Lokakuun 1918 alkuun mennessä Saksan ylin sodanjohto tajusi sodan olevan hävitty ja pikaisen rauhan välttämätön, mikä paljastettiin pitkän salailun jälkeen myös tärkeimmille puoluejohtajille. Valtakunnankansleri Georg von Hertlingin erottua 30. syyskuuta keisari Vilhelm II nimitti 3. lokakuuta uudeksi kansleriksi rauhan puolestapuhujana tunnetun prinssi Max von Badenin, joka kokosi Saksan historian ensimmäisen parlamentaarisen hallituksen. Prinssi Max tiedusteli heti sähkeitse sotilaallista tilannetta pääesikunnan päälliköltä, sotamarsalkka Paul von Hindenburgilta. Hindenburg vastasi kierrellen, mutta suositteli keskeyttämään sotatoimet enempien turhien kuolonuhrien välttämiseksi. Seuraavana yönä hallitus lähetti Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonille sähkeen, jossa pyydettiin Wilsonia välittämään aselepo Saksan ja ympärysvaltojen välille. Sähkeessä ilmoitettiin Saksan olevan valmis neuvotteluihin Wilsonin tammikuussa 1918 julkistaman neljäntoista kohdan ohjelman pohjalta.[1][2]
Vastauksessaan 8. lokakuuta Wilson ilmoitti suostuvansa aselevon välittäjäksi, jos Saksa täyttäisi ensin tietyt ennakkoehdot. Saksan tulisi suostua neuvotteluihin Wilsonin ohjelman käytännön toteutuksesta ja vetää joukkonsa pois ympärysvaltojen maaperältä. Saksan hallitus ilmoitti 12. lokakuuta suostuvansa ennakkoehtoihin. Yhdysvallat vastasi 14. lokakuuta uudella sähkeellä, jossa syytettiin Saksaa ”rikollisista ja epäinhimillisistä” sodankäynnin keinoista ja vaadittiin, että ympärysvallat saisivat määrätä yksipuolisesti aselevon ja Saksan joukkojen vetäytymisen ehdot. Lisäksi ennen tulevia neuvotteluja Saksan yksinvaltainen hallinto pitäisi korvata kansanedustuksellisella hallituksella.[1] Yhdysvallat vaati ennakkoehtona Saksalta myös rajoittamattoman sukellusvenesodan lopettamista, minkä Saksa toteutti 21. lokakuuta.[2]
Lokakuun puolivälissä Saksan sodanjohto uskoi taistelutilanteen helpottaneen, kun ympärysvaltojen syyskuun lopussa käynnistynyt suurhyökkäys länsirintamalla oli hidastunut eikä saksalaisten rintama ollut murtunut, kuten oli pelätty. Päämajoitusmestarina toiminut kenraali Erich Ludendorff kannatti aselepoa, jotta joukot voitaisiin vetää edullisempiin puolustusasemiin Saksan rajoille. Tappiomieliala oli kuitenkin jo ehtinyt levitä siviiliväestön keskuuteen, ja suurin osa kansasta toivoi nyt rauhaa millä tahansa ehdoilla.[1]
Saksan hallitus ilmoitti 20. lokakuuta suostuvansa Yhdysvaltain viimeisimmässä nootissa esitettyyn vaatimukseen yksipuolisista aselepoehdoista, sillä Saksan johto uskoi Wilsonin takaavan heille kunnialliset ehdot. Ainoastaan monarkiasta luopumista pidettiin mahdottomana vaatimuksena, ja kansleri von Baden selitti Saksassa olevan jo parlamentille vastuunalainen hallitus. Kolme päivää myöhemmin lähetetyssä Yhdysvaltain vastaussähkeessä kuitenkin toistui ehdoton vaatimus monarkian kumoamisesta. Lisäksi siinä teroitettiin, että aselepoehtojen olisi oltava sellaiset, että ne estäisivät Saksaa aloittamasta sotatoimia uudelleen. Ludendorff katsoi tämän tarkoittavan ehdotonta antautumista ja kääntyi nyt vastustamaan ehtoihin suostumista, sillä hän uskoi Saksan armeijan vielä kestävän. Keisari kuitenkin erotti Ludendorffin 26. lokakuuta kansleri von Badenin suosituksesta ja nimitti hänen tilalleen kenraali Wilhelm Groenerin. Samana päivänä Itävalta-Unkarin hallitus ilmoitti Saksalle olevansa sotilaallisen romahduksen partaalla ja joutuvansa anomaan aselepoa. Tämän seurauksena Saksan hallitus ilmoitti 27. lokakuuta hyväksyvänsä myös Yhdysvaltain viimeisimmät vaatimukset; ”Rauhanneuvottelut käy demokraattinen hallitus”, Berliinin sähkeessä ilmoitettiin.[1][2]
