Glass–Steagall-laki syntyi 1930-luvun alun Yhdysvalloissa vastaukseksi vuonna 1929 alkaneeseen suureen taantumaan. Lain tunnetuin osio on kaksiportainen pankkijärjestelmä, jossa välillisistä rahoituspalveluista [1] vastaavat pankit erotetaan sijoituspankeista siten, että porrastus estää muun muassa talletuksilla keinottelun. Samantyyppisiä ratkaisuja otettiin pian käyttöön myös Euroopassa ja kaksiportainen pankkijärjestelmä takasi verraten stabiilit rahamarkkinat lähes 60 vuodeksi.
Taloussektorin vaatimuksesta Glass–Steagall kuitenkin purettiin vuosituhannen lopulla, minkä seurauksena liike- ja sijoituspankit saivat vapauden yhdistyä ja määritellä itsenäisesti liiketoimintansa. 2000-vuosikymmenen lopun finanssikriisin jälkeen kaksiportainen pankkijärjestelmä on kuitenkin löytänyt uusia kannattajia ja sitä on jälleen esitetty ratkaisuksi pankkijärjestelmän kriisiin.
Glass–Steagall-laki, joka tunnetaan myös nimellä Banking Act, astui voimaan 16. kesäkuuta 1933. Lain tarkoituksena oli kontrolloida rahoitusmarkkinoiden spekulaatioita. Nimensä se on saanut demokraattisenaattoreiltaCarter Glassilta ja Henry B. Steagallilta, jotka tekivät aloitteen laista. Glass oli entinen valtiovarainministeri ja Steagall pankki- ja valuuttakomitean puheenjohtajana.
Ensimmäinen Glass–Steagall-laki tehtiin vuonna 1932. Sen tavoitteena oli deflaation pysäyttäminen, mikä laajensi Yhdysvaltain keskuspankin mahdollisuutta tarjota lisädiskonttausta joukkovelkakirjoille ja yritystodistuksille. Taloustieteen kirjallisuus puhuu kuitenkin useimmiten vuonna 1933 säädetystä Glass–Steagall-laista, jolla oli merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen pankkijärjestelmän säätelyyn. Lain mukaan pankit tuli erottaa liiketoimintatapansa perusteella liike- ja sijoituspankeiksi. Laki myös perusti Federal Deposit Insurance Corporationin (FDIC) vakuuttamaan pankkitalletukset. Sen sijaan liikepankeilla ei ollut oikeutta vakuuttaa osakkeita ja joukkovelkakirjoja ja vastaavasti investointipankit eivät voineet käyttää asiakkaiden talletuksia spekulaatioon.
Glass–Steagall vaikutti merkittävästi myös eurooppalaiseen pankkijärjestelmään ja useissa Euroopan maissa ryhdyttiinkin säätelemään pankkeja saman kaksiportaisuusperiaatteen mukaisesti.
Lain purkautuminen
Glass–Steagallia kritisoitiin sen koko voimassaoloajan markkinoiden vapauden rajoittamisesta. Taloussektorin voimakkaan painostuksen seurauksena kaksiportaista pankkijärjestelmää alettiinkin purkaa niin Amerikassa kuin Euroopassa. Vuonna 1986 Britannia luopui mallista ja Yhdysvalloissa laki kumottiin republikaanien aloitteesta ja Bill Clintonin toimesta lopullisesti vuonna 1999.
Lain kumoaminen poisti pankkien erottelun liike- ja sijoituspankeiksi. Säätelyn purkamisen kannattajat ovat sitä mieltä, että pankkitoiminnan yhdistymisellä on ollut vain vähän vaikutusta rahoitusjärjestelmään ja se on jopa auttanut vakauden säilymistä finanssikriisin aikana. Vastustajat taas väittävät Glass–Steagallista luopumisen edesauttaneen asuntomarkkinoiden romahdusta ja finanssikriisiä.
Nykytilanne
Vuodesta 2008 jatkuneet vaikeudet rahamarkkinoilla ovat nostaneet kaksiportaisen pankkijärjestelmän uudelleen keskusteluun. Yhdysvalloissa kaksiportaista säätelyä käytetään heinäkuussa 2010 voimaan astuneessa laissa Dodd–Frank Wall Street Reform and Consumer Protection Act. Dodd–Frank-nimeä käyttävässä laissa on samoja elementtejä kuin Glass–Steagallissa ja se syntyi samalla tavoin talouskriisin seurauksena. Tiettyjä Dodd–Frankin lain sääntelykohtia kumottiin vuonna 2018 säädetyllä lailla Economic Growth, Regulatory Relief and Consumer Protection Act, jonka nojalla sääntely poistettiin pieniltä pankeilta, joilla on varoja alle 10 miljoonaa dollaria[2].
Myös Euroopassa kaksiportaista pankkijärjestelmää tai sen tapaista on esitetty osaratkaisuksi syvenevään talouskriisiin. Varsinkin Ranskassa, Saksassa ja Italiassa useat ajatushautomot vaativat pankkisektorin tiukempaa valvontaa kansallisesti ja EU:n tasolla. Keskustelua Glass–Staegalista ovat herätelleet ainakin Tanskan ja Saksan vasemmisto- ja sosiaalidemokraattiset puolueet. Siitä on tehty aloitteita ainakin Ruotsissa[3] ja Italiassa[4] ja mallia ovat kannattaneet muun muassa IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde ja Ranskan entinen pääministeri Michel Rocard.
