Sotakorkeakoulu (lyhenne SKK, ruots. Krigshögskolan) oli Helsingissä vuosina 1924–1992 toiminut korkeakoulu, joka antoi ylintä sotilaskoulutusta Suomessa, koulutti yleisesikuntaupseereita Suomen puolustusvoimille sekä järjesti Maanpuolustuskursseja. Se yhdistyi Taistelukoulun ja Kadettikoulun kanssa vuoden 1993 alussa muodostaakseen Maanpuolustuskorkeakoulun.[1]
Historia
Alkuvaiheet
Sotakorkeakoulu sai osaltaan alkunsa jo elokuussa 1918, kun Yleisesikunta teki esityksen Sota-asiain toimikunnalle korkeamman upseerikoulutuksen antamisesta, missä jokainen kolme vuotta joukko-osastossa palvellut upseeri määrättäisiin korkeakouluun 6–9 kuukauden ajaksi. Aloite vastasi kuitenkin käytännössä tarvetta upseereiden täydennyskoulutuksen antamisesta, eikä sitä toteutettu. Aloite johti lopulta kuitenkin siihen, että tammikuussa 1919 valtioneuvosto osoitti samalle vuodelle tarkoitetun määrärahan Helsinkiin perustettavalle sotakorkeakoululle. Samaan aikaan perustettiin sotakoulujen tarkastajan virka, johon määrättiin ensimmäisenä kenraalimajuri Hannes Ignatius.[2]
Suunnitelmat sotakorkeakoulun perustamisesta eivät kuitenkaan edenneet nopeasti. Sotaväki eli Suomessa suurta murroskautta, ja Puolustusvoimat saivat lopullisen muotonsa vasta vuonna 1921. Vuonna 1919 annettua käskyä sotakorkeakoulun perustamista ei tiettävästi koskaan peruttu, mutta sotakoulujen tarkastajan virka purettiin huhtikuussa 1920. Koulun perustamista ajoivat kuitenkin jatkuvasti muun muassa jääkäriupseerit ja Jääkäriliitto, jonka aloitteesta sotaväen päällikkö kenraaliluutnantti K. F. Wilkama esitti puolustusministeriölle sotakorkeakoulun perustamista virallisesti joulukuussa 1922.[2]
Valtioneuvosto asettikin koulun perustamista varten komitean huhtikuussa 1923, jonka johtajaksi määrättiin yleisesikunnan päällikkö kenraalimajuri Oscar Enckell. Komitea oli varsin yksimielinen ja kokoontui ahkerasti. Kiistaa syntyi ainostaan siitä, tulisiko koulun olla tilapäinen vai pysyvä. Enckell itse oli sitä mieltä, että kun valtaosa upseereista oli koulutettu, voitaisiin suomalaiset upseerit sen jälkeen kouluttaa edullisesti Ranskassa. Komitean viralliseksi kannaksi muodostui kuitenkin pysyvyys, jotta Suomi pystyisi luomaan itselleen omaperäisen taktiikan ja strategian ja jotta Puolustusvoimien yleinen taso kohenisi.[2]
Tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg vahvisti väliaikaista, vuosiksi 1924-1930 toimivaa Sotakorkeakoulua koskevan lain 176/1924 neljäs heinäkuuta. Kolme kuukautta myöhemmin hän antoi asetuksen Sotakorkeakoulusta 256/1924, jossa määrättiin muun muassa Sotakorkeakoulun jakaantuvan yleiseen osastoon, jossa opiskelu kesti kaksi vuotta, sekä sotateknilliseen osastoon, jossa opiskelu kestäisi ensin kaksi vuotta ja sen jälkeen toiset kaksi vuotta Teknillisessä korkeakoulussa. Lokakuussa koulun ensimmäiseksi johtajaksi määrättiin eversti Aarne Sihvo, mutta tämän ollessa opintokomennuksella Italiassa määrättiin koulun tilapäiseksi johtajaksi tykistön tarkastaja kenraalimajuri Vilho Nenonen.[2]