Viimeiset käänteet ennen aselepoa
Presidentti Wilsonin piti suostutella muut johtavat ympärysvallat, Iso-Britannia ja Ranska, suostumaan aselepoon Washingtonin ja Berliinin välisen sähkeidenvaihdon pohjalta. Hän itse uskoi neljäntoista kohdan ohjelman takaavan tulevan rauhan ja vakauden Euroopassa, mutta Britannian ja Ranskan johtajat suhtautuivat siihen vähemmän innokkaasti. Britannian hallitus vastusti ohjelman toiseen kohtaan sisältynyttä kauppasaartojen kieltämistä, Ranska taas halusi saada valtavat sotakorvaukset hyvityksenä siviiliväestölleen ja näiden omaisuudelle Saksan hyökkäyksestä koituneista haitoista. Wilson suostui taipumaan näissä kysymyksissä ja taivutti Britannian ja Ranskan tukemaan muilta osin ohjelmaansa uhkaamalla Yhdysvaltain muuten solmivan erillisrauhan Saksan kanssa. Kun ympärysvallat olivat näin saavuttaneet keskinäisen yhteisymmärryksen, Saksan johdolle ilmoitettiin 5. marraskuuta tarkennetuista ennakkoehdoista.[3][1]
Sillä välin Saksassa käytiin vilkasta julkista keskustelua keisarinvallan tulevaisuudesta. Koska monarkian kumoaminen oli yksi Wilsonin keskeisistä vaatimuksista, keisarin eron arveltiin tuovan paremmat rauhanehdot. Sosiaalidemokraattien lehdet vaativat Vilhelm II:a luopumaan kruunusta, ja lokakuun viimeisellä viikolla myös merkittävät liberaalit sanomalehdet kuten Frankfurter Zeitung ja Berliner Tageblatt yhtyivät toiveeseen. Keskustan johtavat äänenkannattajat sen sijaan puolustivat kruunua. Vilhelm väisti keskusteluun osallistumisen poistumalla 29. lokakuuta pääkaupungista ja matkustamalla päämajaan Spahan. Kaksi päivää myöhemmin hallitus totesi istunnossaan keisarin väistymisen olevan välttämätöntä, mutta asian toteutus jäi yhä auki.[2]
Saksan liittolaisista Bulgaria oli irtautunut sodasta jo 30. syyskuuta ja Turkkiseurasi perässä 30. lokakuuta.[3] Saksan viimeinen liittolainen, hajoamistilassa ollut Itävalta-Unkari allekirjoitti aselevon 3. marraskuuta Villa Giustissa Padovan lähellä. Se astui voimaan seuraavana päivänä, ja sen mukaan saksalaisten joukkojen tuli poistua Itävalta-Unkarin alueelta 15 päivän sisällä.[1]
Viimeisin aselepoon vaikuttanut merkittävä tapahtuma oli Saksassa tapahtunut vallankumous. Se sai alkunsa 29. lokakuuta Kielissä puhjenneesta merisotilaiden kapinasta, kun merivoimien ylijohto oli yrittänyt määrätä Saksan laivaston lähtemään sodan viime hetkillä hyökkäykseen. Marraskuun 4. päivään mennessä kapina laajeni vallankumoukseksi, ja työläiset liittoutuivat pian sotilaiden kanssa ja ryhtyivät perustamaan vallankumouksellisia neuvostoja. Kumous levisi Saksan muihin suurkaupunkeihin. Pääministeri Max von Baden ilmoitti 9. marraskuuta oma-aloitteisesti keisarin luopuneen kruunusta ja luovutti hallitusvallan sosiaalidemokraateille. Friedrich Ebert muodosti sosiaalidemokraattisen hallituksen ja Philipp Scheidemann julisti saman tien Saksan tasavallaksi. Seuraavana päivänä valtansa menettänyt Vilhelm II pakeni Spasta Alankomaihin.[1] Keisarin syrjäyttäminen poisti viimeisenkin esteen aselevon tieltä. Muodollisesti Vilhelm tosin ilmoitti kruunustaluopumisestaan vasta 28. marraskuuta.[3]
Aselevon solmiminen ja ehdot
Aselevon allekirjoittajat kuuluisan junavaunun edustalla 11. marraskuuta 1918.
