Vihtori ja Klaara on suomalainenkomediaelokuva vuodelta 1939. Se on ohjaajansa Teuvo Tulion ainoa komedia ja Tulion toiseksi vanhin kokonaisuudessaan säilynyt elokuva. Elokuva kertoo tohvelisankarimaisen Vihtorin elosta temperamenttisen vaimonsa Klaaran tossun alla. Avioliittofarssia vievät eteenpäin lukuisat väärinkäsitykset ja niiden setviminen.
Elokuva pohjautuu yhdysvaltalaiseen sarjakuvaan Bringing up Father, jonka suomenkielinen nimi on Vihtori ja Klaara.
Uusi Suomi alkoi julkaista George McManusin sarjakuvaa vuonna 1929. Sarjakuva oli menestys ja se läpäisi suomalaisen kulttuurin niin, että Vihtorista tuli pian tohvelisankarin synonyymi. Tatu Pekkarinen alkoi kirjoittaa aiheeseen pohjautuvia näytelmiä 1930-luvun alussa. Eino Jurkka näytteli Vihtoria sekä näyttämöllä että neljässä filmatisoinnissa.
Perimmäinen syy Vihtorin ja Klaaran tekemiseen oli rahapula. Tulio oli keväällä 1939 sopinut elokuvan teosta ruotsalaisen tuottajan kanssa. Hän oli vuokrannut kuvauskaluston ja palkannut henkilökunnan elokuvaan, kun ilmeni, ettei tuottaja ollut sopinut käsikirjoituksen filmausoikeuksista. Eino Jurkka tuli apuun ja ehdotti Tuliolle Vihtori ja Klaara -elokuvan tekoa. Jurkka oli näytellyt Vihtori-tyyppistä hahmoa aiemmin Valentin Vaalan filmatisoinnissa Kun isä tahtoo... vuonna 1935. Vihtorin ja Klaaran asetelman ja juonikuvion Tulio kumpaneineen otti lähes suoraan Vaalan elokuvasta. Käsikirjoituksen Vihtoriin ja Klaaraan tekivät Tulio, Jurkka ja Nisseä näytellyt Turo Kartto.[1]
Vihtori ja Klaara kuvattiin alkukesällä 1939 Helsingissä. Ulkokuvien ympäristönä oli ennen kaikkea Töölö, esimerkiksi Välskärinkatu Taka-Töölössä. Myös Kluuvissa Hallituskadulla kuvattiin. Studiona käytettiin Vanhankaupungin Nuorisoseuran taloa.[2]
Elokuvasta on säilynyt vain yksi kopio, joka sekin on kärsinyt takaiskuja.[3]
Juoni
Vuorenkaiun perhe vävykokelaineen. Vasemmalta Klaara (Piponius), Vappu (Mäkinen), Petteri (Lähteenmäki), Vihtori (Jurkka) ja Nisse (Kartto).
Vihtori Vuorenkaiku on äkkirikastunut entinen työmies. Hänen vaimonsa Klaara haluaa elää "uuden säädyn" mukaista elämää, johon kuuluu muun muassa oopperakäynnit. Vihtoria moinen ei kiinnosta lainkaan. Klaaran käytös ei tosin ole kovinkaan paljoa "uuden säädyn" mukaista: hermostuessaan hän heittelee Vihtoria ruukuilla ja astioilla. Seuraavana päivänä oopperakäynnistä laistanut Vihtori käy puhelinkeskustelun "kultansa" Ritva Vuorenrinteen kanssa. Samaan aikaan Klaara soittaa Vihtorille ja ilmoittaa haluavansa ostaa kauneussalongin. Tytär Vappu poikkeaa Vihtorin toimistossa ja ilmoittaa menevänsä naimisiin Petterin kanssa. Vihtori pitää Petteriä huonona vävykokelaana, mutta Klaara lämpiää ajatukselle, kun saa kuulla että Petterin sukunimessä on von-etuliite. Yöllä Vihtori näkee hurjaa unta, jossa Klaara ajaa häntä takaa kaulin kädessä pitkin Helsingin kattoja.
