Small Faces oli vuonna 1965 perustettu ja varsin suuren suosion saavuttanut lontoolainenrockyhtye. Yhtyeen nimi viittasi sen jäsenten lyhytkasvuisuuteen ja mod-kulttuuriin, jossa "face" oli ihaillun ja hyvin pukeutuvan henkilön nimitys. Yhtye menestyi kotimaansa lisäksi Manner-Euroopassa, mutta sen suuri läpimurto jäi saavuttamatta Yhdysvalloissa.
Vaikka Small Facesin jälkimaine ei nykyisin ole yhtä massiivinen kuin eräiden muiden 1960-luvun yhtyeiden, on yhtyeen musiikki varsin arvostettua rockhistorian tuntijoiden keskuudessa.
Small Facesin kärkihahmot ja lauluntekijät olivat laulaja-kitaristi Steve Marriott ja basisti Ronnie Lane. Muita jäseniä olivat rumpali Kenney Jones ja kosketinsoittaja Jimmy Winston, jonka korvasi myöhemmin Ian McLagan.
Yhtyeen alkuvaiheet
Small Facesin varsinaisella perustajajäsenellä Steve Marriottilla oli nuoresta iästään (s. 1947) huolimatta jo runsaasti kokemusta julkisuudesta. Hän oli esiintynyt lapsinäyttelijänä Lioner Bartin menestysmusikaalissa Oliver ja ehtinyt levyttää kappaleen nimeltään "Give Her My Regards". Marriottin ensimmäinen yhtye oli The Frantic, jota seurasi yhtä lyhytikäiseksi jäänyt Steve Marriott & The Moments [1] Marriott tapasi Ronnie Lanen ja Kenney Jonesin, kun he tulivat käymään musiikkiliikkeessä J60 Music Bar, jossa Marriott työskenteli. Lane ja Jones olivat yhtyeessä Outcasts, joka tarvitsi laulajaa. Uuden yhtyeen nimeksi valittiin Small Faces, koska kaikki olivat pienikokoisia. [2]
Small Faces esitti uransa alkuaikoina särmikästä, soulvaikutteista rockia, joka oli mod-nuorten mieleen. He esiintyivät pääasiassa Lontoon monilla eri klubeilla, mutta nuorison lisäksi heihin kiinnittivät huomionsa myös kykyjenetsijät. Tuottajana ja managerina tunnettu Don Arden otti Small Facesin talliinsa.[1] Debyyttisingle "What'cha Gonna Do About It", joka julkaistiin elokuussa 1965, nousi lokakuussa brittien myyntilistoille 20 myydyimmän singlen joukkoon.[3]. Toinen single "I've Got Mine" floppasi pahasti listoilla, mutta enteili jo vahvasti psykedeelistä rockia. Urkurina toiminut Winston korvattiin Boz & The Boz People -yhtyeestä tulleella Ian McLaganilla, joka jo pienikokoisuutensa vuoksi sopi yhtyeen ulkoiseen imagoon. Vuonna 1966 yhtyeen singlet saivat useita listasijoituksia levymerkki Deccan julkaisemina. Suurin hitti, Marriottin ja Lanen itsensä tekemä "All Or Nothing" nousi saman vuoden elokuussa brittilistan kärkisijalle. Kappale otettiin hyvin vastaan myös Britteinsaarten ulkopuolella, ja Small Faces teki kiertueen Skandinaviaan.
Riita ja managerinvaihdos
Menestys toi mukanaan joukon ongelmia, joista päällimmäiseksi nousi manageri Don Ardenin käytös suojattejaan kohtaan. Arden oli ominut itselleen lähes kaiken päätösvallan, eikä hän kohdellut yhtyettä sen menestyksen edellyttämällä tavalla. Small Facesin omia näkemyksiä ei kuultu, eikä heidän vaatimuksiaan otettu todesta. Arden järjesti keikkoja liian paljon - jopa kolme esiintymistä illan aikana - ja korjasi itse suurimman osan palkkioista omaan taskuunsa.[4] Orkesterin jäsenten välit manageriin viilenivät.
