Joidenkin lähteiden mukaan Abdullah järjesti vanhemman veljensä, emiiri al-Mundhirin, murhan noustakseen itse valtaan, ja toisten mukaan al-Mundhir kuoli luonnollisen kuoleman.[2][3][4] Al-Mundhirin luonnollista kuolemaa tukee se havainto, että Abdullah ei missään vaiheessa juuri osoittanut kiinnostusta hallitsemista kohtaan.[2] Valtaan noustuaan hänestä tuli vainoharhainen erakko. Hän murhautti vanhimman poikansa Muhammadin vuonna 891 ja vuonna 895 toisen poikansa al-Mutarrifin, jota syytettiin Sevillan kapinallisten kanssa vehkeilystä.[5] Myöhemmin hän tapatti vielä kaksi veljeään, Hishamin ja al-Kasimin.[6]
Abdullahin hallituskautta leimasivat sisäiset riidat ja kapinointi.[7] Hän joutui kamppailemaan paitsi ulkoisia vihollisia, myös itsenäisyyttä havittelevia arabeja vastaan[4] Suurimman uhkan emiirille muodosti Umar Ibn Hafsun, jonka joukot saavuttivat Córdoban muurit vuonna 891. Samana vuonna hän kärsi tappion Abdullahin joukoille, ja Ibn Hafsunin valta ei enää kasvanut sen jälkeen, vaikka hän seuraavana vuonna valloittikin takaisin menettämänsä alueet[8]
Saamattoman hallitsija Abdallahin kuollessa 67-vuotiaana al-Andalus oli käytännössä hajonnut pieniksi, paikallisten ”paronien” johtamiksi yksiköiksi.[9]
Abdallahin kuoltua häntä seurasi emiirinä hänen pojanpoikansa Abd ar-Rahman III (912–961), joka oli tapetun, emiirin vanhimman pojan, Muhammadin, poika.[10]