Saksan hallitus päätti lopullisesti ryhtyä aseleponeuvotteluihin 6. marraskuuta. Saksalaisille oli ilmoitettu, että marsalkka Foch kertoisi lopulliset aselepoehdot suullisesti Saksan valtuuskunnalle. Hindenburg kävi 7. marraskuuta Fochin kanssa sähkeidenvaihdon, jossa sovittiin aika ja paikka lopullisille neuvotteluille. Keskustapuolueen valtiopäiväedustajan Matthias Erzbergerin johtama valtuuskunta saapui 8. marraskuuta Rethondesiin, Compiègnen metsään, noin 65 kilometriä Pariisista koilliseen, tapaamaan Fochia.[1][3][4]
Saksan valtuuskuntaan kuuluivat Erzbergerin ohella kenraali von Winterfeldt, kreivi von Oberndorff, kommodori Wanslelow, kapteeni Geyer ja kapteeni von Helldorff. Ympärysvaltojen valtuuskuntaan kuuluivat marsalkka Foch, amiraali Wemyss, kenraali Weygand, amiraali Hope, kommodori Marriot, komentaja Riedinger ja kapteeni de Miery sekä kaksi tulkkeina toiminutta upseeria.[5]
Foch saneli saksalaisille kovat ehdot. Aseleposopimuksen keskeiset kohdat olivat seuraavat:[1][3][2]
Itä-Euroopassa Saksan oli vedettävä joukkonsa sotaa edeltäneiden rajojensa taakse ja luovuttava siten miehittämistään laajoista alueista. Vetäytymisen ajankohdan ympärysvallat ilmoittaisivat myöhemmin. Brest-Litovskin ja Bukarestin rauhansopimukset julistettiin rauenneiksi. Ympärysvaltojen tuli saada joukoilleen vapaa pääsy Danzigiin ja Veikselille voidakseen ylläpitää järjestystä itäisessä Keski-Euroopassa. Saksan tuli vetää joukkonsa pois myös Itä-Afrikasta.
Saksan piti palauttaa kotimaihinsa kaikki ympärysvaltoja edustaneet sotavangit.
Saksan tuli luovuttaa ympärysvalloille suuret määrät sotakalustoa, mukaan lukien 1 700 lentokonetta, 3 000 minenwerferiä (mörssäriä), 5 000 tykkiä, 25 000 konekivääriä, 5 000 kuorma-autoa, 5 000 veturia, 150 000 junavaunua ja kaikki sukellusveneensä.
Suurin osa Saksan avomerilaivaston aluksista määrättiin ympärysvaltojen internoitaviksi. Loput piti kotiuttaa ja riisua aseista ympärysvaltojen valvonnassa.