Sotakorkeakoulun avajaiset järjestettiin 3. marraskuuta 1924, ja paikalla olivat muun muassa tasavallan presidentti Ståhlberg, pääministeri Lauri Ingman ja Helsingin yliopiston kansleri ja rehtori. Ensimmäinen yleisen osaston kurssi (Y1) aloitti toimintansa seuraavana päivänä. Kurssille osallistui yhteensä 34 upseeria, jotka oli valittu kurssille ilman pääsytutkintoa.[2] Ensimmäinen sotateknillisen osaston kurssi (STO1) oli kuitenkin saanut alkunsa jo vuonna 1923 Teknillisessä korkeakoulussa. Ensimmäinen merisotateknillinen kurssi (MSO1) alkoi vuonna 1926, minkä jälkeen meriupseeripuolen tarvetta oli yritetty tyydyttää kouluttamalla upseereita Ruotsin merisota-akatemiassa. Seuraava meriupseerikurssi alkoi vuonna 1935, kun tarpeeseen ei saatu vastattua riittävästi kouluttamalla upseereita ainoastaan Ruotsissa.[3]
Ulkomainen opetus suuressa roolissa
Kurssien opetustoiminta vakiintui nopeasti 1920-luvun lopulle tultaessa. Ongelmia syntyi kuitenkin opettajistosta: suomalaisia tarpeeksi päteviä upseereita ei juuri ollut, sillä Saksassa koulutettujen jääkäriupseereiden taitoja ei vielä nähty riittävinä ja Venäjällä koulutetuilta upseereilta puuttui maailmansotien kokemus. Kouluun päädyttiin hakemaan opettajia ulkomailta.[4]
Sotakorkeakoulukomitea pyysi vuonna 1923 puolustusministeriöltä lupaa hakea opettajia Saksasta. Ministeriö kuitenkin kielsi tämän, sillä Versailles’n rauhansopimus kielsi saksalaisen yleisesikuntaupseerikoulutuksen Saksassa, eikä ministeriö siksi kokenut sen olevan sallittua Suomessakaan. Lopulta koulu päätyi pyytämään opettajia Ruotsista. Vaikka heiltä puuttuikin maailmansodan kokemus, sitä ei nähty painavana syynä. Ensimmäiset ruotsalaiset taktiikan opettajat koulussa olivat majuri Hans Malmberg ja kapteeni Karl-Axel Bratt. Vuonna 1924 tykistöopin ja aseopin opettaja eversti Vittorio Pallieri saatiin Italiasta rehtori Sihvon suostuttelulla, ja myöhemmin värvättiin myös kapteeni R. Devaulx Ranskasta.[4]
Vahvasti ulkomaalaisesta koulutuksesta esitettiin hyvin vaihtelevia mielipiteitä. Monien koulutettavien upseereiden mielestä opetuksen laatu ei aina ollut korkeimmillaan, ja erityisesti ruotsalaiset taktiikan opettajat nähtiin hyvin kaavamaisina. Eräät viisi suojeluskuntaupseeria jopa pyysivät ja saivat sotaväen päälliköltä kenraalimajuri Vilho Nenoselta erikoisluvan palata Saksaan koulutukseen 1920-luvulla, perusteinaan "Tämä meidän Sotakorkeakoulumme tarjoaa vain italialais-ranskalais-ruotsalaista sillisalaattia". Toisaalta ulkomaisten opettajien rooli on nähty hyvin merkityksellisenä koulun alkuaikojen opetustoiminnassa ja erityisesti suurten joukkojen taktiikan opetuksessa.[4] Koulun myöhempi rehtori eversti Edvard Hanell kritisoi ulkomaista opetusta kuitenkin voimakkaasti vielä 1930-luvullakin: hän koki ulkomaisen sotilasopetuksen huonosti Suomen olosuhteisiin sopeutuvaksi ja pelkäsi kansallisen omaperäisyyden puolesta.[5] Pelkästään ulkomaalaisten opettajien varaan laskeminen päättyi lopulta syksyllä 1927.[4]
Opetustoiminta vakiintuu 1930-luvulla
Sotakorkeakoulun vuosipäiväksi määrättiin huhtikuun 11. päivä tammikuussa 1928. Päivä pohjautui Kaarle IX:n käskyyn perustaa linnoitus Nevanlinnaan 11. huhtikuuta 1610. Koulun omaksi merkiksi valittiin "Nevanlinna" huhtikuussa 1929 18 ehdotuksen joukosta. Siinä kuvattiin olevan "vartijan säilä, linnan profiili ja Nevan aallot". Kolmen ensimmäisen kurssin upseerit perustivat Sotakorkeakoulun upseerikerhon vuonna 1927, ja vuonna 1929 se merkittiin yhdistysrekisteriin uusilla säännöillä ja laajentuneella toiminnalla nimellä Suomen Sotatieteellinen Seura.[6]
Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander vahvisti Sotakorkeakoulun vakinaisen toiminnan lailla 97/1930 maaliskuussa 1930, mikä mahdollisti viimein kunnollisen pitkän aikavälin suunnittelun. Opetuksen painopiste alkoi hiljalleen siirtyä yhä enemmän taktiikan opiskeluun, rinnakkaisopiskelu Teknillisessä korkeakoulussa päättyi vuonna 1933 ja keskimääräisen kurssin kesto lyheni hetkellisesti neljästä vuodesta kolmeen, kunnes kesto muutettiin takaisin neljään vuoteen lyhyiden kurssien osoittauduttua liian raskaiksi ja pinnallisiksi.[6]
Opetus sai 1930-luvulla vakiintuneen rungon, jossa erityisesti itsenäinen työskentely ja käytännön harjoitukset nähtiin tärkeinä. Ensimmäiset suomalaiset ohjesäännöt ilmestyivät 1930-luvun aikana, kuten Kenttäohjesääntö I ja II, Talvitaktiikka-ohjekirja ja Upseerin Muistiopas.[7] Ensimmäinen ilmasotaosaston kurssi (ISO1) käynnistyi vuonna 1937.[6]
Epäselvät vaikutukset toisessa maailmansodassa
Sotakorkeakoulu keskeytti toimintansa 8. lokakuuta 1939 ja kaikki opiskelijat määrättiin joukko-osastoihin. Koulu oli ehtinyt jakaa yhteensä 370 diplomia ennen sotien alkua, joista 5 virolaisille. Talvisodassa erityisen tärkeäksi koulun kannalta nousi myöhemmin Tolvajärven–Ägläjärven taistelu, jonka johtoporras Ryhmä Talvela koostui vahvasti koulun opettajista: eversti Paavo Talvela, everstiluutnantti M. K. Stewen ja luutnantti Aarne Koskelo olivat kaikki koulun henkilöstöä. Taistelusta tuli myöhemmin osa koulun perinteitä.[8]
Koulu ei ollut virallisesti lainkaan toiminnassa sotien aikana. Sotakorkeakoulun kouluttamien yleisesikuntaupseerien vaikutusta talvi- ja jatkosodassa on kokonaisuutena kuitenkin vaikea arvioida. Sotataidollisten taitojen kehittymisestä tai vaikuttavuudesta ei ole tehty tarpeeksi kattavaa tutkimusta.[9] Pääosa sotien aikaisesta ylimmästä johtoportaasta oli toiminut Saksassa jääkäreinä ensimmäisessä maailmansodassa ja sittemmin saanut korkeampaa koulutusta joko ulkomailla tai Sotakorkeakoulun aivan ensimmäisillä kursseilla. Esimerkiksi yleisesikuntapäälliköistä Lennart Oesch, Erik Heinrichs ja Edvard Hanell olivat käyneet yleisesikuntaupseerikurssinsa Ranskassa ja Wiljo Tuompo Ruotsissa. Merivoimien komentaja Väinö Valve tai ilmavoimien komentaja Jarl Lundqvist eivät kumpikaan olleet saanut yleisesikuntaupseerin arvoa, vaikka Valve olikin kurssin suorittanut.[10]
Sodat kuitenkin osoittivat koulun olemassaolon merkityksen. Yleisesikuntaupseerikoulutusta arvostettiin sodan jälkeisinä vuosina, sillä sodasta oli selvitty kunnialla. Viimeinen sodassa palvellut Sotakorkeakoulun johtaja Risto Setälä siirtyi reserviin vuonna 1984.[11]
Kylmä sota ja yhdistyminen Maanpuolustuskorkeakouluksi
