Auer opiskeli Helsingin yliopistossa ja suoritti filosofian tohtorin tutkinnon 1923. Hänestä tuli yliopiston maantieteen professori vuosiksi 1929–1950.[1]
Tutkimukset Patagoniassa
Auer tutki erityisesti turvesoita ja sitä, miten ne ovat jääkausien jälkeen muodostuneet pohjoisella ja eteläisellä pallonpuoliskolla. Opetusministeriön määrärahan turvin Auer tutkijatovereineen perehtyi vuosina 1928–1929 Tulimaan topografiaan, geologiaan, kasvillisuuteen ja eläimistöön. Auer antoi löytöretkeilijöiden tapaan monille löytämilleen paikoille suomalaisia nimiä: Finlandiavuono, Fjordo Presidente Relander, Runeberg-, Lönnrot- ja Kivijäätiköt, mutta nimet eivät vakiintuneet eivätkä päässeet uudempiin karttoihin. Chilen viranomaiset kuitenkin tunnustivat Fjordo Finlandian (”Finlandiavuono”) ja muuan Fjordo Auerin virallisiksi vuonojen nimiksi vuonna 2007, lähes 80 vuotta Auerin ensimmäisen retkikunnan käyntiä myöhemmin. Auer jatkoi tutkimuksia Patagoniassa vuosina 1937–1938, ja myöhemmin vuosina 1946–1953 sekä 1956–1957 hän toimi Argentiinassa hallituksen kutsumana asiantuntijana.[2]
Auer oli myös kiinnostunut Tulimaan alkuperäisväestön yaghan (yagan, yaman) -intiaanien elämästä ja kyvystä selviytyä hatarien majojensa, nuotioittensa, kanoottiensa ja meren antimien turvin lähes alasti ankarassa ilmastossa. Tautien ja seudulle uudisasukkaiksi muuttaneiden lammasfarmareiden vainon seurauksena jaghanien lukumäärä väheni radikaalisti, ja he joutuivat vähitellen luopumaan omasta kulttuuristaan ja kielestään. Jo Auerin Tulimaan-matkan aikaan intiaanit oli valtaosin alistettu reservaatteihin tai sulautettu valtaväestöön.
Jatkosota
Jatkosodan aikana Auer toimi 11. joulukuuta 1941 perustetun Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan puheenjohtajana. Hänet valittiin puheenjohtajaksi Kaarlo Linkolan kuoleman jälkeen huhtikuussa 1942. Tuolloin syntyi myös yhdessä historiantutkija Eino Jutikkalan ja kansatieteilijä Kustaa Vilkunan kanssa kirjoitettu Finnlands Lebensraum (saks.Suomen elintila, 1941), jossa perustellaan Itä-Karjalan olevan historiallisesti ja maantieteellisesti osa Suomea. Teos kirjoitettiin suoraan saksaksi, sillä sitä suunniteltiin käytettäväksi ”tieteellisenä” perusteena Suomen aluevaatimuksille sen jälkeen kun Saksa olisi miehittänyt Neuvostoliiton. Toimeksianto kirjoittamiseen tuli korkeimmasta valtiojohdosta: kirjahankkeen ideoija oli presidentti Risto Ryti, kirjoittajat värväsi pääministeri J. W. Rangell apunaan poliittinen sihteerinsä L. A. Puntila.[3][4]
Dokumenttielokuva Väinö Auerin elämästä ja työstä Suomessa ja Latinalaisessa Amerikassa, joka perustuu hänen muistelmiinsa ”Mustelmia”, julkaistiin vuonna 2007 ja esitettiin Magallanes Chilessä, espanjaksi tekstitettynä.
Se kertoo Auerin seikkailuista maantieteilijänä, tutkimusmatkailijana ja suogeologina. Se selittää suiden kierteen, joka saavutti Maan ilmastohistorian keskeiset jääkauden jälkeiset kerrokset Kanadassa, Suomessa, Tierra del Fuegossa ja Patagoniassa. Elokuva matkustaa ajassa taaksepäin Auerin elämän eri vaiheisiin: Suomen suoille ja nummille, Tierra del Fuegon omituisille matalille suoille ja Patagonian pölyisille tuulenpyyhkeille pampoille. Dokumentti perustuu Auerin päiväkirjamerkintöihin ja artikkeleihin. Niiden kautta hän tekee myös matkan 1900-luvun dramaattiseen ihmiskunnan historiaan. Tästä näkökulmasta hän tunnustaa useita yksityiskohtia roolistaan geopolitiikan tutkijana, joka on liittoutunut Kolmannen valtakunnan Saksan kanssa, ja erityisesti hänen osallistumisensa salaisen saksalaisen sukellusvenetukikohdan rakentamiseen Tierra del Fuegossa vuonna 1943, mikä, jos totta, edistää osaltaan. merkittävä uudelleenkirjoitus toisen maailmansodan historiasta. Tämän dokumentissa tiivistetyn muistokertomuksen mukaan salainen sukellusvenetukikohta olisi valmistunut ennen toisen maailmansodan loppua Tierra del Fuegon saaren Chilen puolella sijaitsevassa kanavassa.
Yliopistouran jatko
Palattuaan Suomeen 1953 Auer toimi Helsingin yliopiston maantieteen professorina toisen kauden vuosina 1953–1957 ja geologian ja paleontologian professorina 1957–1963.[2]
Auer kehitteli ajatusta ”maapallon kellosta”, joka oli varhainen nykyisen laattatektoniikan edeltäjä selittämään maailmanlaajuisia geologisia muutoksia. Se perustui tefrakronologiaan eli tulivuorten purkauksien tuottamien päällekkäisten tuhkakerrosten iänmääritykseen. Valtamerten pinta oli Auerille ikään kuin kellon viisari, jonka korkeuden vaihtelut yhdessä tulivuorten purkausten ja ilmaston sekä kasvillisuuden säännönmukaisten ja jaksollisten vaihteluiden kanssa selitti geologisia tapahtumia. Auerin teoreettisilla ajatuksilla ei ole ollut juurikaan merkitystä.[2]
Lähteet
↑Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 71. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8
↑ abcLeskinen, Sanna: "Väinö Auer: Suotutkija teki elämäntyönsä Patagoniassa", GEO-lehti 10/2010, s. 32–35.
↑Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat: Kysymys tulevaisuudesta ja turvallisuudesta Suomen Saksan-politiikassa 1941, s. 228–234. Kirjayhtymä, 1980.
↑Poikonen, Jaakko: Finnlands Lebensraum. Poleemi, 2006, nro 4, s. 25–26. Helsinki: Poliittisen historian opiskelijat. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 27.7.2008.
Kirjallisuutta
Alhonen, Pentti: Väinö Auer: Tulimaan tietäjä. Tieteessä tapahtuu, 1997, nro 7. artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 10.5.2023.
Alhonen, Pentti: ”Auer, Väinö (1895–1981)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1, s. 442–443. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8Teoksen verkkoversio.
Alhonen, Pentti: Vaakavarren ratsastaja: Tutkimusmatkailija Väinö Auerin elämä. Helsinki 2006.
Auer, Väinö: Tulimaata tutkimassa. Helsinki 1929.
Auer, Väinö: Racha-myrsky – Tulimaan kauhu.Suomen Kuvalehti 30.11.1929, nro 48, s. 17. (Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.)
