Pfitzneria on pidetty ”viimeisenä romantikkona” hänen saksalaisessa musiikillisessa traditiossa pitäytymisensä vuoksi. Hän oli lisäksi konservatiivinen, ja 1900-luvun alussa kehittynyttä modernismia vastaan hän taisteli suorastaan epätoivoisen kiihkeästi. Säveltäjinä Pfitznerin esikuvia olivat ennen muita Robert Schumann ja Richard Wagner, eikä hän pyrkinyt värikkyyteen ja suuriin tehoihin, toisin kuin maanmiehensä ja ikätoverinsa Richard Strauss. Paljolti tämän vuoksi Pfitzner on pysynyt melko tuntemattomana säveltäjänä saksankielisten maiden ulkopuolella.[1]
Häntä on pidetty natsien myötäilijänä, joka näki natsi-Saksassa mahdollisuuden kansakunnan uudistumiseen. Pfitzner vastusti jazz-musiikkia ja Arnold Schönbergin edustamaa modernismia erityisesti esseessään Die neue Ästhetik der musikalischen Impotenz (Musiikillisen kyvyttömyyden uusi estetiikka) vuodelta 1920.