Indonesian yhdysvallat

Indonesian yhdysvallat Republik Indonesia Serikat (indonesiaksi) Verenigde Staten van Indonesië (hollanniksi)
lippu vaakuna
Sijainti
Valtiomuoto	federaalinen parlamentaarinen tasavalta
Presidentti	Sukarno
Pääministeri	Mohammad Hatta
Pääkaupunki	Jakarta
Historia
– Itsenäisyys Alankomaista	27. joulukuuta 1949
– Lakkautettiin	17. elokuuta 1950
Kieli	indonesia
Valuutta	Indonesian rupia
Kansallislaulu	Indonesia Raya
Edeltäjä(t)	Indonesia  Alankomaiden Itä-Intia
Seuraaja(t)	Indonesia Alankomaiden ja Indonesian unioni
Infobox OK

Indonesian yhdysvallat (holl. Verenigde Staten van Indonesië, indonesiaksi Republik Indonesia Serikat, lyhennettynä RIS), oli lyhytaikainen liittovaltio, jolle Alankomaat siirsi muodollisesti Alankomaiden Itä-Intian suvereniteetin Alankomaiden Uutta-Guineaa lukuun ottamatta. Siirto tapahtui 27. joulukuuta 1949 Alankomaiden ja Indonesian pyöreän pöydän konferenssin jälkeen, ja siihen päättyi neljä vuotta kestänyt konflikti Indonesian nationalistien ja Alankomaiden välillä. Alle vuoden jälkeen liittovaltio korvattiin yhtenäisellä Indonesian tasavallalla.

Tausta

Tammikuussa 1942 japanilaiset hyökkäsivät Hollannin Itä-Intiaan ja syrjäyttivät Alankomaiden siirtomaahallituksen. 17. elokuuta 1945, kaksi päivää Japanin antautumisen jälkeen, indonesialainen nationalistijohtaja Sukarno julisti Indonesian itsenäiseksi. Hollantilaiset katsoivat Sukarnon ja Indonesian johdon tehneen yhteistyötä japanilaisten kanssa ja päättivät ottaa alueen takaisin hallintaansa. Lordi Louis Mountbattenin johtama Brittiläisen Kaakkois-Aasian komento, joka vastasi Hollannin Itä-Intiasta, ei kuitenkaan antanut hollantilaisille joukoille lupaa nousta maihin ja tunnusti siellä de facto tasavaltalaisten vallan. Hollantilaiset onnistuvat kuitenkin ottamaan hallintaansa suurimman osan Japanin laivaston aiemmin miehittämästä alueesta, mukaan lukien Borneon ja maan itäosat. Brittien ja hollantilaisten väliset neuvottelut johtivat siihen, että Hollannin Itä-Intian virkaa tekevä kenraalikuvernööri Hubertus van Mook ehdotti lopulta itsemääräämisoikeutta Indonesialle. Heinäkuussa 1946 hollantilaiset järjestivät Sulawesissa Malino-konferenssin, jossa Borneon ja Itä-Indonesian edustajat tukivat ehdotusta federalistisista Indonesian yhdysvalloista, joilla on liittolaissuhde Alankomaihin. Se käsittäisi neljä osaa, Jaavan, Sumatran, Hollannin Borneon ja idän. Neuvottelut johtivat 15. marraskuuta Linggadjatin sopimukseen, jossa hollantilaiset tunnustivat tasavallan de facto hallinnon Sumatrassa, Jaavalla ja Madurassa. Indonesian tasavalta myöntyi ehdotukseen federaalisesta Indonesiasta, jossa se olisi yksi osavaltio. Hollantilaisten joulukuussa 1946 järjestämä Denpasar-konferenssi johti Itä-Indonesian valtion perustamiseen, mitä seurasi valtio Länsi-Borneossa vuonna 1947.

