Ali oli yksi ensimmäisistä henkilöistä, jotka vaativat bengalin kielelle virallista asemaa Itä-Pakistanissa. Hän piti jo 30. marraskuuta 1947 Kendriya Muslim Sahitya Sangsad -kirjallisuusjärjestön tapahtumassa kuuluisan puheen, jossa hän puolusti bengalin käyttöä virallisissa yhteyksissä urdun sijaan. Petyttyään Pakistanin poliittiseen kehitykseen Ali muutti Kolkataan. Vuonna 1949 hänet rohkaistiin muuttamaan Bograan, mutta hän joutui häirinnän kohteeksi ja palasi pidätyksen välttääkseen pian Kolkataan.[1] Kolkatassa hän kirjoitti Anandabazar Patrikaan suosittua kolumnia pseudonyymillä Satyapir.[2] Vasta vuonna 1956 Ali sai Itä-Pakistanissa julkaista kuuluisan Kendriya Muslim Sahitya Sangsadissa pitämänsä puheen.[1]
Kun Bangladeshista tuli itsenäinen valtio vuonna 1971, Ali muutti Dhakaan, jossa vietti viimeiset vuotensa. Hänet on haudattu Dhakaan.[1]
Kirjat ja palkinnot
Alin ensimmäinen kirja oli Deshe Bideshe (1948).[4][1] Se on matkakertomus, joka perustuu Alin omiin kokemuksiin Afganistanista vuosilta 1927–1929.[4] Teos valittiin vuoden parhaaksi kirjaksi[1], ja Alille myönnettiin vuonna 1949 Narsinghadas-palkinto.[2] Alin muihin kirjoihin kuuluu Joley Dangay, joka samoin on matka-aiheinen.[5]
Ali julkaisi urallaan noin kolmekymmentä teosta.[1] Hän sai vuonna 1961 Ananda Puraskar -kirjallisuuspalkinnon.[2] Vuonna 2005 hänelle myönnettiin postuumisti Ekushey Padak.[6]
