Sosiaalihistoria tieteenhaarana tutkii ryhmien, säätyjen, sosiaalisten kerrostumien ja luokkien kehitystä menneisyydessä. Sosiaalihistoriaa voidaan pitää yhtä lailla humanistisena kuin yhteiskuntatieteellisenä tutkimuksen alana. Niin sanottu uusi sosiaalihistoria puolestaan lähestyy kulttuurintutkimusta ja on ollut kiinnostunut mentaliteettien, ajattelutapojan ja käytänteiden historiallisesta tarkastelusta.
Yksi keskeisistä sosiaalihistorian tehtävistä on eri ryhmien suhteellisen merkityksen, yhteiskunnallisen aseman ja vaikutusvallan arvioiminen. Sosiaalihistoriaa ei pitkään pidetty tärkeänä historiantutkimuksen alana; poliittisen alaan kuuluvaa tapahtumista pidettiin merkittävämpänä.
Yksi merkittävä tekijä sosiaalihistorian nousulle tutkimusalana (niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa) oli 1960–1970-lukujen vasemmistolaisuusaalto.
Historia
Sosiaalihistorian synty ajoittuu kahteen traditioon. Toinen lähtökohta oli saksalainen Sozial- und Wirtschaftsgeschichte, joka syntyi erityisesti kansantaloustieteen itsenäistymiseen liittyneissä keskusteluissa. Toisena alkuna oli englantilainen teolliseen vallankumoukseen keskittynyt taloushistoria. Englannissa 1900-luvun alussa taloushistorian kehitystä kaunistelevaan sanomaan kriittisesti suhtautuneet tutkijat synnyttivät omanlaisen sosiaalishistoriallisen perinteen. Ranskassa kehittyi näiden kahden tradition pohjalta 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Annales. Histoire, Sciences Sociales -lehden ympärille oma koulukuntansa, jonka erityispiirteenä oli vertaileva tutkimusote ja vuoropuhelu muiden yhteiskuntatieteiden kanssa.[1]
Sosiaalihistoriassa kehittyi 1960-luvulla uusi kriittinen vuoropuhelu sosiologian hallitsevan modernisaatioteorian kanssa. Samalla ilmaantui kritiikkiä myös oman piirin ja erityisesti taloushistorian sosiologista liian helposti kopioituja ajatuksia vastaan. Tässä keskustelussa erityisesti yhteiskunnan homogeenisenä kuvaamista vastaan; yhteiskunta ei ollutkaan sama asia kuin kansallisvaltio. Sosiaalihistoriallinen tutkimus alkoikin kiinnittää entistä enemmän huomiota kansallisvaltiota suurempiin alueisiin, mutta toisaalta myös mikrohistoriaan.[1]
Kun sosiaalihistorian tutkimus alkoi keskittyä kansallisvaltion ulkopuolellekin, se alkoi kiinnostua myös arkipäivisimmistä asioista sekä vaikuttaa myös muihin tieteenaloihin. Esimerkiksi tutkimus väkijoukkojen käyttäytymisestä ruokamellakoissa ja mielenosoituksissa on venyttänyt politiikan kenttää valtioihin ja puolueisiin liittyvien asioiden ulkopuolelle ja populaarikulttuurin ja kansainomaisen ajattelun historian tutkimus on vaikuttanut kirjallisuudentutkimukseen ja filosofiaan.[1]
Lähteet
Kirjallisuutta
- Haapala, Pertti: Sosiaalihistoria: Johdatus tutkimukseen. (Käsikirjoja 12) Suomen historiallinen seura, 1989. ISBN 951-8915-24-5
Aiheesta muualla
