Desmoulinsin isä oli Guisessa vaikuttanut korkea virkamies, paikallisen voutikunnan (bailliage) kenraaliluutnantti. Desmoulins lähetettiin Pariisin arvostettuun Lycée Louis-le-Grand -kouluun, jota myös Maximilien Robespierre kävi samaan aikaan.[2] Desmoulins kouluttautui asianajajaksi ja työskenteli vuodesta 1785 Pariisin parlamentissa.[3]Änkytys haittasi alkuaan hänen työtään ja urakehitystään, mutta vallankumouksen puhjettua hän yllättäen löysi puhujanlahjansa. Kun valtiovarainministeri Jacques Neckerin erottaminen uhkasi pysäyttää vapaamielisen kehityksen Ranskassa heti alkuunsa, Desmoulins piti 12. heinäkuuta 1789 Pariisin Palais-Royalin puutarhassa kahvilan pöydällä seisten ja pistooli kädessä spontaanin puheen, jolla hän innosti kansanjoukon tarttumaan aseisiin. Tämä johti kaksi päivää myöhemmin vallankumouksen lähtölaukauksena pidettyyn Bastiljin valtaukseen, johon hän osallistui itsekin.[1][4][5] Pian näiden tapahtumien jälkeen Desmoulins julkaisi ensimmäisen kuuluisan pamflettinsa La France Libre (”Vapaa Ranska”), jossa lueteltiin vanhan hallinnon vääryyksiä ja esitettiin ajatus tasavallasta. Sitä seurasi syyskuussa 1789 ilmestynyt Discours de la lanterne aux Parisiens (”Lyhtypylvään vetoomus pariisilaisille”), jossa Desmoulins puolusti porvarillis-demokraattisia uudistuksia.[1] Hän sai tämän jälkeen lempinimen ”lyhtypylvään yliprokuraattori”.[5]
Vallankumouksellinen sanomalehtimies
Desmoulins vaimonsa Lucilen ja poikansa Horacen kanssa, Jacques-Louis Davidin tai tämän oppilaan maalaus noin vuodelta 1792.
Marraskuussa 1789 Desmoulins alkoi julkaista poliittista sanomalehteä Les Révolutions de France et de Brabant (”Ranskan ja Brabantin vallankumoukset”), jossa hän suomi demokraattisten uudistusten jarruttajia.[1] Hän muun muassa tuomitsi taidokkaasti ehdotuksen tuloihin sidotusta äänioikeudesta huomauttumalla, että se olisi jättänyt niin Rousseaun kuin Jeesuksen ilman äänioikeutta.[2] Desmoulins oli alkuaan ollut maltillisen vallankumousjohtaja Mirabeaun seuraaja, mutta Mirabeaun kuoltua keväällä 1791 hän siirtyi radikaalimman vallankumouksellisen Georges Dantonin kannattajaksi ja pysyi tämän läheisenä tukijana lopun uransa ajan.[3] Kuningas Ludvig XVI:nepäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen Desmoulins alkoi kesäkuusta 1791 alkaen vaatia äänekkäästi kuninkaan viraltapanoa ja Ranskan muuttamista tasavallaksi.[1] Tasavaltalaisten mielenosoituksesta seuranneen Marskentän verilöylyn jälkeen viranomaiset lakkauttivat Desmoulinsin lehden heinäkuussa 1791.[2] Lisäksi perustuslakia säätävä kansalliskokous määräsi 22. heinäkuuta 1791 hänet vangittavaksi kiihotuksesta, mutta hän onnistui piilottelemaan, kunnes hänet armahdettiin saman vuoden syyskuussa.[1]
Desmoulins osallistui elokuussa 1792 monarkian kumonneeseen kansannousuun. Ranskan oikeusministeriksi tullut Danton nimitti hänet ministeriönsä pääsihteeriksi. Desmoulins valittiin syyskuussa 1792 Pariisin edustajana kansalliskonventtiin, jossa hän liittyi radikaaliin Vuoripuolueeseen ja äänesti Ludvig XVI:n kuolemantuomion puolesta.[1] Hän myös puolusteli syyskuun murhia.[2] Desmoulins myötävaikutti jakobiinien ja girondistien välisen valtakamppailun lopputulokseen julkaisemalla toukokuussa 1793 Histoire des Brissotins (”Brissotiinien historia”) -nimisen poliittisen kirjasen, jossa Jacques Pierre Brissot’n johtamat girondistit kuvattiin vieraiden valtioiden agentteina.[1][3] Girondistit erotettiin pian kansalliskonventista, minkä jälkeen Dantonin ryhmästä tuli vallankumouksellisten maltillisempi siipi.[1] Desmoulins huolestui syksyllä 1793, kun girondistien johtajia alettiin tuomita kuolemaan ja teloittaa.[5]
Vallankumouksellisen terrorin kiihtyessä Danton ja Desmoulins kääntyivät vastustamaan jyrkän linjan jakobiineja, erityisesti Jacques Hébertin johtamia hébertistejä. Desmoulins alkoi 5. joulukuuta 1793 julkaista uutta, Le Vieux Cordelier (”Vanha kordelieeri”) -nimistä sanomalehteä, jonka kahdessa ensimmäisessä numerossa hyökättiin voimakkaasti hébertistejä ja näiden kirkonvastaista dekristianisaatioliikettä vastaan. Itsekin hébertisteihin kielteisesti suhtautunut yhteishyvän valiokunnan johtaja Maximilien Robespierre suhtautui aluksi lehteen myötämielisesti, mutta sen neljä seuraavaa numeroa arvostelivat myös yhteishyvän valiokunnan harjoittamaa poliittista terroria ja valtiojohtoista talouselämän kontrollointia. Le Vieux Cordelierin viimeiseksi jäänyt numero ilmestyi 30. joulukuuta, sillä 7. tammikuuta Robespierre määräsi sen lakkautettavaksi ja kaikki kappaleet poltettaviksi.[1] Maaliskuussa 1794 Desmoulins erotettiin jakobiini- ja kordelieeriklubista eikä hänen julkaisujaan enää suostuttu painamaan.[4]
Kuolema
Danton ja Desmoulins lähimpine tukijoineen vangittiin Robespierren määräyksestä 29.–30. maaliskuuta 1794 välisenä yönä.[1] Heidät tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan maanpetoksesta ilman mahdollisuutta puolustukseen. Ratkaisevana todisteena käytettiin väärennettyä raporttia, jonka mukaan Desmoulinsin vaimo Lucile olisi juonitellut kapinaa tasavaltaa vastaan.[5] Henkisesti romahtanut Desmoulins käyttäytyi teloituspäivänään 5. huhtikuuta hysteerisesti. Vaimo Lucile teloitettiin 13. huhtikuuta.[4] Molemmat teloitti Ranskan virallinen pyöveli Henri Sanson.
Muistaminen
Kirjailija Jules Claretie julkaisi Desmoulinsin jälkeenjääneet kirjoitukset vuonna 1874. Desmoulinsin patsas pystytettiin vuonna 1905 Palais-Royalin puutarhaan Pariisiin.[3] Se poistettiin ja sulatettiin toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana vuonna 1942.
↑ abcC. David Rice: Desmoulins, Lucile (1771–1794)(englanniksi)Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 7.10.2018.
