Vetše (ven.Вече, tulee sanasta ven.вѣтъ – совет eli neuvosto, valtuusto) oli kansankokous slaavilaista alkuperää olevien heimojen ja kansojen joukossa ennen varhaisfeodaalisen valtiojärjestelmän kehittymistä ja feodalismin syventymistä muinaisessa ja keskiaikaisessa Kiovan Rusissa. Sen tarkoitus oli yleisten yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja kulttuurielämään liittyvien elinehtoisten kysymysten ratkominen.
Vetše sai alkunsa vaeltavien ja sotivien heimojen yhä väkirikkaammista kokoontumisista yhteisten hallinnollisten kysymysten käsittelemistä varten primitiivisen sotilaallisen demokratian vastakohtana. Myöhemmin ”vetše” oli monien kaupunkien ylin valtaelin, kaupunginneuvosto ja poliittinen instituutio. Vetše päätti sodanjulistuksista ja rauhan solmimisesta, sekä käsitteli rahoitukseen ja maankäyttöön liittyviä tärkeitä kysymyksiä. Novgorodin irtautuessa vuonna 1136 Kiovan ylivallasta vetše otti vallan käsiinsä valitsemalla ja kutsumalla mieleisensä ruhtinaan lähinnä Vladimirista, ja siitä lähtien erotti ja valitsi ruhtinaita tarpeen mukaan. Vetše esitti ruhtinaan vaalin lisäksi ehdokkaan Novgorodin arkkipiispaksi, valitsi pormestarin eli posadnikin, sotapäällikön eli tysjatskin ja ylituomarin.[1] Valittu pormestari eli posadnik noudatti vetšen päätöksiä. Kaupungin asioista päättäviin vetše-kokouksiin saivat osallistua vapaita sukuja ja heimoja hallitsevat miehet, vapaiden kaupunkilaisperheiden päät ja myös vapaa, aikuinen kaupunkilainen, joka omisti oman talon eikä hän saanut kuulua vanhempien talouteen.[2] Kaupungin kasvaessa eri kaupunginosia edustivat käytännössä luottamusmiehet.[3] Varsin demokraattisessa Novgorodissa saivat osallistua, ainakin aluksi, kaikki vapaat miehet kaupungin ulkopuoleltakin.[1] Vetšekokoukset eivät olleet säännöllisiä, vaan ne kutsuttiin koolle kaupungin torille erityisen vetše-kellon soitolla joko virkavallan tai kansan edustajien aloitteesta. Novgorodissa esimerkiksi vetše oli koolla Jaroslav dvor -nimisellä aukiolla, ja päätökset siellä otettiin vastaan kovemman huudon perusteella.[2]
Kiovan Rusin aikana aateliset käyttivät ”vetšea” suuriruhtinaallisen virkavallan kaventamiseen. Ennen mongolivalloitusta vuonna 1240 Kiovan Venäjän kehitys ei mitenkään olennaisesti poikennut Länsi-Euroopan maista ja Kiovan Rusin ruhtinaiden valta oli vapaiden pajarien ja kansankokousten rajoittama.[5] Kokouksien suosio nousi 1000-luvun toisella puoliskolla, ja sitä kesti 1100-luvulle saakka. Koska politiikasta päättävän vetše-kokouksen raameissa kansanjoukoille annettiin tietty mahdollisuus vaikuttaa, se muistutti antiikin Kreikasta tunnettua suoraa demokratiaa[6]tarvitaan parempi lähde ja se laskettiin myös yhdeksi suoran demokratian historialliseksi muodoksi slaavivaltioissa. Ulkoisesti katsoen varsin demokraattinen ”vetše” ei ollut kuitenkaan kansanvallan takaamista, koska tosiasiallinen valta kuului aatelisille ja kaupunkilaisylimystölle eli ruhtinaalle, pajareille ja kirkonviranomaisille. Suuriruhtinaalla oli erikseen oikeudenkäynti- ja lainsäätämisvalta, ja hän saattoi tehdä lakialoitteita suppeammassa lähipiirissäkin, kuten toimi Jaroslav I Viisas Kirkkolain parissa.lähde?
Jo ennen kuin mongolit hävittivät Kiovan 1240 oli Kiovan Rusin valtakunta menettänyt yhtenäisyyden ja jakaantunut. Ruhtinassukujen keskinäinen taistelu oli hajottanut Kiovan Rusin 1100-luvulla, ja oli muodostunut itsenäisiä ruhtinaskuntia. Niiden välillä jatkui kilpailu maiden hallinnasta, mutta toisaalta muodostui myös liittosuhteita, jotka vaihtelivat poliittisen tilanteen mukaan. Vahvan ruhtinaanvallan aikana vapaiden miesten kokous vetše menetti merkityksensä[1] 1300-luvun lopuksi. Kokouksia järjestettiin enää vaan kansannousujen yhteydessä, esimerkiksi Tverissä vuosina 1293 ja 1377 ja Moskovassa vuosina 1382, 1445 ja 1547. Vetšejärjestelmä kesti kauemmin Novgorodin tasavallassa, vuoteen 1478, ja sen tärkeimmässä alakaupungissa, Baltian kauppatien varrella sijaitsevassa Pihkovassa, vuonna 1348 solmitun Bolotovon sopimuksen mukaan itsenäisyyden saaneessa Pihkovan tasavallassa vuoteen 1510. Se onnistui Novgorodin ja Pihkovan pysyessä tasavaltaisesti hallittuina valtioina, joissa ruhtinaan valta rajoittui sotapäällikön ja tuomarin tehtäviin ja politiikasta päätti vetše-kokous. Moskovan määräyksestä ”Venäjän maita kerätessä” koko alue joutui omaksumaan mongolilais-tataarilaisen valtakunnan poliittisen ajattelun, joka oli despoottinen ja käytti aseenaan terroria, ja nämä vapauden saarekkeet kukistettiin verisesti ja armottomasti noin 1400–1500-luvuilla.[6]Iivana III toisen valloitusretkensä jälkeen vuonna 1478 tuhosi novgorodilaisen vetšen ja siirrätti vetše-kellon Moskovaan ja teki näin symbolisesti lopun tämän tasavallan itsenäisyydestä.lähde?
