa.
