Daniel O’Connell (6. elokuuta1775 Carhan, lähellä Cahersiveenia, Kerryn kreivikunta, Irlanti – 15. toukokuuta1847Genova, Sardinian kuningaskunta)[1][2] oli irlantilainen lakimies ja poliitikko, joka toimi irlantilaisten oikeustaistelun johtajana 1800-luvun alkupuolella. Hän kamppaili vuosien ajan varsinkin katolilaisten emansipaation sekä Irlannin ja Ison-Britannian välisen valtiounionin kumoamisen puolesta. Ensimmäisessä kamppailussa hän saavutti merkittävän läpimurron vuonna 1829, kun katolisten virkakielto kumottiin, mutta kamppailu unionin kumoamisen puolesta ei johtanut tuloksiin.
O’Connell tunnetaan Irlannissa lempinimellä The Liberator, ”vapauttaja”.[1] Hänen periaatteisiinsa kuului poliittisen väkivallan välttäminen[2] ja lain kunnioittaminen[3].
Useat O’Connellin suvun jäsenet olivat palvelleet 1700-luvulla Ranskan armeijassa.[4] O’Connell itse kävi katolista koulua Ranskan Douaissa, mutta lähti maasta Ranskan vallankumouksen puhjettua. Hän opiskeli lakia Lontoossa ja valmistui vuonna 1798 asianajajaksi. O’Connell osasi muuntaa esiintymisensä oikeussaleissa poliittiseksi agitaatioksi Irlannin asian puolesta. Hän oli liittynyt vuonna 1797 vallankumoukselliseen Society of United Irishmen -järjestöön, mutta kieltäytyi osallistumasta vuoden 1798 Irlannin kapinaan.[1] Hän vastusti julkisesti vuoden 1801 alussa voimaan astunutta unionilakia, joka yhdisti Irlannin muodollisesti Isoon-Britanniaan ja lakkautti samalla Irlannin parlamentin. O’Connell vaati tämän jälkeen Ison-Britannian parlamenttia kumoamaan katolilaisten vastaisen lainsäädännön, jotta se voisi edustaa myös katolilaisia irlantilaisia.[1] Kamppailua tämän asian puolesta johti protestanttinen poliitikko Henry Grattan, mutta hän kuoli vuonna 1820.[3]
O’Connellista tuli pian merkittävä kansanjohtaja. Hän vastusti lukuisia Ison-Britannian hallituksen esittämiä suunnitelmia, joissa katolisten oikeuksia olisi lisätty vastineeksi siitä, että Englannin kuningas saisi veto-oikeuden katolisten piispojen nimityksiin. O’Connell sai myös Irlannin katoliset prelaatit tukemaan linjaansa.[4][1] Pysyvien katolisten poliittisten järjestöjen perustaminen oli kiellettyä, mutta O’Connell sai järjestettyä paljon suuria kansankokouksia ja kerättyä adresseja, joissa vaadittiin katolilaisten emansipaatiota. Toukokuussa 1823 hän perusti Richard Lalor Sheilin kanssa toimintansa välineeksi Catholic Association -nimisen yhdistyksen.[1] Alkujaan yhdistyksen päätarkoitus oli kerätä varoja katolilaisten emansipaatiota kannattavien protestanttisten ehdokkaiden vaalikampanjoiden tukemiseen, mutta vuonna 1824 O’Connell päätti muuttaa sen uudentyyppiseksi joukkoliikkeeksi. Kun jäsenmaksu oli ollut alkujaan yhden guinean vuodessa, se alennettiin nyt yhteen pennyyn kuukaudessa, ja sen keräämisestä huolehtivat seurakuntien papit. Näin vähävaraiset talonpojatkin saattoivat liittyä Catholic Associationiin. Juuri alempien yhteiskuntaluokkien ja papiston mukaan saaminen muodostui liikkeen menestyksen pohjaksi. Brittiviranomaiset yrittivät lakkauttaa separatistiseksi pelätyn järjestön vuonna 1825, mutta O’Connell perusti sen uudelleen vain neljää kuukautta myöhemmin ja laati sille säännöt, joissa korostettiin lain noudattamista joka tilanteessa.[3] Järjestön toiminta levisi kaikkialle Irlantiin, se sai kirkon ja älymystön tuen ja siihen liittyi lopulta niin paljon jäseniä, etteivät viranomaiset voineet enää lakkauttaa sitä.[1][4]
”Daniel O’Connell kieltäytyy vannomasta kuninkaan yliherruuden valaa [oath of supremacy]”, painokuva 1800-luvulta.