Seuraavana päivänä seuraa erinäisiä korusekaannuksia. Vihtori ostaa Ritvalle nimipäivälahjaksi kalliin korun, jonka hän kiireissään unohtaa maksaa. Kaiken kukkuraksi koru päätyy Klaaralle, joka on otettu siitä, että aviomies muisti hänen nimipäivänsä; Klaaran toinen nimi on Ritva. Vappu ja Petteri joutuvat ongelmiin virkavallan kanssa kaahatessaan ylinopeutta maantiellä. Vihtori päätyy niin ikään poliisikamarille maksamattoman korun takia. Hän selvittää korusotkun pikaisesti liikkeen johtajattaren kanssa, Ritvalle hän lupaa korun sijasta lahjaksi oman kauneussalongin. Klaara saa vihiä Vihtorin ja Ritvan suhteesta ja ryntää neidin asuntoon, jossa Petteri ja Vihtori lymyävät sängyn alla. Petteri tulee kuitenkin rohkeasti näytille, jolloin Klaara tulkitsee, että tällä on suhde Ritvan kanssa. Vappu murtuu saadessaan kuulla Petterin oletetusta petollisuudesta. Vihtori puolestaan on alkanut pitää Petteriä hyvänä sulhasehdokkaana Vapulle.
Ritva saa Klaaran ja Vapun vakuutetuksi Petterin viattomuudesta. Samalla hän myy kauneussalongin Klaaralle, sillä hän on avioitumassa Klasunsa kanssa ja muuttamassa pois Suomesta. Vihtori, joka on kertaalleen ostanut salongin Ritvalle, joutuu ostamaan sen toistamiseen Klaaralle! Petteri ja Ritva päättävät antaa Vapulle opetuksen. He sopivat, että Petteri esittää välinpitämätöntä Vapun suhteen, mutta vain hetken aikaa. Pian Petterin ja Vapun onni jälleen kukoistaa. Vihtori taas päätyy sairaalaan, sillä Klaara pudottaa hänen päälleen ison ruukun. Mitään kiirettä kotiin sairaalasta Klaaran hoiviin Vihtorilla ei ole. Hän saa Ritvalta kirjeen ja hääkuvan. Myös Klaara lukee kirjeen, josta hänelle selviää, että Ritva Vuorenrinne on Vihtorin tytär. Hän suorastaan liikuttuu tiedosta ja ihmettelee, miksi Vihtori ei aiemmin kertonut totuutta Ritvasta.
Kimmo Laineen mukaan Vihtori ja Klaara on hyvin perinteinen farssi. Tulio vie "tyylitellyn sarjakuvamaisuuden" pitkälle muun muassa silmiinpistävillä optisilla siirtymillä. Näyttelytyyli sekä ilmeet ja eleet ovat jopa farssin mittakaavassa liioiteltuja. Kuvarajauksella ja asetelmallisilla poseerauskuvilla on Laineen mukaan erityisen painava merkitys.[4]
Vastaanotto
Vihtorin ja Klaaran yleisömenestys Suomen maaseudulla oli kutakuinkin vuoden 1939 keskitasoa. Helsingissä elokuva menestyi heikommin. Jyväskylän uudessa Jyväs-Kinossa se esitettiin elokuvateatterin avajaiselokuvana.[5]
Aikalaiskriitikot ottivat Vihtorin ja Klaaran melko nuivasti vastaan. Uudessa Suomeesa kriitikko kirjoittaa: "Elokuvan ohjaaja Teuvo Tulio liikkuu tällä kertaa köykäisissä kehyksissä - - Tuskin hän lienee itsekään odottanut, että hänet tässä yhteydessä voisi ottaa kovin vakavalta kannalta", Karjalassa: "Farssin huvittavuus liikkuu pääasiassa sillä tasolla, josta voisi sanoa, 'että kyllä tämä on lystiä, mutta ei se yhtään naurata' - siksi alkeellisia useimmat temput ovat." Näyttelijäsuorituksia arvioitiin kohtuullisiksi.[6]
Televisiossa Vihtori ja Klaara esitettiin ensimmäisen kerran 1976. Vuoden 1983 televisioesityksen yhteydessä kriitikot olivat Vihtorille ja Klaaralle suopeita. Uuden Suomen kriitikko kirjoitti: "...kuvan käyttäjänä ja puhtaan elokuvallisten keinojen hyödyntäjänä Tulio 30-luvun lopulla oli vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä edellä ammattiveljiään kotimaisen elokuvan piirissä."[6] Suopea on myös Arto Pajukallio arviossaan vuonna 2012, sillä hän toteaa Tulion edustavan "aikakauden kotimaisten hupailujen yleisilmeestä edukseen erottuvaa elokuvallista ajattelua". Hänen mielestään Tulio tavoittaa paitsi kaupunkilaisuuden, myös sarjakuvan hengen.[3]
