Myös Pluto ja sen kuu Kharon ovat transneptunisia kohteita, ja Plutoa pidettiinkin pitkään planeettana lähinnä historiallisista syistä, kunnes se vuonna 2006 päätettiin luokitella kääpiöplaneetaksi.[2][3][4]
Transneptunisia kohteita esiintyy lähinnä kahdella erillisellä vyöhykkeellä: Kuiperin vyöhykkeellä 30–55 au:n etäisyydellä ja Oortin pilvessä 5 000–100 000 au:n etäisyydellä.[5] Transneptuniset kohteet ovat pikkuplaneettoja kuten asteroiditkin, mutta sisältävät enemmän jäätä kuin asteroidit. Komeetat koostuvat jo pääosin jäästä. Transneptunisia kohteita ei erojensa vuoksi aina luokitella asteroideiksi.[6][2][7] Vuoden 2006 planeetan määritelmässäkin asteroidit ja transneptuniset kohteet mainittiin erikseen.[3]
1900-luvun alussa havaittiin, että Neptunuksen todellinen kiertorata poikkesi hieman lasketusta radasta. Aiheuttajaksi epäiltiin Planeetta X:ää, jota alettiin etsiä Neptunuksen takaa. Systemaattiset etsinnät johtivat Pluton löytämiseen, mutta se osoittautui liian pieneksi aiheuttaakseen havaittuja häiriöitä. Uudet mittaukset Neptunuksen massasta paljastivat, että todellisuudessa rata olikin lasketun mukainen.
Komeettojen ratojen perusteella on jo pitkään tiedetty monien niistä matkaavan radallaan kauas Neptunuksen taakse. Vuodesta 1992 lähtien on löydetty myös useita Kuiperin vyöhykkeen kohteita, joista suurimmat ovat Pluton kokoluokkaa. Vuonna 2003 löydetty Sedna kulkee erittäin elliptisellä radalla 76,1–942 au:n etäisyydellä Auringosta Kuiperin vyöhykkeen takana. Sen on epäilty kuuluvan Oortin pilven sisempiin osiin, joka sijaitsisi lähempänä kuin varsinainen Oortin pilvi.[8] Vuonna 2005 löydettiin 97 au:n etäisyydeltä Eris, jonka aluksi arveltiin olevan läpimitaltaan hieman Plutoa suurempi, sillä se on neljänneksen raskaampi.[2] Kuitenkin marraskuussa 2010 tapahtuneen tähdenpeiton avulla havaittiin, että Eriksen tiheys onkin suurempi kuin luultiin, ja sen läpimitta on suurin piirtein sama kuin Pluton. Eriksen suuri heijastavuus johtuu todennäköisesti pinnalle jäätyneestä kaasukehästä. Eris on siltikin massiivisin tunnettu transneptuninen kohde.[9]
deGrasse Tyson, Neil: The Pluto files: the rise and fall of America's favorite planet, s. 30–31, 53–56, 92, 119, 131, 152–153, 157. W.W. Norton, 2009. ISBN 0393065200Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
Schilling, Govert: ”Glossary of terms”, The Hunt for Planet X: New Worlds and the Fate of Pluto, s. 291–294. (Asteroid, Ice dwarf, Minor planet) Copernicus Books/Springer Science + Business Media, 2009. ISBN 0387778047Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑Brown, Michael E. & Trujillo, Chadwick & Rabinowitz, David: Discovery of a Candidate Inner Oort Cloud Planetoid. The Astrophysical Journal, 2004, 617. vsk, nro 1, s. 645–649. doi:10.1086/422095Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.11.2018. (englanniksi)
.png){kind=spacer}
