Turussa ei ryhdytty minkäänlaiseen vastarintaan venäläisten marssiessa kaupunkiin lokakuussa 1809 Suomen sodan yhteydessä. Elämä Turussa jatkui miehityksestä huolimatta rauhallisena. Turun hovioikeus jatkoi venäläisten saapuessa istuntoaan ja myöhemmin keväällä Turun piispa Jacob Tengström ja Turun akatemian opettajakunta vannoivat uskollisuudenvalan keisarille.[1]
Suuriruhtinaskunnan pääkaupunkina
Ruotsin hävittyä sodan Venäjän kanssa ja luovutettua Suomen alueen Haminan rauhassa, Turusta tuli 1809 Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon sijoituspaikka eli autonomisen Suomen pääkaupunki. Turussa oli historiallisen asemansa vuoksi entuudestaan tärkeitä virastoja. Turun tuomiokapituli ja piispa olivat maan johtava kirkollinen auktoriteetti. Turussa sijaitsi yliopisto, ja kaupunki oli Suomen kaupan ja merenkulun keskus.
Pääkaupunki siirrettiin kuitenkin Helsinkiin vuonna 1812, koska keisari Aleksanteri I:n mielestä Turku oli ruotsalaismielinen ja liian lähellä entistä emämaata. Myöhemmin Carl Erik Mannerheim, jota pidetään Suomen ensimmäisenä pääministerinä, kommentoi muistelmissaan, että pääkaupungin siirtäminen Turusta Helsinkiin oli hänen mielestään virhe, johon olivat vaikuttaneet suomalaiset "onnenonkijat ja projektimaakarit".[2] Kaupunki säilytti kirkollisen keskuksen asemansa, ja vuonna 1817 Turun hiippakunta muutettiin arkkihiippakunnaksi.
Suomen pääkaupunkina Turku ehti virallisesti olla vain kolme vuotta, mutta suurimpana kaupunkina Turku pysyi vielä 1840-luvulle saakka. Uuden pääkaupungin suunnittelijaksi valittiin arkkitehti C. L. Engel. Suuri osa kaupunkia paloi tuhkaksi tuhoisassa Turun palossa vuonna 1827, ja viimeisetkin Turkuun jääneet virastot siirrettiin Helsinkiin tämän jälkeen. Turun akatemia, joka oli vielä tuolloin maan ainoa yliopisto, siirrettiin Helsinkiin 1828. Se nimettiin samalla uudelleen Suomen Keisarilliseksi Aleksanterin Yliopistoksi ja myöhemmin Suomen itsenäistyttyä siitä tuli Helsingin yliopisto.lähde?
Jälleenrakentaminen ja Engelin asemakaava
Pohjoismaiden historian tuhoisimman kaupunkipalon jälkeen uuden asemakaavan Turkuun laati Carl Ludvig Engel. Uusi asemakaava oli aikaisempaa väljempi ja paloturvallisempi.[3], ja se perustui säännölliseen ruutukaavaan, joka lähes kokonaan poikkesi kaupungin aikaisemmasta katuverkosta. Kaavoitettu alue jaettiin yhdeksään numeroituun kaupunginosaan, joista I–IV kaupunginosat sijaitsivat Aurajoen itä- ja eteläpuolella, V–IX kaupunginosat sen länsi- ja pohjoispuolella. Katuverkon suunnan perustaksi tuli Linnankatu, jonka mukaan muut kadut rakennettiin joko sen kanssa yhdensuuntaisiksi tai sitä vastaan kohtisuoriksi.[4] Paloturvallisuussyistä kaupungin kukkulat päätettiin jättää rakentamatta ja niistä muodostettiin puistoja.[4]
Kaavoitettu kaupunkialue rajautui lounaassa mereen, kaakossa Itäiseen Linjakatuun eli nykyiseen Kupittaankatuun ja luoteessa Läntiseen Linjakatuun eli nykyiseen Ratapihankatuun, joka viereisen Läntisen Pitkäkadun tavoin suunniteltiin alun perin ulottumaan merenrantaan saakka.[5] Edellä mainittujen poikkikaduista merkittävimpiä, muita leveämpiä niin sanottuja perspektiivikatuja olivat Uudenmaankatu ja Aninkaistenkatu, Kaskenkatu ja Aurakatu sekä Martinkatu ja Puistokatu. Niiden kohdalle oli myös rakennettava Aurajoen ylittävät sillat, joista tosin Martin- ja Puistokadun yhdistävää Martinsiltaa ei vielä 1800-luvulla rakennettu.[4] Lähes kaikki korttelit olivat saman kokoisia ja jakautuivat neljään tonttiin. Poikkeuksina olivat muita kapeammat korttelit kaupungin laidoilla, Itäisen Pitkäkadun ja Itäisen Linjakadun sekä Läntisen Pitkäkadun ja Läntisen Linjakadun välissä, missä poikkeavan järjestelyn tarkoituksena oli saada aikaan käsityöläisten tarpeille sopivia tontteja.[4]
Jälleenrakennuksen jälkeen kaupunki oli arkkitehtuuriltaan Euroopan yhtenäisimpiä kokonaisuuksia.[6] Osa Engelin kaavoittamista alueista kuitenkin rakennettiin vasta paljon myöhemmin, esimerkiksi Port Arthur vasta 1900-luvun alussa, osittain Engelin suunnitelmista poikkeavalla tavalla.
1800-luvun lopun kasvukausi
1800-lukua leimasi kaupungin uuden nousun lisäksi kansallinen herätys, fennomania. Perusta liikkeelle oli niin sanotussa Turun romantiikassa.lähde?
1800-luvun puolivälissä Turku oli Helsingin rinnalla Suomen merkittävin käsityöläiskaupunki. 1870-luvulle mennessä oli kaupunkiin alkanut jo muodostua suuria käsityötehtaita, manufaktuureja. Vuonna 1880 Turusta tuli Suomen ensimmäinen raitiotiekaupunki, kun sinne rakennettiin hevosraitiotie. Raitiotie lakkautettiin jo vuonna 1892 kannattamattomana. Raitiovaunut kuitenkin palasivat kaupunkiin vuonna 1908, jolloin Turkuun perustettiin sähköraitiotieverkosto. Raitiotiet säilyivät Turussa aina 1970-luvulle asti. Turun lisäksi Suomessa on kautta aikain ollut kaksi muuta raitiotiekaupunkia, Helsinki ja Viipuri.
Teollinen vallankumous höyry- ja sähkökoneineen koettiin Turussa vasta vuoden 1900 tienoilla. Ensimmäinen maailmansota tarjosi kaupungin teollisuudelle piristysruiskeen, sillä vientivaikeudet koskivat kovimmin metsäteollisuutta, jota Turussa ei liiemmin ollut ja Turkuun oli helppo saada kipeästi kaivattuja raaka-aineita puolueettomasta Ruotsista.[7]
Panoraama Turusta 1800-luvun lopulta.
Galleria
Turun palo vuonna 1827 oli katastrofi kaupungin kehitykselle.
