Kylän alueella sijaitsi asutus- ja kauppapaikka ilmeisesti jo rautakaudella.[2] Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjassa vuonna 1887 julkaistun Juho Sjörosin artikkelin mukaan kylässä sijaitsevalla Kappelinmäellä on ollut lukuisia muinaishautoja.[3]Maankohoamisen perusteella ne kaikki on ajoitettu aikaisintaan rautakautisiksi.[2], jolloin kylän alue oli aivan meren rannalla, Mynälahden pohjukassa ja Laajoen suulla.[4]Mynämäen kirkon alue oli jo tuolloin jäänyt maankohoamisen vuoksi Laajoen Raukkaan kosken yläpuolelle. Siksi Mynälahden kaupallisen ja vanhimman kirkollisen keskuksen on ajateltu olleen nykyisen Hietamäen ja siitä noin kilometrin verran kaakkoon sijaitsevien Pyheen ja Valaskallion kylien alueella.[5]
Varhaisin kirjallinen tieto Hietamäen kylästä on vuodelta 1366, jolloin kylässä sijainnut Hietamäen kappeli mainitaan ensimmäistä kertaa Turun tuomiokirkon Mustakirjassa. Toiminta kirkossa lakkautettiin 1700-luvulla ja kirkko jäi lahoamaan. Lopullisesti kappeli tuhoutui 1920-luvulla kun sen paikalle kaivettiin soranottoalue.[6][7]
Hietamäen kylässä tiedetään jo 1500-luvulla olleen kolme tilaa.[8] Kartano-nimisestä tilasta muodostettiin Vehmaan komppanian säteri 1600-luvulla, jonka jälkeen se oli vauraan Gyllenflög-suvun hallussa.[7][8] Tiloista toinen taas oli alun perin Turun tuomiokirkon Pyhän Henrikin lahjoitustila ja myöhemmin Fleming-suvun omistuksessa. Kolmannen tilan omistus oli ensin de la Gardie -suvulla ja myöhemmin Oxenstiernan suvulla. Tilat yhdistettiin vuonna 1843 Ravean kartanoksi.[8]
Kylän alue kuului vuoteen 1935 asti Mynämäen kuntaan, kunnes se liitettiin Mietoisiin. Vuosisadan vaihteessa kylän alueella oli myös kaksitoista kartanon torppaa, joista valtaosa itsenäistyi 1930-luvulla.[8]
Hietamäen kylä katsotaan nykyään muiden ympäröivien kylien tavoin osaksi Pyheen taajamaa. Taajama-alueelle rakennetaan myös uusia taloja Laajoen rantaan rajoittuvalle Hietamäenrannan omakotitaloalueelle. Pohjoisemmilta osiltaan kylä on kuitenkin säilyttänyt maaseutumaisen ilmeensä. Kylän pohjoisosa on pääasiassa aukeaa peltoa ja suurin osa taloista on sijoittunut kylän poikki kulkevan Hietamäentien varteen.
Lähteet
Raija Herrala: Kokonaan kadonnut kappeli. Arkeologia NYT!, 2003, 8. vsk, nro 1, s. 9-12. Turun Maakuntamuseon ystävät - Arkeologian jaosto. ISSN 1236-4827Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
Sinikka Kauko-Vainio: Mietoisten kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta. Turku: Turun maakuntamuseo ja Varsinais-Suomen liitto, 1993. ISBN 951-9125-96-5
