Färsaarten historian on oletettu alkaneen viikinkien asuttamisesta, mutta vuonna 2013 julkaistujen tutkimustulosten mukaan Färsaaret asutettiin todennäköisesti jo 300–500 vuotta aikaisemmin, 300–500-luvuilla. Norjalaiset saapuivat Färsaarille 800-luvulla, mutta esimerkiksi Pyhän Brendanin väitetään käyneen saarilla vuosien 560–567 aikana. Ensimmäiset norjalaiset olivat uutta maata etsimässä olleita tai sortoa paenneita maanviljelijöitä ja talonpoikia. Färsaarille kotiutui nopeasti norjalainen hallintojärjestelmä, ja saarista tuli vuonna 1035 virallisesti osa Norjan kuningaskuntaa.
Tanska ja Norja yhdistyivät 1380, jolloin saarille levisi tanskalainen oikeuskäytäntö ja paikallisen tingin merkitys väheni. Färsaarten taloutta hallitsivat pitkään ulkomaalaiset kauppiaat, joille Tanska antoi saarten kauppamonopolin. Harvinainen poikkeus oli färsaarelainen Magnus Heinason, joka hallitsi saarten taloutta 1500-luvun lopulla. Tanskan kruunu otti monopolin haltuunsa vuonna 1707. Saaret säilyivät Tanskalla vuoden 1814 jälkeen, vaikka Ruotsi-Norjan unioni korvasi Tanskan ja Norjan liiton.
Färsaarten vientiin suuntautunut kalastusteollisuus käynnistyi ja väkiluku alkoi kasvaa, kun tanskalainen kauppamonopoli lakkautettiin 1856. Vuosisadan lopulla kansallistunne heräsi, ja poliittisesti saari jakautui itsenäisyyttä ja Tanskan yhteydessä pysymistä kannattaviin. Tanska myönsi Färsaarille laajan itsehallinnon vuonna 1948. Färsaaria modernisoitiin 1950-luvulta lähtien, mutta 1980-luvun nousukausi kääntyi vuosikymmenen vaihteessa talouskriisiksi, kun kalansaaliit ja kalan markkinahinta romahtivat. Tanska joutui tukemaan saaria sadoilla miljoonilla Tanskan kruunuilla, mutta 1990-luvun lopussa talous lähti jälleen nousuun.
Viikinkejä on pidetty Färsaarten ensimmäisinä asuttajina, mutta Durhamin yliopiston vuonna 2013 julkaistujen tutkimusten mukaan Färsaaret asutettiin jo 300–500-luvuilla, 300–500 vuotta ennen viikinkejä. Tutkimuksissa ei ole paljastunut, mistä asukkaat tulivat tai keitä he olivat, mutta arkeologisten löydösten perusteella he käyttivät turvetta.[1] Aiemmin viikinkejä edeltäneestä vierailuista saarilla oli vain harvoja todisteita. Pyhän Brendanin väitetään käyneen saarilla vuosien 560–567 välillä tekemiensä matkojen aikana.[2] Lisäksi iiriläinen munkki Dicuil oli maantieteellisessä teoksessaan kirjoittanut vuonna 825, että iiriläiset erakot olisivat eläneet saarilla ja joutuneet jättämään ne viikinkien takia.[3]
Norjalaiset saapuivat Färsaarille 800-luvulla. Ensimmäiset asukkaat olivat maanviljelijöitä ja talonpoikia, jotka olivat etsimässä uutta maata tai paenneet sortoa Skandinaviasta. Färsaarelaisten saaga kertoo, että Grímr Kamban olisi ollut Färsaarten ensimmäinen asukas.[2] Hänen ensimmäinen nimensä on muinaisnorjaa ja toinen iiriä, joten hän saattoi olla Britteinsaarilla asunut viikinki. Vágarin saarelta on löytynyt myös riimukivi, jonka mukaan Torkil Onundarson olisi ollut saarten ensimmäinen asukas.[3]
Färsaarille perustettiin pian norjalainen hallintojärjestelmä. Tinganesissa oli saarten valtiollinen ting, ja sen alaisuudessa oli paikallisia kokoontumispaikkoja. Färsaarelaisten saagan mukaan kristinusko tuli Färsaarille noin vuonna 1000, samoihin aikoihin kuin Islantiin. Uskonnon saarille toi hallitsevan Gøtuskeggjar-suvun edustaja Sigmundur Brestisson. Hän oli vieraillut Norjassa ja luvannut kuningas Olav Tryggvasonille käännyttävänsä saarelaiset. Färsaarelaiset maanviljelijät vastustivat muutosta, mitä seurasi verinen ajanjakso, johon liittyi myös yleistä vastustusta norjalaishallintoa vastaan.[2]
Vanhin tunnettu asiakirja Färsaarista, niin kutsuttu ”lammaskirje” Seyðabrævið.
