Hänen vanhempansa olivat merikapteeni Karl Erikson ja Adolfina Sjödin. Vernan ollessa viisivuotias hänen isänsä kuoli, ja perhe muutti vuonna 1907 Helsinkiin asettuen asumaan Pohjoisesplanadi 35:een, niin sanottuun Wreden taloon.[1][3]
Kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1913 Erikson aloitti opiskelun Teknillisessä korkeakoulussa. Siellä oli tuohon aikaan vain toistakymmentä naisopiskelijaa, joista enemmistö opiskeli arkkitehtiosastolla. Yksi heistä oli Salme Setälä, joka valmistui arkkitehdiksi vuonna 1917. Erikson suoritti vain joitakin peruskursseja. Tämä oli tyypillistä sotavuosina, jolloin kolmannes opiskelijoista keskeytti opintonsa ja melkein koko ylioppilaskunnan hallitus lähti 1915 Saksaan jääkäreiksi.[1]
Valkoiset onnistuivat kehittämään laajaa salaista toimintaa punaisessa Helsingissä. He ostivat aseita venäläisiltä, ja varastoinnista huolehtivat paljolti naiset. Teekkaritytöt ryhtyivät auttamaan poikien konekiväärikomppaniaa. Aseiden käsittelyä harjoiteltiin yksityisasunnoissa. Äänet koetettiin peittää soittamalla musiikkia gramofonilla. He pitivät kokoontumispaikkanaan Kauppatorin reunalla ollutta Nissenin kahvilaa. Sieltä Erikson, Setälä ja muut lähetettiin ostamaan venäläisiltä aseita ja ampumatarvikkeita. He kuljettivat niitä punaisten ohi partiorepuissa ja jalkojensa välissä, jossa ne olivat piilossa pitkän hameen alla. Öisin oli ulkonaliikkumiskielto, punaiset vartioivat kaikkialla ja tekivät kotitarkastuksia. Toiminnan paljastuminen olisi ollut vaarallista, mutta nuoriso piti sitä vain jännittävänä.[1][3]
Sisällissodan päätyttyä Erikson ja Setälä palkittiin Vapaudenristillä. Pian tämän jälkeen Erikson joutui Kirurgiseen sairaalaan, jossa hänellä todettiin pitkälle edennyt syöpä. Hän kuoli 25-vuotiaana 16. lokakuuta 1918.[1][3]
Keväällä 2018 kirjailija Ville Kaarnakari totesi, että hauta oli päässyt huonoon kuntoon ja päätti tehdä asialle jotakin. Hän sai Helsingin seurakuntayhtymän hautapalvelulta luvan haudan hoitoon, koska Eriksonilla ei ollut lähiomaisia. Kaarnakari kokosi talkooporukan, joka kunnosti haudan kiillottamalla kiven ja suoristamalla kulmapylväät. Pylväiden väliin hankittiin alkuperäisen näköiset ketjut.[2]
↑ abcdMaria Petterson: Suomen historian jännät naiset. Atena, 2022.
Aiheesta muualla
Laurokari, Aki: Menneisyyden todistajat - Mikrohistoriallisen journalismin esittelyä. (pro gradu -tutkielma) pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Viestinnän, median ja teatterin yksikkö. Arkistoitu 15.8.2017. Viitattu 3.4.2021.