Operaatio Productiksi kutsuttu Alankomaiden 20. heinäkuuta 1947 aloittama sotilasoperaatio Indonesian tasavaltalaisten hallitsemia alueita vastaan johti siihen, että hollantilaiset saivat takaisin Länsi- ja Itä-Jaavan sekä Sumatran Medania, Palembangia ja Padangia ympäröivät alueet. Yhdistyneet kansakunnat vaati tulitaukoa, ja osapuolten väliset neuvottelut johtivat tammikuun 1948 Renvillen sopimukseen, jossa tulitaukolinjaksi sovittiin "Van Mook -linja". Sen jälkeen hollantilaiset perustivat uudelleen miehittämilleen alueille osavaltioita, mukaan lukien Itä-Sumatra (joulukuu 1947), Madura ja Länsi-Jaava (helmikuu 1948), Etelä-Sumatra (syyskuu 1948) ja Itä-Jaava (marraskuu 1948). Näiden alueiden johtajat perustivat sitten liittovaltion neuvoa-antavan edustajakokouksen.

Toinen Alankomaiden sotilasoperaatio, operaatio Kraai, jonka tarkoituksena oli tuhota tasavalta, käynnistettiin 18. joulukuuta 1948. Huolimatta Jaavan suurten kaupunkien, mukaan lukien tasavallan pääkaupungin Yogyakartan, ja koko Sumatran, paitsi kaukana pohjoisessa sijaitsevan Acehin, valloittamisesta, se johti Itä-Indonesian ja Pasundanin (Länsi-Jaavan) hallitusten ja sulttaanin hallituksen eroon Yogyakartan aluejohtajan asemastaan. Myös Yhdysvallat ja Yhdistyneet kansakunnat painostivat sitä erityisesti turvallisuusneuvoston päätöslauselman muodossa. Hollantilaiset suostuivat neuvotteluihin Indonesian kanssa suvereniteetin siirtämisen järjestämiseksi. Hollannin ja Indonesian pyöreän pöydän konferenssi pidettiin Haagissa elo-marraskuussa 1949, ja sen seurauksena hollantilaiset suostuivat luovuttamaan suvereniteetin Hollannin Itä-Intialle Länsi-Uusi-Guineaa lukuun ottamatta. Monet indonesialaiset nationalistit uskoivat kuitenkin, että hollantilaiset olivat vaatineet liittovaltion perustamista yrittääkseen heikentää tai jopa hajottaa uutta kansakuntaa "hajota ja hallitse" -strategialla. Indonesian yhdysvallat saavutti lopulta suvereniteetin 17. joulukuuta 1949.

Useat länsimaat tunnustivat uuden valtion 27. tai 28. joulukuuta 1949.^[1]

Hallinto

Indonesian yhdysvalloilla oli kaksikamarinen lainsäädäntö. Kansan edustajaneuvosto koostui 50 edustajasta Indonesian tasavallasta ja 100 edustajasta eri osavaltioista väestömäärän mukaan. Senaatissa oli kaksi jäsentä kustakin Indonesian yhdysvaltojen osavaltiosta väestöstä riippumatta eli yhteensä 32 jäsentä. Hallinto perustui vuoden 1949 perustuslakiin, joka oli laadittu pyöreän pöydän konferenssin yhteydessä. Sillä oli 16-jäseninen hallitus, jota johti pääministeri Mohammad Hatta.

Osavaltiot ja hallintoalueet

Indonesian Yhdysvallat. Indonesian tasavallan muodostava osavaltio on merkitty punaisella. Muut aineosien tilat näkyvät oranssina. Autonomiset osatekijät näytetään keltaisella.

Indonesian yhdysvallat koostui kuudestatoista jäsenestä: seitsemästä osavaltiosta (negara), joista yksi oli osista Jaavaa ja Sumatraa (yhteensä yli 31 miljoonaa asukasta) koostunut "Indonesian tasavalta", ja yhdeksästä aiemmin suoraan hallitusta alueesta (neo-lands, holl. neo-landschappen). Indonesian tasavaltaa lukuun ottamatta kaikki nämä 100 000 – 11 miljoonaa asukasta käsittäneet entiteetit ovat hollantilaisten perustamia. Lisäksi liittovaltioon kuului eräitä pienempiä hallintoalueita.^lähde?