Arden ei myöskään ollut erityisen innoissaan Marriottin ja Lanen omasta tuotannosta. Vastoin Small Facesin omaa tahtoa Arden päätti julkaista "All Or Nothingin" seuraajaksi singlen "My Mind's Eye", vaikka se oli pelkkä demoversio.[4] Levymerkki Deccan julkaisemana kappale tuli myyntiin vuoden 1966 marraskuussa. Vaikka se menestyi erinomaisesti, olivat Marriott, Lane, Jones ja McLagan saaneet tarpeekseen Don Ardenista ja studioaikaa niukasti tarjoavasta Deccasta ja lopettivat yhteistyönsä näiden kanssa vuoden 1967 alussa.
Small Facesin uudeksi levy-yhtiöksi nousi The Rolling Stonesin managerin Andrew Loog Oldhamin perustama riippumaton levy-yhtiö Immediate Records, joka oli valmis antamaan yhtyeelle enemmän aikaa studiotyöskentelyyn. Tällä oli myönteinen vaikutus heidän tuleviin levytyksiinsä, sillä uusi Olympicin 8-raitastudio tarjosi aivan uudenlaiset mahdollisuudet tehdä musiikkia, varsinkin kun työskentelyaikaa oli lähes rajattomasti.[5]
Menestyksen huumaa
Vuosi 1967 toi Small Facesille paljon uusia haasteita, sillä Yhdysvalloista levinnyt hippiliike toi mukanaan muun muassa lisääntyneen huumeiden käytön. Tämä vaikutti myös kappaleiden sanoituksiin. Keskellä "rakkauden kesäksi" nimettyä aikaa Small Faces julkaisi singlen ”Here Comes the Nice”, jonka sanoma oli hyvinkin ajankohtainen. Tarina on nimittäin melko avoin ylistyslaulu huumekauppialle.[4] Kappale oli Marriott ja Lanen käsialaa. Koko yhtyeellä oli omakohtaisia kokemuksia LSD:n käytöstä. Levy vältti sensuurin ja nousi brittilistoilla kymmenenneksi.[3]
Kesäkuussa 1967 Small Facesilta ilmestyi myös kaksi albumia, Immediaten julkaisema Olympic Studiossa tehty Small Faces sekä Deccan kiireellä tekemä From the Beginning, joka koostui yhtyeen aiemmista taltioinneista. Levyjen sisältö oli hyvin erityylinen. Siinä missä Deccan julkaisu tarjosi alkuperäistä ja tuttua Small Facesia, esitteli Immediaten levy kokonaan uudenlaisen yhtyeen, joka oli laajentanut sointejaan cembaloin, mellotronein ja bongorummuin lisäten joukkoon eri puhallinsoittimia.[5] Albumilta löytyi vaikutteita niin soulista, psykedeliasta kuin folkistakin. Kumpikin levy nousi brittilistoilla top-20:een.
Vielä saman kesän aikana Small Faces halusi julkaista uuden singlen. Elokuussa ilmestyi psykedeelinen ”Itchycoo Park”. Kappaleen omintakeinen soundi ja entuudestaan tuntemattomat "tuulitunneliefektit" loivat mystisen tunnelman. ”Itchycoo Parkin” saama huomio oli melkoinen, ja kappale oli samalla Small Facesin ainoa Yhdysvalloissa Top-20-listoille kavunnut levy. Jälkeenpäin ”Itchycoo Park” on menestynyt hyvin Maailman paras levy -äänestyksissä.[1]
Steve Marriott ei ollut erityisen innoissaan ”Itchycoo Parkin” menestyksestä, sillä kappaletta oli vaikea esittää konserteissa sen erikoisefektien vuoksi, eikä se myöskään edustanut yhtyeen ominta tyyliä. Paljon lähempänä Small Facesin haluamaa musiikillista linjaa oli seuraava single ”Tin Soldier”, joka oli herkkä rakkauslaulu. Marriottin vahva ja sielukas ääni pääsi oikeuksiinsa ja McLagan intoutui kosketinsoittimissa hurjaan menoon. Edeltäjiensä tavoin tämäkin kappale nousi Britanniassa Top-Teniin saavuttaen myynnillisen huippunsa tammikuussa 1968. Samalla ”Tin Soldier” toimi eräänlaisena edelläkävijänä lähestyen tyyliltään varhaista heavy metalia.