Catholic Association alkoi vaikuttaa myös parlamenttivaaleihin vuodesta 1826 alkaen kannustamalla pientalonpoikia äänestämään itsenäisesti eikä suurmaanomistajien tahtoa myötäillen, kuten siihen saakka oli ollut tapana. Vuodesta 1828 järjestön kampanja suuntautui toryjen ehdokkaita vastaan, sillä Ison-Britannian toryhallituksen tiedettiin vastustavan katolilaisten emansipaatiota.[3] Kesäkuussa 1828 O’Connell asettui ehdolle parlamenttiin Claren kreivikunnassa järjestetyssä täytevaalissa. Katolilaisuutensa vuoksi hänellä ei ollut oikeutta toimia alahuoneen jäsenenä, mutta se ei estänyt ehdokkuutta vaaleissa. Kun O’Connell voitti tory-vastaehdokkaansa suurella enemmistöllä, pääministeri lordi Wellington ja hänen hallituksensa tajusivat katolilaisia sortavien lakien kumoamisen välttämättömäksi, sillä muuten Irlannissa uhkaisi uusi kapinaliike.[3][1][4] Wellington määräsi sisäministeri Robert Peelin valmistelemaan lain, joka kumoaisi vanhan Test Actin ja antaisi katolilaisille tasavertaiset kansalaisoikeudet. Peel totteli, vaikka hän oli ollut johtavia katolilaisten emansipaation vastustajia.[5] Vuonna 1829 säädetty Catholic Emancipation Act -laki salli katolilaisille pääsyn parlamenttiin ja useimpiin valtion virkoihin. Voitettuaan Claressa vuonna 1830 järjestetyn uusintavaalin ilman vastaehdokasta O’Connell pääsi ottamaan paikkansa parlamentissa.[1][4] Välttääkseen jatkossa samanlaiset harmit Ison-Britannian hallitus muutti vaalilakia siten, että useimmat Irlannin pientalonpojat menettivät äänioikeutensa.[3]
Unionin kumoamisen puolesta
Parlamentissa O’Connell aloitti kampanjan Wellingtonin tory-hallitusta vastaan, koska hänen mielestään se kohteli Irlantia epäoikeudenmukaisesti. Hän jatkoi arvostelua myös Charles Greynwhig-hallituksen aikana.[4] Autettuaan vuonna 1835 Robert Peelin hallituksen kaatamisessa O’Connell teki liiton (nk. ”Lichfield Housen sopimus”) valtaan palanneiden whigien kanssa. Hän lupasi Irlannin pysyvän rauhallisena, mikäli hallitus toteuttaisi siellä toivottuja uudistuksia. O’Connell tukijoineen auttoi pitämään pystyssä vuosina 1835–1841 istunutta lordi Melbournen whig-hallitusta, jonka enemmistö parlamentissa oli heikko.[1][4] 1830-luvun whig-hallitukset toteuttivatkin Irlannissa joitain merkityksellisiä sosiaalisia uudistuksia. O’Connell toivoi erityisesti kymmenysjärjestelmän muuttamista, sillä se pakotti Irlannin katolilaiset rahoittamaan valtionkirkon asemassa ollutta anglikaanista Irlannin kirkkoa. Kymmenysten perimistä vähävaraisilta kevennettiin, mutta järjestelmä itsessään säilyi.[3] O’Connell oli vuosina 1841–1842 Dublinin pormestari (Lord Mayor).[6]