Nimi	Perustettu	Pääkaupunki	Pinta-ala (km2)	Lakkautettu	Huomautukset
Indonesian tasavalta	17. elokuuta 1945S	Yogyakarta	-	-	-
Osavaltiot
Itä-Indonesia	24. joulukuuta1946	Makassar	346 300	17. elokuuta 1950	Pisimpään kestänyt osavaltio.
Itä-Sumatra	25. joulukuuta 1947	Medan	17 500	17. elokuuta 1950	Viimeisenä lakkautettu osavaltio yhdessä Itä-Indonesian kanssa.
Madura	20. helmikuuta 1948	Pamekasan	5 500	9. maaliskuuta 1950	Osavaltio
Pasundan	25. helmikuuta 1948	Bandung	35 900	11. maaliskuuta 1950	Osavaltio
Etelä-Sumatra	2. syyskuuta 1948	Palembang	74 000	24. maaliskuuta 1950	Osavaltio
Itä-Jaava	27. marraskuuta 1948	Surabaya	22 200	9. maaliskuuta 1950	Osavaltio
Autonomiset entiteetit
Länsi-Borneo	12. toukokuuta 1947	Pontianak	146 800	22. huhtikuuta 1950
Itä-Borneo	12. toukokuuta 1947	Samarinda	200 000	24 maaliskuuta 1950	Federaatio
Great Dayak	3. kesäkuuta 1947	Banjarmasin	132 000	4. huhtikuuta 1950	Neo-land
Bandjar	14. tammikuuta 1948	-	26 000	4. huhtikuuta 1950
Kaakkois-Borneon federaatio	maaliskuu 1947	-	14 100	4. huhtikuuta 1950	Federaatio
Bangka	heinäkuu 1947	–	12 000	4. huhtikuuta 1950	Neo-land
Billiton	heinäkuu 1947	–	4 800	4. huhtikuuta 1950	Neo-land
Riau	heinäkuu 1947	–	10,800	4. huhtikuuta 1950	Neo-land
Keski-Jaava	2. maaliskuuta 1949[note 1]	Semarang	14 000	9. maaliskuuta 1950	Määrittelemätön poliittinen kokonaisuus
Muut alueet
Kotawaringin	–	-	20 600	4. huhtikuuta 1950	Itsehallintoalue
Padang	–	-	-	9. maaliskuuta 1950	Itsehallintoalue
Sabang	–	–	-	9. maaliskuuta 1950	Itsehallintoalue
Djakarta Federal District	Kesäkuu 1948	–	3 000	11. maaliskuuta 1950	–

Lakkauttaminen

Indonesialaisten enemmistö vastusti alusta alkaen pyöreän pöydän sopimuksen mukaista liittovaltiojärjestelmää. Pääsyynä oli se, että koko käsite liittyi kolonialismiin. Oli kuitenkin muitakin syitä, mukaan lukien tunne, että liittovaltiolta puuttui yhteenkuuluvuus ja se mahdollisesti johtaisi valtioiden eroon ja että Indonesian puoli oli hyväksynyt sen vain lyhytaikaisena taktiikkana. Lisäksi suurin osa ei-tasavaltaisista alueista oli perinteisten hallitsijoiden hallinnassa, joita pidettiin liian hollantilaismielisinä ja vanhanaikaisina. Loppujen lopuksi yksittäisten osavaltioiden ihmisten välillä ei ollut riittävästi etnisiä tai kulttuurisia siteitä kukistamaan Jaavan valtaa. Vaikka Maduran osavaltion väestö oli kokonaan etnistä maduralaisia, melkein yhtä paljon heitä asui etnisesti monimuotoisessa Itä-Jaavan osavaltiossa, jossa he muodostivat huomattavan vähemmistön.

Jopa ne, jotka tukivat ajatusta liittovaltiosta, halusivat, että Indonesian kansa päättäisi sen muodosta valitun perustuslakikokouksen kautta entisen siirtomaavallan sijaan. Hollantilaiset yrittivät myös vakuuttaa indonesialaiset siitä, että yhtenäinen valtio merkitsisi Jaavan ylivaltaa, mutta turhaan.

