Suomen Talousseura (ruots.Finska Hushållningssällskapet r.f.) on vuonna 1797 perustettu suomalainen yhdistys, jonka tavoitteena on maaseudun kehittäminen. Suomen Talousseuran päätoiminta-alue on Turunmaan saaristo. Se on osa valtakunnallista ProAgria neuvontajärjestöjen verkostoa, joka on valtakunnallinen maatalousneuvonnan yhteistyöorganisaatio.
Seura perustettiin Turussa 1. marraskuuta 1797, ja se oli alkuperäiseltä nimeltään Kuninkaallinen Suomalainen Huoneenhallituksen Seura ja sen kotipaikka oli Turku. Autonomian aikana seuran virallinen nimi oli Keisarillinen Suomen Talousseura, ja sen kotipaikkana säilyi Turku, kuten itsenäistymisen jälkeenkin. Perustajajäseniä olivat Turun Akatemian henkilökuntaan, papistoon, upseeristoon, kauppiaisiin, tehtailijoihin ja hallinnon sekä oikeuslaitoksen virkamiehiin kuuluvia henkilöitä. Heidän joukossaan oli myös kaksi talonpoikaa. Seuran perustajajäsen, Turun piispa Jakob Gadolin toimi seuran ensimmäisenä puheenjohtajana.
Toiminnan tavoitteet
Talousseuran tarkoituksena oli heti sen perustamisesta lähtien: "levittää hyödyllisiä tietoja taloudesta ja varsinkin elähyttää rahvasta suurempaan toimeen ja ahkeruuteen", mikä tarkoitti maanviljelyn ja käsiteollisuuden edistämistä. Talousseura korosti erityisesti perunan viljelyn tärkeyttä.[1][2] Alkuaikojen toiminta keskittyi kuitenkin voimakkaasti Varsinais-Suomeen, vaikka seuran toiminta-alueena olikin koko Suomen alue. Tämän tähden seuran toiminta oli voimakkaasti alueellista ja kohdistui Ruotsin valtakunnan Suomen puoleiseen alueeseen.
Ruotsin vallan aika
Seura asetti asiamiehiään koko maahan eri paikkakunnille. Asiamiehet olivat yleensä pappeja, jotka toimittivat seuralle tietoja pitäjänsä oloista ja tarpeista. Samalla he levittivät rahvaan keskuuteen tietoja uusista viljelytavoista ja -kasveista.
Toiminnassaan seura keskittyi monille aloille, jotta Suomen alueen maakunnat olisivat vaurastuneet niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Seura julkaisi runsaasti opas- ja ohjekirjasia, osan jopa suomeksi. Perunan- ja heinänsiemenen viljelys olivat keskeisiä kehityskohteita seuran toiminnassa.
Seura keskittyi aluksi myös isorokon vastustamiseen, palkintojen jakamiseen, joilla se kehotti rahvasta ahkeruuteen ja uutteruuteen, uskollisten palvelijain palkitsemiseen, kotiteollisuuden edistämiseen ja lausuntojen antamiseen valtakunnan hallitukselle.
Seuran aloitteesta perustettiin vuonna 1806 Suomen alueen ensimmäinen pankki, Turun diskonttauslaitos.
Autonomian aika
Suomen Talousseuran merkitys kasvoi autonomian ajan alussa, sillä suurin osa hallituksena toimivan hallituskonseljin jäsenistä oli myös seuran jäseniä. Hallitus käytti hyväkseen seuran asiantuntemusta, tilasi siltä selvityksiä ja myönsi niitä varten määrärahoja. Seuran käytännön toiminnasta vastasi Carl Christian Böcker, joka toimi seuran sihteerinä vuosina 1813–1833. Seuran tavoitteita olivat muun muassa perunan-, hampun- ja pellavanviljelyn sekä lampaankasvatuksen kehittäminen ja lisääminen sekä maataloustuotteiden jalostuksen kehittäminen. Se toteutti myös laajan isorokkorokotuskampanjan.