Vuoteen 1839 mennessä O’Connell oli menettänyt uskonsa myös whig-hallituksiin.[1] Hän oli nyt vakuuttunut, että Irlannin epäkohdat voitaisiin korjata vain itsehallinnon avulla. Vuonna 1840 O’Connell perusti uuden järjestön, Repeal Associationin, jonka tavoitteena oli Irlannin ja Ison-Britannian vuoden 1801 unionin kumoaminen (repeal), ja joka toimi samankaltaisella periaatteella kuin Catholic Association aiemmin. Kun toryt vuonna 1841 palasivat valtaan Robert Peelin johdolla, O’Connell menetti vaikutusvaltansa parlamentissa ja päätti jälleen turvautua joukkoliikkeeseen. Ajatus unionin purkamisesta oli kuitenkin briteille paljon vastenmielisempi kuin katolilaisten emansipaatio oli ollut, eikä Peelin hallituksella ollut vähäisintäkään aikomusta taipua tässä kysymyksessä.[3] Vuonna 1843 O’Connell jättäytyi pois parlamentista ja omistautui suurten joukkokokousten järjestämiselle Irlannissa osana kumoamiskampanjaansa.[4] Suuret ”hirviökokoukset” (monster meetings) pidettiin usein Irlannin historian kannalta symbolisesti tärkeillä paikoilla. Kun O’Connell oli lokakuussa 1843 kutsunut koolle suuren kokouksen Clontarfiin lähelle Dublinia, britit kielsivät sen järjestämisen vain muutaman tunnin varoitusajalla ja lähettivät paikalle sotajoukkoja ja tykistöä. O’Connell halusi aina pitää kiinni laillisuudesta ja pelkäsi myös verilöylyä, joten hän peruutti kokouksen viime hetkellä. Monet irlantilaisnationalistit tulkitsivat tämän henkiseksi antautumiseksi ja se vähensi huomattavasti O’Connellin vaikutusvaltaa Irlannissa.[7][5]
Lopulta O’Connell pidätettiin eräässä kokouksessa pitämiensä jyrkkien puheiden vuoksi ja kesäkuussa 1844 hänet tuomittiin kansankiihotuksesta sakkoihin sekä vuodeksi vankeuteen. Hän tosin joutui istumaan vankilassa vain kolme kuukautta, sillä sen jälkeen ylähuone kumosi tuomion oikeusprosessissa tapahtuneen muotovirheen vuoksi.[1][4] O’Connellin terveys heikkeni vankilatuomion jälkeen. Samaan aikaan Irlannin kansallisen liikkeen johto alkoi siirtyä radikaalimmalle Nuori Irlanti -ryhmälle.[1] Nuoren Irlannin johtajat ja heidän julkaisemansa The Nation -lehti olivat 1840-luvun alussa olleet O’Connellin merkittäviä tukijoita, mutta vuonna 1845 he riitautuivat O’Connellin kanssa Irlannin korkeakouluja koskeneessa kysymyksessä ja erosivat sen myötä repeal-liikkeestä. O’Connellin mielestä oppilaitokset piti erotella katolisiin ja protestanttisiin. Sekulaaria ja yhtenäistä kansakuntaa toivoneet Nuoren Irlannin johtajat pitivät tätä vahingollisena.[3]
O’Connell kuoli vuonna 1847 Genovassa Italiassa.[1] Kuollessaan hän oli jo syrjäytynyt Irlannin kansallisen liikkeen johdosta.[5] Hänet haudattiin kuoltuaan Irlannin Glasneviniin. Hänen sydämensä haudattiin hänen viimeisen toiveensa mukaisesti Sant’Agata dei Gotin kirkkoon Roomassa.[4]
Muistaminen
O’Connellin mukaan on nimetty Dublinin pääkatu O’Connell Street, joka sai nykyisen nimensä 1924. Kadun toisessa päässä on 1882 valmistunut O’Connellin muistomerkki.
O’Connellin kuva oli vuosina 1992–2002 käytössä olleessa kahdenkymmenen Irlannin punnan setelissä.