Maalis-huhtikuussa 1950 kaikki Indonesian yhdysvaltojen osatekijät Itä-Sumatraa ja Itä-Indonesiaa lukuun ottamatta erosivat liittovaltiosta ja muttuivat tasavalloiksi. 3.–5. toukokuuta Itä-Indonesian osavaltion, Itä-Sumatran osavaltion ja Indonesian tasavallan välinen konferenssi päättyi päätökseen yhdistää nämä kolme entiteettiä yhdeksi yhtenäiseksi valtioksi.[44] Kahta jäljellä olevaa osavaltiota edustaneiden Indonesian yhdysvaltojen ja Indonesian tasavallan hallitukset antoivat 19. toukokuuta ilmoituksen, jossa todettiin, että kaikki osapuolet "...ovat päässeet sopimukseen tavoitteesta luoda yhdessä yhtenäinen valtio, kuten Indonesian tasavallan muutos julisti 17. elokuuta 1945." [45] Presidentti Sukarno hajotti Indonesian Yhdysvallat virallisesti 17. elokuuta 1950, itsenäisyysjulistuksensa viidentenä vuosipäivänä, ja korvasi sen Indonesian yhtenäisellä tasavallalla.

Katso myös

• Indonesian historia
• Indonesian vallankumous
• Indonesian alueet
• Luettelo Indonesian yhdysvaltojen senaatin jäsenistä
• Alankomaiden ja Indonesian liitto
• Itä-Indonesian osavaltio

Lähteet

1. Indonesia (1949-present) UCA Political Science. Viitattu 6.5.2022.

Viitteet

1. Recognition by the Dutch authorities of the temporary representative body (Schiller, 1955)

Kirjallisuutta

• Antlöv, Hans (2001). "Federations-of-Intent in Indonesia". In Liddle, R. William (ed.). Crafting Indonesian Democracy. Penerbit Mizan. pp. 263–283. ISBN 979-433-287-9.
• Cribb, Robert (1996). "Democracy, self-determination and the Indonesian revolution". In Drakard, Jane (ed.). Indonesian Independence Fify Years On 1945-1995 (Annual Indonesia Lecture Series No. 20). Monash Asia Institute. pp. 1–12. ISBN 0-7326-1018-4.
• Cribb, Robert (2000). Historical Atlas of Indonesia. Curzon Press. ISBN 0-7007-0985-1.
• Cribb, R.B; Kahin, Audrey (2004). Historical Dictionary of Indonesia. Scarecrow Press. ISBN 9780810849358.
• Department of Home Affairs (October 1949). "Bestuurs-Vraagstukken (Soal2 Pemerintahan)". 1 (4).
• Feith, Herbert (2008) [1962]. The Decline of Constitutional Democracy in Indonesia. Singapore: Equininox Publishing (Asia) Pte Ltd. ISBN 978-979-3780-45-0.
• Friend, Theodore (2003), Indonesian Destinies, Cambridge: Harvard University Press, ISBN 0-674-01834-6.
• Ide Anak Agung Gde Agung (1996) [1995]. From the Formation of the State of East Indonesia Towards the Establishment of the United States of Indonesia. Translated by Owens, Linda. Yayasan Obor. ISBN 979-461-216-2.
• Kahin, George McTurnan (1970) [1952], Nationalism and Revolution in Indonesia, Cornell University Press, ISBN 9780801491085.
• Indrayana, Denny (2008), Indonesian Constitutional Reform 1999-2002, PT Gramedia, ISBN 978-979-709-394-5
• Legge, J.D. (1964), Indonesia, Englewood Cliffs, New Jersey: Prentice-Hall Inc
• Reid, Anthony J.S (1974), The Indonesian National Revolution, 1945–1950, Hawthorn, Victoria, Australia: Longman, ISBN 0-582-71047-2
• Reid, Anthony (1981). "Indonesia: revolution without socialism". In Jeffrey, Robin (ed.). Asia: the Winning of Independence. Macmillan. pp. 113–162. ISBN 9780333278574.
• Ricklefs, M.C. (2008) [1981], A History of Modern Indonesia Since c. 1200 (4th ed.), Palgrave MacMillan, ISBN 978-0-230-54686-8
• Schiller, A. Arthur (1955), The Formation of Federal Indonesia 1945-1949, The Hague: W. van Hoeve Ltd
• Simanjuntak, P. N. H. (2003). Kabinet-Kabinet Republik Indonesia: Dari Awal Kemerdekaan Sampai Reformasi (in Indonesian). Jakarta: Djambatan. ISBN 979-428-499-8.