The Beatlesin vanavedessä
Small Facesin tunnetuin albumi on Ogdens’ Nut Gone Flake (1968), joka nousi Britannian albumilistan kärkisijalle ja on nykyisin psykedeelisen rockin kulttiklassikko. Viiden kuukauden ajan neljässä eri levytys-studiossa tehdyn albumin kaikki kappaleet olivat yhtyeen säveltämiä. Levyn avaava nimikappale oli instrumentaaliversio vuonna 1965 alun perin julkaistusta "I've Got Mine"-singlestä. Vinyylin kakkospuolella oli satu "Happiness Stan", joka kerrotaan kuudella kappaleen ja englantilaisen näyttelijä-koomikko Stanley Unwinin välipuheiden muodossa.[1] Levy edusti erikoista sekoitusta, josta löytyi cockneylaista pilailua, lausuntaesityksiä, hard rockia, soulia, psykedeliaa ja herkkää tunnelmointia.[4] Myös pyöreä, värikäs levykotelo erottui levyliikkeiden muusta tarjonnasta. Yhtye oli halunnut luoda jotain, jota voisi rinnastaa The Beatlesin klassikkoon Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band. Vaikka levy menestyi loistavasti Britannian ohella kymmenissä eri maissa, oli se sisällöltään amerikkalaisille aivan liian englantilainen. Ogden's Nut Gone Flakea pidetään yleisesti rockin ensimmäisenä teemalevynä.
Albumilta julkaistiin singlenä ”Lazy Sunday”, jonka Marriott esitti paksulla cockney-murteella. Hän ei olisi halunnut pilailumielessä tekemäänsä levytystä singleksi, mutta levy-yhtiö oli asiasta eri mieltä. Kappale nousi brittilistan kakkoseksi ja oli samalla Small Facesin viimeinen suuri hitti. Sitä seurannut akustinen ja jazzahtava ”Universal” ei myynyt enää toivotulla tavalla. Tämä sekä kriitikoiden murska-arvostelut masensivat Marriottin, joka lopetti moneksi kuukaudeksi säveltämisen kokonaan.
Hajoaminen ja comeback
Small Faces hajosi vuoden 1969 alussa musiikillisiin erimielisyyksiin. Marriottin lähtiessä omille teilleen yritti levy-yhtiö Immediate pelastaa Small Facesin julkaisten kaksoisalbumin "Autumn Stone".
Steve Marriott Humble Pien riveissä vuonna 1973.
Myöhemmin Immediate meni konkurssiin. Jälkeenpäin selvisi, että firman tuotosta oli kulkeutunut paljon Small Facesin jäsenille kuuluvaa rahaa Immediaten johtokunnan omiin käyttötarkoituksiin.[6]
1970-luvun lopulla Small Faces teki Marriottin johdolla lyhyen comebackin. Yhtyeen uudelleen julkaisema single "Itchycoo Park" nousi brittilistalle joulukuussa 1975 sijaluvulle 9.[7] Kokoonpano hajosi vajaan kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen.
Steve Marriott menehtyi kotonaan tupakasta syttyneessä tulipalossa 20. huhtikuuta 1991. Ronnie Lane kuoli MS-tautiin 4. kesäkuuta 1997 taisteltuaan sairautta vastaan lähes 20 vuotta.[4]. Ian McLagan kuoli aivohalvaukseen 3. joulukuuta 2014.[8]
Small Facesin kaksi jäljelle jäänyttä alkuperäisjäsentä, rumpali Kenny Jones ja kosketinsoittaja Ian McLagan, ryhtyivät 1990-luvun aikana lakimiehen avulla perimään saataviaan sekä Immediatelta, jonka raunioista oli noussut Charly, kuin Deccaltakin, joka oli edelleen voimissaan. Yhtyeen entiset jäsenet saivatkin jälkikäteen melkoiset korvaukset molemmilta firmoilta Marriottin ja Lanen aikoinaan tekemistä kappaleista, joita oli ehditty 30 vuoden aikana myydä paljon ja joista oli tehty lukuisia cover-versioita.[6] Säveltäjäkaksikko ei itse päässyt nauttimaan heille kuuluvista rahoista.