Färsaarelaisten saagan mukaan ting hyväksyi 1035 norjalaisten vallan ja saarista tuli osa Norjan kuningaskuntaa. Saaret tulivat jatkossa sekä poliittisesti että taloudellisesti entistä riippuvaisemmaksi Norjasta. Paikallinen talous joutui vieraan vallan alaisuuteen, ensin Norjan ja sitten hansaliiton. Kirkko alkoi myös käyttää saarilla valtaa, ja se aloitti noin vuonna 1300 Kirkjubøuriinkatedraalin rakentamisen. Siihen tarvittiin paljon paikallisia varoja, mikä sytytti kapinan piispaa kohtaan. Katedraali jäi lopulta rakentamatta.[2]
Tanskan alaisuudessa
Tanskan ja Norjan unionissa Tanskalle
Färsaaret vuoren 1673 kartassa.
Tanskan ja Norjan kruunut yhdistettiin 1380, ja tanskalainen oikeuskäytäntö levisi Färsaarillekin. Samalla Färsaarten parlamentin, tingin merkitys väheni. Tanskan kuningas Kristian III antoi 1535 hampurilaiselle kauppiaalle Thomas Köppenille saarten kauppa- ja verotusoikeudet. Tanskassa tarvittiin sotien takia rahaa, ja Färsaaria oli aiemmin yritetty myydä Englannin kuningas Henrik VIII:lle. Uskonpuhdistuksen seurauksena Tanskasta tuli 1535 luterilainen, ja kuningaskunta määräsi sen myös sen erillisalueiden uskonnoksi. Paikallinen hiippakunta lakkautettiin, ja Kristian III takavarikoi kirkon maat. Suuren osan niistä hän vuokrasi Köppenille, mutta osa maista meni myös niin sanotuille kongsbøndureille eli kuninkaan talonpojille.[4]
Thomas Köppenin jälkeen Färsaarten taloutta hallitsivat pitkään ulkomaalaiset kauppiaat. Ainoa poikkeus oli färsaarelainen seikkailija Magnus Heinason, joka sai 1500-luvun loppupuolella luvan rakentaa TórshavninSkansinissa sotalaivan, kun hän oli luvannut taistella aluetta ryösteleviä merirosvoja vastaan. Heinasonia pidetään Färsaarilla kansallissankarina, vaikka hän myös keräsi suuria voittoja maanmiestensä kustannuksella.[4]
Tanskalainen Christoffer Gabel sai Färsaarten poliittisen ja taloudellisen vallan lähes kokonaan itselleen 1600-luvun puolivälissä. Kuoltuaan hän luovutti saarten hallinnan pojalleen Frederikille. Heidän valtakautensa muistetaan erityisen ankarina, ja he pyrkivät linnoittamaan Skansinia orjatyövoimalla. Asiasta tehtiin virallinen valitus Tanskaan, mutta saarelaiset ottivat oikeuden lopulta omiin käsiinsä, kun tulipalo ja räjähdykset tuhosivat monet Gabelien rakennuksista.[4]
Färsaarten kauppamonopoli siirtyi vuonna 1707 Tanskan kruunulle. Kauppa koostui tuolloin pääasiassa saarilta tuotavista villatuotteista ja sinne vietävistä ruoka- ja puutavarasta.[5]Napoleonin sodat katkaisivat saarten kaupankäynnin, ja vuonna 1808 brittiläinen sotalaiva Clio valtasi hetkellisesti Tórshavnin Skansinin.[4]
Kun Ruotsi-Norjan unioni korvasi 1814 Tanska-Norjan, Färsaaret säilyi silti Tanskan hallussa.[6] Kaksi vuotta myöhemmin saarista tuli Tanskan lääni ja paikallisparlamentti, Løgting lakkautettiin. Se järjestettiin uudelleen neuvoa-antavaksi elimeksi 1852.[5]
Kansalaistunteen herääminen
Jóannes Patursson oli 1880-luvun kansallisen heräämisen keskeisimpiä hahmoja.
Saarelaisten jo pitkään vaatima tanskalainen kauppamonopoli lakkautettiin 1. tammikuuta 1856, koska se tuotti vain tappiota Tanskan kruunulle.[7] Tämän seurauksena paikallinen, vientiin suuntautunut kalastusteollisuus käynnistyi ja saarten asukasluku alkoi kasvaa. Färsaarelaisten kansallistunne voimistui 1800-luvun lopulla.[6] Tapaninpäivänä 1888 Løgtingin rakennuksessa järjestettiin tilaisuus, jossa keskusteltiin fäärin kielen ja Färsaarten kulttuurin suojelemisesta. Tämän seurauksena perustettiin Føringafelag-niminen järjestö. Yksi tilaisuuden järjestäjistä oli Jóannes Patursson, joka perusti myöhemmin itsehallintopuolueen taistelemaan itsenäisyyden puolesta. Poliittisesti saari jakautui kahtia, ja itsenäisyyttä vastustavat pitivät pintansa pitkään.[7]
Brittiläinen tykki Färsaarilla toisen maailmansodan aikana.
