Viimeinen gladiaattori (ital. L’ultimo gladiatore; ransk. Hercule contre les mercenaires, ”Herkules vastaan palkkasoturit”) on vuonna 1964 valmistunut italialais-ranskalainen seikkailuelokuva. Tyylilajiltaan historia-aiheista peplumia edustavan elokuvan on ohjannut Umberto Lenzi. Sen sankaria esittää yhdysvaltalainen Richard Harrison.
Juoni
Roomalaisten vangitsema brittisoturi Glaucus (eräissä versioissa Naor) viedään Caligulan käskystä Roomaan, jossa hänestä tehdään gladiaattori. Messalina ja tämän rakastaja Gaius Silius juonittelevat Caligulaa vastaan. Cassius Chaerea murhaa Caligulan, jolloin Messalina tekee aviomiehestään Claudiuksesta keisarin. Vapaudestaan taisteleva Glaucus ja hänen rakastettunsa Ena joutuvat mukaan hovin juonitteluun.[1][2]
Näyttelijät
Tuotanto ja vastaanotto
Viimeinen gladiaattori on kuvattu Techniscope-laajakangastekniikalla Eastmancolor-väreissä Incir De Paolisin studiolla[2]. Elokuva on tehty samoissa lavasteissa ja osittain samalla miehityksellä kuin ohjaaja Mario Caianon Maciste – Spartan gladiaattori. Ulkokuvissa näkyvät Manzianan ja Tolfan maisemat.[1]
Sekalaisia historiallisia ja seikkailuaineksia vapaasti yhdistelevä Viimeinen gladiaattori on tyylikäs mutta tarinaltaan kovin ponneton peplum-elokuva[3][4]. Gladiaattorirooleihinsa kyllästynyt Harrison suoriutuu tehtävästään hyvin, mutta elokuvan varsinaiseksi tähdeksi kohoaa Messalinaa esittävä kaunis ja näyttävästi puettu Lisa Gastoni,[1] josta ohjaaja Lenzi yritti tehdä jonkinlaisen Shakespearen Lady Macbethin[5]. Elokuvan työnimenä olikin alun perin Il gladiatore di Messalina (”Messalinan gladiaattori”). Gastonin huomiota herättänyt maitokylpy koostuu veteen sekoitetusta kalkista, joka ei tehnyt hyvää näyttelijän iholle. Pelokas Marilù Tolo on väärässä osassa Glaucuksen rakastettuna ja vaaleaan peruukkiin puettu koomikko Jimmy il Fenomeno tekee hauskan pikkuroolin hölmönä brittinä.[1]
Viimeinen gladiaattori tuotti Italiassa vuoden aikana vaatimattomat 135 miljoonan liiran pääsylipputulot[2] (toisaalla kassatuloiksi mainitaan 240 miljoonaa[5]). Ranskassa sen näki yli 585 tuhatta katsojaa[2]. Elokuvan ranskalaista nimeä ”Herkules vastaan palkkasoturit” voidaan selittää sillä, että gladiaattoreille annettiin Roomassa usein mytologian hahmoihin perustunut ”taiteilijanimi”[6].
Lähteet
- ↑ a b c d e Della Casa, Steve; Giusti, Marco: Il grande libro di Ercole, s. 313. Roma: Centro Sperimentale di Cinematografia, Edizioni Sabinae, 2013. ISBN 978-88-98623-051
- ↑ a b c d DBCult Movie Database dbcult.com. Viitattu 30.3.2014. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ Casadio, Gianfranco: I mitici eroi, s. 149. Ravenna: Longo Editore, 2007. ISBN 978-88-8063-529-1
- ↑ Internet Movie Database: Reviews & Ratings imdb.com. Viitattu 30.3.2014. (englanniksi)
- ↑ a b Giordano, Michele: Giganti buoni: da Ercole a Piedone (e oltro) il mito dell'uomo forte nel cinema italiano, s. 69, 179. Roma: Gremese Editore, 1998. ISBN 88-7742-183-5
- ↑ Peplvm – Images de l’antiquité peplums.info. Viitattu 30.3.2014. (ranskaksi)
Aiheesta muualla