Böckerin aikana seuralle kehitettiin kirjeenvaihtajaverkosto. Seura julkaisi runsaasti taloudellisia ja käytännöllisiä kysymyksiä käsitteleviä kirjasia, kirjoituksia ja kiertokirjeitä. Böcker ryhtyi myös keräämään laajaa Suomea koskevaa tilastoaineistoa. Tähän työhön saatiin valtion avustusta. Työ eteni hitaasti, eikä Böcker saanut toimitetuksi keräämäänsä arvokasta aineistoa julkaisukuntoon.[3]
Seuran tiivis yhteys hallitukseen katkesi, kun senaatti siirtyi Helsinkiin vuonna 1819. Seuran toiminta aktivoitui vasta 1830-luvulla, kun Lars Gabriel von Haartmanin aloitteesta ryhdyttiin valmistelemaan maatalousoppilaitoksen perustamista. Suomen Talousseura perusti opiston Mustialaan valtionavun turvin vuonna 1840.[4]
Viljelyneuvonta
Talousseuran tavoitteena oli edistää perunan viljelyä ja käyttöä nauriiseen tottuneen väestön keskuudessa. Tähän se pyrki muun muassa jakamalla ilmaisia siemenperunoita maaseutuväestölle. Käytännön valitustyötä hoiti seuran varsin kattava asiamiesverkosto, johon kuului muun muassa pappeja. Perunavalistus oli tuloksekasta, ja vuonna 1821 seura totesi vuosikertomuksessaan, että "perunaa viljellään kaikkialla Lappia ja muutamia siihen rajoittuvia pitäjiä lukuun ottamatta". Tämän jälkeen perunavalistusta tarvittiin vain Viipurin läänissä.[5]
Vaatetuskasvien eli pellavan ja hampun viljelyn edistämiseksi keisari myönsi seuralle vuotuisen määrärahan. Seura hankki ulkomailta siemeniä ja jakoi niitä verkostonsa kautta. Pellavanviljely lisääntyikin. Kaskisten lähelle perustettiin oppilaitos pellavan viljelyn ja käytön edistämiseksi. Tämä J. W. Bladhin perustama opisto koulutti vuosina 1818–1825 kaikkiaan 38 henkilöä opettajiksi. Turkuun perustettiin kehruu- ja kutomakoulu.[6]
Rokotusvalistus
Isorokkoon kuoli Suomessa vuosittain parituhatta henkeä eli noin kolme prosenttia väestöstä. Talousseura ryhtyi 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä vastustamaan tautia vastikään keksityllä menetelmällä, rokottamalla. Rokotuksia annettiin jo Johan Fredrik Aminoffin puheenjohtajuuskauden aikana vuosina 1801-1802.[7] Väestö suhtautui kuitenkin epäluuloisesti uuteen lääkintätapaan. Rokottajien intoa lisättiin maksamalla palkkio jokaisesta rokotuksesta. Palkkioiden perusteella voidaan arvioida, että ennen Suomen sotaa rokotettiin vuosittain noin 6 000 ihmistä. Vuonna 1813 rokotuspalkkioita maksettiin yli 12 000 rokotuksesta, seuraavana vuonna peräti 28 892 rokotuksesta. Vuoden 1821 vuosikertomuksessa seura saattoi todeta, että jo yli 220 000 kansalaista oli saanut rokotuksen. Rokotuskampanja näkyi myös alentuneena isorokkokuolleisuutena.[8]
Itsenäisyyden aika
Autonomian aikana noin 1850-luvulta lähtien läänikohtaiset, maakunnalliset ja kunnalliset maanviljelysseurat (nyk. ProAgria-järjestö) ottivat oman osansa Talousseuran toiminnoista. Itsenäisyyden ajan koittaessa järjestö olikin muuttunut lähes tyystin Varsinais-Suomen ruotsinkielisiä kuntia palvelevaksi järjestöksi, joka tosin vaikutti koko Suomen ruotsinkielisellä alueella. Seuran toiminta on nykyisinkin valistusta ja opastusta paremman maatalouden puolesta, joskin nykyisin ympäristö on saanut valistuksessa melkoisen sijan.
