Berliinin neuvottelut 1918 olivat itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä Saksan pääkaupungissa Berliinissä käydyt tuloksettomat rauhanneuvottelut elokuussa 1918 kolmen viikon ajan.[1]
Tilanne ennen neuvotteluja
Itsenäiseksi julistautuneen Suomen hallitus ja lokakuun vallankumouksen jälkeen perustettu Neuvosto-Venäjän hallitus olivat suomalaisen näkemyksen mukaan ajautuneet sotatilaan tammikuussa 1918 alkaneen Suomen sisällissodan vuoksi. Venäjän Suomessa ollut 42. armeijakunta oli julistanut sodan Suomen senaatille. Vaikka jotkut venäläiset sotilaat antoivat Suomen kansanvaltuuskunnalle eli punaisen puolen hallitukselle vähäistä tukea, suomalaiset kävivät itse pääosan taisteluista. Venäjällä jatkuvasti vallinneen sisäisen sotatilan ja neuvostoarmeijan silloisen heikkouden vuoksi Venäjän ja valkoisen Suomen välillä ei ollut käyty merkittäviä taisteluita.[2] Lisäksi Neuvosto-Venäjän solmittua maaliskuussa 1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksen Saksan kanssa alettiin venäläisiä joukkoja vetää sopimuksen mukaisesti pois Suomesta sisällissodan vielä jatkuessa.
Kuolan niemimaa
Brest-Litovskin rauhan myötä Neuvosto-Venäjästä tuli vastentahtoinen Saksan liittolainen. Britannian amiraliteetti ei jäänyt odottamaan ulkoasiainministeriön poliittisia päätöksiä, vaan samana päivänä päätti lähettää alueelle HMS Cochranen vahvistukseksi sekä pyytää alueelle saman kokoluokan aluksia niin Ranskalta kuin Yhdysvalloiltakin. Ranska lähetti kolmen päivän kuluttua FS Amiral Auben, mutta Yhdysvallat risteilijä USS Olympian vasta seuraavassa kuussa.[3]
12.5. Suomalaiset taistelevat brittejä vastaan Petsamonvuonolla.
24.5. Britit karkottivat suomalaiset Petsamosta.
23.6. Murmanskissa nousi maihin uusi brittien sotilasosasto johtajanaan kenraalimajuri Sir Charles Maynard. Osastoon kuului kiväärikomppania, pioneereja, sekä 560 Arkangelin suunnalle tarkoitettua kouluttajaa. Saksalaisten hyökkäyksen varalta tehty maihinnousu katkaisi lopullisesti liittoutuneiden yhteistyön bolševikkihallituksen kanssa. Bolševikkihallitus, jota Saksa painosti, vaati puna-armeijaa karkottamaan englantilaiset Muurmannin alueelta. Murmanskilaiset eivät kuitenkaan noudattaneet määräystä, vaan pyysivät englantilaisilta suojelusta ja paikallinen neuvosto siirtyi brittien tukemien valkoisten puolelle.
26.6. Suomen senaatti lähetti Englannin hallitukselle nootin, jossa vaadittiin brittiläisiä joukkoja poistumaan Petsamon alueelta ja jättämään sen Suomelle. Senaatti vetosi siihen, että Petsamon oli jopa keisari Aleksanteri katsonut kuuluvan Suomelle. Venäjän keisari, joka oli samalla Suomen suuriruhtinas, oli 1864 luvannut Suomelle Petsamon vastineena Rajajoen suulla sijainneesta Siestarjoen tehdasalueesta. Englannin edustaja piti noottia uhkavaatimuksena ja katsoi sen osoittavan, että Suomi oli Saksan myötäilijä.
Itä-Karjala
Suomen julistauduttua itsenäiseksi 1917 tuli Itä-Karjalan kysymys osaksi uuden valtion ulkopolitiikkaa.[4] Itä-Karjalan liittämistä pyrittiin ajamaan ensin poliittisin keinoin muun muassa Saksan tuella.[5] Näitä taisteluita kutsutaan heimosodiksi. Maaliskuussa 1918 Mannerheim antoi käskyn retkikuntien lähettämisestä Itä-Karjalaan. Nämä Vienan retkien nimellä tunnetut tapahtumat estivät Vienaan paenneiden punaisten suomalaisten hyökkäyksen Suomeen. Sen sijaan retkikuntia vastaan taistelleet punaiset ja englantilaiset sekä englantilaisten propagandan tuloksena myös osa karjalaisista tekivät näiden retkikuntien pyrkimykset tyhjiksi.
23. helmikuuta 1918 Mannerheim antoi päiväkäskyn, jossa luvattiin vapauttaa Itä-Karjala.[6]
2.–3. elokuuta 1918 vaikeassa taloudellisessa tilanteessa ja suomalaisten painostamana Repolassa pidettiin yleinen kansalaiskokous, joka teki päätöksen pitäjän liittymisestä Suomeen.
Karjalankannas
Venäläiset joukot poistuivat 14. toukokuuta ilman taistelua Inon linnoituksesta, mutta räjäyttivät linnoituslaitteet lähtiessään. Itäisellä Suomenlahdella Uudenkirkon edustalla sijainnut Inon linnoitus oli venäläisten viimeinen tukikohta Suomessa, ja se oli strategisesti merkittävällä paikalla osana Pietarin meripuolustusta. Neuvosto-Venäjä halusi välttämättä saada Inon itselleen ja oli valmis vaihtamaan sen lähiympäristöineen johonkin muuhun alueeseen. Saksa piti tätä kohtuullisena vaatimuksena.