Saksan valtuuskunta sai neuvoteltua muutamia helpotuksia ankariin aselepoehtoihin vetoamalla välittömään bolševistisen vallankumouksen uhkaan. Kauppasaartoa luvattiin helpottaa, luovutettavan kaluston määrää alennettiin alkuperäisestä vaatimuksesta ja Itä-Euroopassa olevat Saksan joukot saivat toistaiseksi luvan jäädä aloilleen.[1] Myönnytykset olivat kuitenkin vähäisiä, ja käytännössä saksalaiset joutuivat hyväksymään sanellut ehdot ilman keskusteluja. Saksan valtuuskunnan jäsenet olivat tästä katkeria, mutta taipuivat välttämättömän edessä.[2] Aseleposopimus allekirjoitettiin lopulta Fochin rautatievaunussa 11. marraskuuta kello 5. Se astui voimaan kuuden tunnin kuluttua kello 11 paikallista aikaa. Taistelut jatkuivat länsirintamalla sodan viimeisiin hetkiin saakka. Foch oli suunnitellut 14. marraskuuta alkavaksi uuden, ”lopullisen” offenssiivin, jonka oli tarkoitus murtaa saksalaisten linjat. Saksassa tapahtunut vallankumous kuitenkin nopeutti aselevon solmimista ja teki nämä suunnitelmat tarpeettomiksi.[1]
Aseleposopimus solmittiin muodollisesti vain 30 päivän ajaksi, mutta sitä uusittiin myöhemmin säännöllisesti aina Versailles’n rauhansopimuksen voimaanastumiseen saakka. Ympärysvallat ilmoittivat aloittavansa tarvittaessa sotatoimet uudelleen 48 tunnin varoitusajalla, jos Saksa rikkoisi mitä tahansa aselepoehdoista.[3]
Myöhemmät tapahtumat
Saksassa syntyi sodan jälkeen niin sanottu puukonpistoteoria (Dolchstoßlegende) eli myytti, jonka mukaan Saksan armeija oli säilynyt lyömättömänä ja tappio oli johtunut kotirintaman petturien ja defaitistien suorittamasta selkäänpuukotuksesta. Väite perusteltiin sillä, että Compiègnen aselepo jouduttiin solmimaan Saksassa tapahtuneen vallankumouksen jälkeen ja sosiaalidemokraattisen hallituksen hyväksynnällä, ja sopimuksen allekirjoittaneen rauhanvaltuuskunnan johdossa oli ollut siviili (Erzberger) eikä asevoimien edustaja. Muun muassa Ludendorff asettui julkisuudessa tukemaan puukonpistoteoriaa, ja siitä tuli myöhemmin keskeinen osa natsien propagandaa.[3] Erzberger sai sodan jälkeen Saksassa suorastaan maanpetturin maineen, ja äärioikeistolainen iskuryhmä salamurhasi hänet vuonna 1921.[6]
Marraskuun 11. päivää juhlitaan monissa maissa ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivänä. Britanniassa se tunnetaan nimellä Remembrance Day ja Yhdysvalloissa nimellä Veteran’s Day.
Aselevon solmimispaikka, Rethondesin metsäaukio, muutettiin vuonna 1922 muistopaikaksi (Clairière de l'Armistice), johon kuului Elsass-Lothringenin palauttamisen muistomerkki ja vuodesta 1937 myös marsalkka Fochin patsas. Alkuperäinen junavaunu oli vuodesta 1921 näytteillä PariisinHôtel des Invalidesissa, mutta se siirrettiin vuonna 1927 muistoaukiolle. Toisen maailmansodan aikana Adolf Hitler pakotti Ranskan allekirjoittamaan uuden aselevon samassa paikassa ja samassa vaunussa. Saksalaiset hävittivät sen jälkeen muistopaikan Fochin patsasta lukuun ottamatta ja siirsivät vaunun näytteille Berliiniin. He tuhosivat myös vaunun huhtikuussa 1945 ThüringeninOhrdrufissa. Compiègnen metsän muistoaukio rakennettiin uudelleen toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946. Paikalla on vuodesta 1950 ollut nähtävyytenä junavaunu, joka kuuluu samaan vaunusarjaan alkuperäisen kanssa.[7][8][9][10]
Lähteet
↑ abcdefghijkWorld War I(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 25.8.2013.
↑ abcdefVuosisatamme kronikka, s. 239–243. Gummerus 1987.
