Vaillant kouluttautui ensin insinööriksi ja opiskeli sen jälkeen lääketiedettä Pariisissa, Heidelbergissä, Tübingenissa ja Wienissä. Palattuaan Ranskaan hän ystävystyi vallankumouksellisen sosialistin Auguste Blanquin kanssa. Ranskan–Saksan sotaan kuuluneen Pariisin piirityksen aikana (1870–1871) Vaillant julkaisi Blanquin ajatuksia tukeneita kumouksellisia artikkeleita. Vaillant osallistui Pariisissa maaliskuussa 1871 käynnistyneeseen kapinaan ja hänet valittiin Pariisin kommuunin edustajistoon.[1] Hänestä tuli 30. maaliskuuta kommuunin toimeenpanevan komitean jäsen ja 21. huhtikuuta kommuunin opetusministeri.[2] Kommuunin kukistamisen jälkeen hän pakeni Englantiin. Siellä hän tutustui Karl Marxiin ja toimi syyskuussa 1871 ensimmäisen internationaalin yleisneuvoston jäsenenä. Vaillant ja muut blanquistit kuitenkin vetäytyivät internationaalista jo seuraavana vuonna.[1]
Vaillant tuomittiin Ranskassa heinäkuussa 1872 poissaolevana kuolemaan. Hän palasi kotimaahansa vasta vuonna 1880 annetun yleisen armahduksen jälkeen ja jatkoi toimintaa sosialistisessa liikkeessä. Hänet valittiin vuonna 1884 Pariisin kaupunginvaltuustoon ja vuonna 1893 Pariisin edustajana Ranskan edustajainkamariin, jonka jäsenenä hän jatkoi kuolemaansa asti. Parlamentissa Vaillant ajoi innokkaasti kahdeksantuntista työpäivää ja yleistä sosiaaliturvaa.[1] Aiemmasta linjastaan poiketen hän esiintyi edustajana melko maltillisesti ja keskittyi käytännön asioihin.[2] Vuosina 1898–1901 hän johti Sosialistinen vallankumouspuolue (Parti socialiste révolutionnaire) -nimistä blanquistista puoluetta, joka yhdistyi vuonna 1902 Jules Guesden johtaman marxilaisen Ranskan työväenpuolueen kanssa uudeksi sosialistiseksi puolueeksi (Parti Socialiste de France, PSdF).
Vuonna 1905 PSdF yhdisti voimansa kilpailevan maltillisemman sosialistipuolueen kanssa muodostaen näin Työväeninternationaalin ranskalainen osaston eli SFIO:n.[3] SFIO:ssa Vaillantista tuli Jean Jaurès’n ystävä ja yhteistyökumppani. Vaillant luopui aiemmasta pasifistisesta kannastaan ensimmäisen maailmansodan syttyessä ja vaati sosialisteja tukemaan Ranskan sodankäyntiä.[1] Parlamentin vanhimpana sosialistina Vaillant oli useasti puolueensa ehdokkaana edustajainkamarin puhemieheksi sekä tasavallan presidentiksi.[2] Vuoden 1913 presidentinvaaleissa hän sai toisella kierroksella 8 prosenttia äänistä.
Lähteet
↑ abcdeÉdouard-Marie Vaillant(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 2.6.2013.