[7]
Tie neuvotteluihin
Suomi pyysi sisällissodan jälkeen apua Saksalta Itä-Karjalan ja Petsamon kysymyksen ratkaisemiseen. Saksa halusi säilyttää rauhan itärintamalla, joten sillä oli intressi sovitella Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä. Saksa koitti välittää rauhantunnusteluja jo toukokuussa 1918, mutta alkuun sekä Suomi että Neuvosto-Venäjä asettivat ennakkoehdoiksi yhteensovittamattomia aluevaatimuksia: Neuvosto-Venäjä halusi vaihtaa Inon Petsamoon, kun taas Suomi halusi saada Itä-Karjalan joutumatta luovuttamaan alueita Karjalankannakselta. Heinäkuussa 1918 myös Ruotsi tarjoutui rauhanvälittäjäksi, sillä ruotsalaiset toivoivat näin edistävänsä pyrkimystään saada Ahvenanmaa itselleen. Saksan näkökulmasta puolueettoman Ruotsin välitys olisi voinut johtaa ympärysvaltoja myötäilevään lopputulokseen, joten saadakseen aloitteen takaisin Saksa tarjoutui isännöimään rauhanneuvotteluita Berliinissä. Siellä oli jo kesäkuusta 1918 alkaen käyty Brest-Litovskin rauhansopimuksen täydennysneuvotteluita Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä. Asian ratkaisemisen jälkeen Saksa voisi karkottaa brittiläiset joukot Muurmannilta ja Arkangelista joko Neuvosto-Venäjän tai Suomen tai molempien avulla.[8]
Suomen hallitus asetti toukokuussa 1918 Carl Enckellin johtaman komitean valmistelemaan luonnosta rauhansopimukseksi. Luonnoksessa ehdotettiin Itä-Karjalan antamista Suomelle.[9]
Suomen hallituksen antamalla valtuutuksella Saksa solmi heinäkuussa 1918 Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen vankienvaihtosopimuksen, jonka nojalla Suomen oli muun muassa palautettava Venäjälle vangitut bolševikkijohtaja Lev Kamenev ja lyhyesti Neuvosto-Venäjän diplomaattiedustajana Helsingissä toiminut eversti Konstantin Kovanko.[10]
Neuvottelut
Berliinin neuvotteluissa Suomen valtuuskuntaa johti Carl Enckell ja siihen kuuluivat Hugo Rautapää, August Ramsay, Rafael Erich, V. O. Sivén ja Jonathan Wartiovaara, eli samat henkilöt kuin aiemmassa valmistelukomiteassa, sekä sihteerinä Hjalmar Procopé. Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa johti bolševikkidiplomaatti Vatslav Vorovski. Neuvostovaltuuskunnan myöhästyttyä muutamia päiviä rauhankonferenssi pääsi aloittamaan työnsä 3. elokuuta 1918.[11]
Suomi vaati Itä-Karjalaa kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella. Suomen vaatimukseen sisältyivät myös Kuolan niemimaa ja Solovetskin saaret. Raja olisi kulkenut Vienanmerestä Uikujokea pitkin Äänisjärveen ja sieltä Syvärin eteläpuolitse Laatokkaan. Venäjälle ei olisi luovutettu vastineeksi mitään. Vorovskin mukaan vetoaminen kansojen itsemääräämisoikeuteen oli hurskastelua, sillä Itä-Karjalan väestön tahdosta ei toistaiseksi ollut mitään riidatonta näyttöä eikä valtionrajojen määrääminen koskaan ollut tapahtunut yksinomaan etnografisten näkökohtien pohjalla.[11]
Neuvosto-Venäjän vastaehdotuksen lähtökohtana oli Pietarin turvaaminen meren puolelta suojavyöhykkeen avulla. Neuvosto-Venäjä olisi sen mukaan saanut Viipurin–Käkisalmen-linjan eteläpuolisen osan Karjalankannakselta sekä Suomenlahden ulkosaaret, kun taas Suomelle olisi voitu vastineena luovuttaa Petsamo ja mahdollisesti muita alueita pohjoisempana. Suomen valtuuskunta ei voinut hyväksyä suomalaisten pitäjien luovuttamista Karjalankannaksella, joten rajakysymyksistä keskustelu jouduttiin jäädyttämään kokonaan. Myös neuvottelut taloudellisista korvauksista jumiutuivat suomalaisten ja venäläisten eriäviin näkemyksiin siitä, oliko maiden välillä vallinnut sotatila vai ei.[11]
Saksa ei ollut halukas painostamaan kumpaakaan osapuolta peräntymään vaatimuksistaan, joten neuvottelut keskeytettiin tuloksettomina 27. elokuuta 1918, samana päivänä kun Saksa ja Neuvosto-Venäjä allekirjoittivat Brest-Litovskin rauhan täydennyssopimuksen.[11]
Katso myös
Lähteet
Viitteet
- ↑ Hentilä s. 113.
- ↑ Jussi Niinistö; Oliko Tarton rauha "liian hyvä" vai "häpeärauha"? Kanava, n:o 3, 2001, s. 191–195.
- ↑ Nevakivi, s. 18
- ↑ Kuosmanen s. 455–456
- ↑ Hakala s. 297–298
- ↑ Hakala s. 297–298
- ↑ Polvinen 1971, s. 25–27.
- ↑ Polvinen 1971, s. 18, 24–38, 52–53.
- ↑ Polvinen 1971, s. 32–33.
- ↑ Polvinen 1971, s. 18.
- ↑ a b c d Polvinen 1971, s. 53–58.
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
