Soinin vanhemmat olivat kirjailija, sanomalehtimies ja pankinjohtaja Wilho Soini ja Sigrid Ida Helena af Enehjelm.[2] Myös hänen sisarensa Elsa Soini oli kirjailija.[3] Hänen ensimmäinen puolisonsa vuodesta 1920 oli Aino Irene Viljakainen ja toinen vuodesta 1943 Kaino Annikki Viktoria Kouhi.[2]
Tultuaan ylioppilaaksi 1914 Soini teki useita opintomatkoja eri puolelle Eurooppaa. Hän työskenteli Uuden Suomen toimittajana ja toimitussihteerinä 1919–1923, Suomen varakonsulina Prahassa 1923−1926 ja samaan aikaan Aitan päätoimittajana. Sanomalehtiopin opettaja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa hän oli 1927−1943 ja Otavan kirjallisen osaston virkailija 1931–1933. Soinilla oli lukuisia luottamustehtäviä kulttuuri- ja liike-elämän piirissä.[2] Suomen Matkailijayhdistyksen (myöhemmin Suomen Matkailuliitto) toimitusjohtaja hän oli 1939–1953 ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja kahdesti, 1933−1942 ja 1945−1958.
Poliittisilta mielipiteiltään Soini oli oikeistolainen, ja hän kuului muun muassa Kokoomuksen puoluevaltuustoon. 1960-luvun lopulla hän arvosteli näkyvästi ja voimakkaasti vasemmistohenkistä opiskelijaradikalismia.[4]
Kirjat sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä
Soini kirjoitti omalla nimellään poliittisesti kantaa ottavia teoksia, jotka herättivät ilmestyessään vilkasta keskustelua. Huomiota sai erityisesti vuonna 1956 ilmestynyt, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä yksityiskohtaisesti käsittelevä Kuin Pietari hiilivalkealla. Soinin mukaan sotasyyllisyysprosessia puuhasivat innokkaimmin vallankaappausta valmistelleet suomalaiset kommunistit, joille Moskova antoi vastahakoisesti vain vähäistä sivustatukea. Tämä vastasi myös poliittisen oikeiston ja SDP:n ”tannerilaisen” siiven näkemyksiä, joiden mukaan prosessi tähtäsi ensisijaisesti SDP:n ja erityisesti puolueen vahvan miehen Väinö Tannerin kukistamiseen. Myöhempien historiantutkijoiden, muun muassa Jukka Tarkan mukaan Neuvostoliitto oli sotasyyllisyysprosessissa kuitenkin huomattavasti aktiivisempi kuin Soini esitti, eikä Suomen Kommunistisella Puolueella ollut niin itsenäistä asemaa, että se olisi voinut esiintyä asiassa oma-aloitteisesti. Myös Max Jakobsonin mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli luonteeltaan ”poliittinen sotakorvaus” Neuvostoliitolle.[5] Suurelta osin Soinin linjoille tulivat kuitenkin Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio vuonna 2005 julkaisemassaan teoksessa Kansakunnan sijaiskärsijät. Soinin, Lehtisen ja Rautkallion mukaan Neuvostoliiton korkein johto ei koskaan antanut virallista määräystä sotasyyllisyysprosessin käynnistämisestä.[6]
Kuin Pietari hiilivalkealla ilmestyi aivan vuoden 1956 presidentinvaalin alla. Kirjan on arveltu olleen suunnattu presidentiksi pyrkinyttä Urho Kekkosta vastaan, joskin oikeusministerinä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikaan toiminut Kekkonen mainitaan lähes 400-sivuisessa teoksessa vain muutaman kerran. Kommunistien mielestä kirjan päätarkoitus oli puhdistaa Väinö Tannerin maine, jotta hänestä voisi tulla ”musta hevonen” presidentinvaaliin, mistä oli huhuttu muutenkin. Kirja ja sen oletetut tarkoitusperät tuomittiin myös Neuvostoliiton Pravda-lehdessä.[7] Presidentti J. K. Paasikivikin oli närkästynyt kirjasta, joka hänen mielestään antoi väärän kuvan tapahtumista.[8] Sotasyyllisyysprosessin aikana pääministerinä toiminutta Paasikiveä ei syytetä kirjassa suoraan, mutta myöhemmissä puhetilaisuuksissa Soini arvosteli myös häntä. Paasikivi julkaisi vielä samana vuonna puhekokoelman Paasikiven linja 1 saadakseen tilaisuuden vastata Soinin väitteisiin.[7]
Kuin Pietari hiilivalkealla -teoksesta ei otettu uusia painoksia enää vuoden 1958 yöpakkaskriisin jälkeen. Vuonna 1968 Soini julkaisi kuitenkin teoksen Toinen näytös – entä kolmas?, jossa hän vaati sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä langetettujen tuomioiden kumoamista ja tuomittujen kunnian virallista palauttamista.[2][9]
Muu kirjallinen tuotanto
Soini kirjoitti viihteellisiä romaaneja ja näytelmiä, joista osa on filmattu. Näytelmistä on tullut kesäteattereiden vakio-ohjelmistoa.[10] Agapetuksen nimellä kirjoitetut teokset kuvaavat 1900-luvun alkupuolen kaupunkielämää humoristiseen sävyyn. Soini kirjoitti myös pakinoita.
Toinen näytös – entä kolmas? Sotasyyllisyysasian myöhemmät vaiheet, 1968
Haikon kartano vuosisatojen saatossa 1362−1966, 1974
Lähteet
↑Vesikansa, Jyrki: ”Soini, Yrjö (1896–1975)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 161–163. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5Teoksen verkkoversio.
↑ abcdefghijPekkanen, Toivo – Rauanheimo, Reino (toim.): ”Yrjö Soini”, Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon: Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja, s. 19–25. Porvoo: WSOY, 1947.
↑Kotonen, Tommi: Politiikan juoksuhaudat, s. 110. Helsinki: Atena Kustannus, 2018. ISBN 978-952-300-402-3.
↑Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 234. Helsinki: Otava, 2001.
↑Kivelä, Kari (toim.): Sotasyytetyt: Iltalehden erikoislehti 2017, s. 94. Helsinki: Alma Media Finland.
↑ abMikko Majander: Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira: Historiaesseitä, s. 85–87, 157. Siltala, Helsinki 2010.
↑Tuomo Polvinen: Ulkopoliittinen neuvonantaja Teoksesta J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö 5 (WSOY, Helsinki 2003). J. K. Paasikivi -sivusto. Viitattu 13.3.2024.
↑Kilpi, Timo: ”Kunnia ei koskaan mennyt.” Syytetyt: Ilta-Sanomien erikoislehti, s. 71. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy, 2015.