Toisen maailmansodan päätyttyä näkymät olivat epäselvät suomalaisessa puolustuspolitiikassa,[12] ja Puolustusvoimien päätehtäviä säädettiin useaankin otteeseen erityisesti 1950–1970-luvuilla. Sotakorkeakoululla ei kuitenkaan juuri ollut vaikutusta näihin muutoksiin, vaan päätökset tehtiin Pääesikunnassa ja erityisesti sen operatiivisella osastolla. Koululla sen sijaan oli suurikin vaikutus suomalaisen taktiikan kehittymisessä ja uusien puolustussuunnitelmien testaamisessa.[13] Kylmän sodan aikana koulun toiminnassa näkyi tietty varovaisuus: vaikka koulutettiin ylintä johtoa, todellisia uhka-arvioita ja suunnitelmia ei käytetty ja harjoituksissa oltiin huolellisia, jottei viholliseksi konkreettisesti osoitettu mitään todellista valtiota.[11]
Tarve kehittää suomalaista upseerikoulutusta muodostui kunnolla 1970-luvun puolessa välissä. Puolustuslaitoskomitean vuonna 1976 julkaiseman mietinnön pyrkimyksenä oli saada upseerin tutkinnosta vertailukelpoinen muihin akateemisiin tutkintoihin. Myös Pääesikunnassa aloitettiin mietinnön johdosta upseerikoulutuksen kehittämisen työryhmä, joka teki lausunnon upseerikoulutuksen kokonaisvaltaisesta uudistamisesta vuonna 1975. Koulun tuolloinen johtaja Pentti Multanen kuitenkin toppuutteli muutosta, sanoen koulun olennaisimman tehtävän olevan aina kyvykkäiden upseerien kouluttaminen.[14]
Koulu koki 1970- ja 1980-luvuilla suuria organisaatiomuutoksia, kun siihen liitettiin runsaasti eri toimijoita mukaan lukien Sotatieteen Laitos ja Sotamuseo vuonna 1985. Lopulta ehdotus Kadettikoulun, Taistelukoulun ja Sotakorkeakoulun yhdistämisestä syntyi virallisesti upseerikoulutuksen kehittämisen työryhmän muistiossa lokakuussa 1988, ja Sotakorkeakoulu sai virallisesti tehtäväkseen muodostaa yksityiskohtaisen esityksen uuden Maanpuolustuskorkeakoulun organisaatiosta joulukuussa 1990.[15]
Sotakorkeakoulun ensimmäisessä esityksessä 12.3.1991 esitettiin uutta Maanpuolustusyliopistoa, jonka alaisuudessa toimisivat Sotakorkeakoulu ja Kadettikoulu ja jota esitettiin käyttöön otettavaksi 1.1.1995 alkaen. Esitystä ei kuitenkaan hyväksytty, sillä sen koettiin muun muassa sitovan liikaa henkilöstöä. Sotakorkeakoulun tuli jatkaa suunnittelutyötä siten, että uusi organisaatio voitaisiin ottaa käyttöön jo 1.1.1993.[15] Lopulta suunnitelmat uudesta organisaatiosta vakiintuivat vuoden 1992 loppupuolella, ja viimeinen vanhan organisaatiomallin yleisesikuntaupseerikurssi alkoi syksyllä 1995.[16]
Koulun johtajat
[17]
Lähteet
- Kurenmaa, Pekka (toim.): Sotakorkeakoulusta Maanpuolustuskorkeakouluksi: Seitsemän vuosikymmentä. Maanpuolustuskorkeakoulu, 1994. ISBN 951-25-0686-6
- Kotro, Arto (päätoim.), Haapala, Juhani; Partanen, Tapio; Tilander, Heikki: Sotakorkeakoulu suomalaisen sotataidon kehittäjänä. Maanpuolustuskorkeakoulun perinneyhdistys ry, Siltala, 2009. ISBN 978-952-234-023-8
Viitteet
- ↑ Maanpuolustuskorkeakoulun historia ja perinteet Puolustusvoimat. Viitattu 19.9.2019.
- ↑ a b c d e Kurenmaa, 1994, s.7-12
- ↑ Kotro, 2009, s. 46
- ↑ a b c d Kotro, 2009, s. 48-52
- ↑ Kotro, 2009, s. 20
- ↑ a b c Kurenmaa, 1994, s. 18–19
- ↑ Kurenmaa, 1994, s. 24
- ↑ Kurenmaa, 1994, s. 29
- ↑ Kotro, 2009, s. 109
- ↑ Kotro, 2009, s. 119–120
- ↑ a b Kotro, 2009, s. 376
- ↑ Kotro, 2009, s. 186-188
- ↑ Kotro, 2009, s. 212-214
- ↑ Kurenmaa, 1994, s. 112–113
- ↑ a b Kurenmaa, 1994, s. 115–116
- ↑ Kurenmaa, 1994, s. 120
- ↑ Kurenmaa, 1994, s. 230