Toinen maailmansota vaikutti merkittävästi Färsaarten tulevaisuuteen. Natsi-Saksa valtasi nopeasti Tanskan, ja Britanniassa pelättiin Färsaartenkin siirtymistä Saksalle, mikä olisi uhannut Pohjois-Atlantin laivaliikennettä. Britannia lähettikin joukkoja saarille ja antoi niille laajan itsehallinnon.[7] Britit antoivat färsaarelaisille luvan käyttää aluksissaan vuonna 1919 suunniteltua lippua. Lupa myönnettiin 25. huhtikuuta 1940, ja päivästä on tullut myöhemmin Färsaarten lipun päivä, Flaggdagur.[8]
Sodan jälkeen poliitikot eivät pitäneet paluuta vanhaan mahdollisena, mutta färsaarelaiset puolueet eivät päässeet yhteisymmärrykseen uudesta sopimuksesta Tanskan kanssa. Saarilla järjestettiin silti vuonna 1946 kansanäänestys itsenäisyydestä. Itsenäisyyden kannattajat voittivat täpärästi, mutta Färsaarilla ei päästy sopuun jatkotoimista ja Tanskassa pelättiin perustuslaillisia ongelmia. Kuningas Kristian X hajotti Färsaarten parlamentin, ja uusien vaalien jälkeen itsenäisyyttä vastustavat saivat enemmistön. Uusi parlamentti neuvotteli jälleen Tanskan kanssa, ja keskustelujen seurauksena Färsaarille myönnettiin 1. huhtikuuta 1948 laaja itsehallinto.[9] Itsehallintolaissa tunnustettiin muun muassa Färsaarten lipun virallinen asema.[8]
Färsaaret koki 1950-luvulta 1980-loppuun talouskasvun ja modernisaation aikaa. Tanskan antama tuki mahdollisti saarille muita Pohjoismaita vastaavan julkisen sektorin. Pääoman runsaus ja hyvät mahdollisuudet yritystoiminnalle loivat 1980-luvulla taloudellisen nousukauden. Färsaarelaiset pankit, tanskalaiset finanssiyritykset ja paikallishallinto sijoittivat rahaa erityisesti kalastuksen ja rakennusalan tukemiseen sekä infrastruktuurin parantamiseen. Vuosien 1981-1988 aikana bruttokansantuote kasvoi vähintään kuusi prosenttia ja usein yli kymmenen prosenttia vuodessa.[11]
Färsaarten talous romahti 1990-luvun alussa, kun liikakalastuksen takia kalansaaliit pienenivät ja kalan maailmanhinta laski.[12] Ensimmäinen vakava merkki talouskriisistä oli Sjóvinnubankinin kaatuminen. Färsaarten hallitus joutui pyytämään Tanskalta tukea, kun monet färsaarelaiset eivät pystyneet maksamaan takaisin kalastusalustensa modernisointia varten ottamiaan lainoja ja lainat siirtyivät Färsaarten hallitukselle. Färsaarten ulkomaanvelka oli ollut vielä vuonna 1988 noin 218 miljoonaa Tanskan kruunua, mutta summa oli vuonna 1991 noussut kahteen miljardiin kruunuun. Kalastusala romahti lähes täysin vuoden 1992 lopussa: muutamassa kuukaudessa bruttokansantuote laski 40 prosenttia ja työttömyys nousi käytännössä nollasta noin 25 prosenttiin.[11] Tanska tuki Färsaaria lähes kahdella miljardilla kruunulla, ja sen vaatimuksista saarilla tehtiin monia taloudellisia uudistuksia.[13]
Talouskriisin jälkeen talous kääntyi jälleen 1990-luvun lopulla kasvuun, ja monet saarilta muuttaneet alkoivat samalla palata saarille. Poliittisesti kriisillä oli suuri vaikutus, ja Färsaarilla se sytytti uutta itsenäisyyspaloa. Vuoden 1998 parlamenttivaaleissa itsenäisyysmieliset saivatkin vasta toista kertaa enemmistön parlamenttiin.[13][14] Vuodelle 2001 suunniteltiin jopa uutta itsenäisyyskansanäänestystä, mutta ehdotus hylättiin, kun Tanska uhkasi vetää taloudellisen tukensa pois. Vuoden 2002 parlamenttivaaleissa itsenäisyysasia jakoi jälleen äänestäjiä eikä itsenäisyysaate saanut enää enemmistön tukea.[15]
Lähteet
Dosenrode, Søren: ”Devolution in the North Atlantic: The Case of the Faroe Islands”. Teoksessa Requejo, Ferran & Nagel, Klaus-Jürgen (toim.): Federalism Beyond Federations: Asymmetry and Processes of Resymmetrisation in Europe. Farnham: Ashgate Publishing Limited, 2011. ISBN 978-1-4094-0922-9Google-kirjat (viitattu 20.9.2013). (englanniksi)
Hall, Richard: Matka viikinkien maailmaan. Vantaa: Moreeni, 2012. ISBN 978-952-254-109-3
Proctor, James: Faroe Islands. Chalfont St Peter: Bradt Travel Guides, 2013. ISBN 978-1-84162-456-3Google-kirjat (viitattu 6.9.2013). (englanniksi)
