Qing Shunzhi (kiin.順治帝, mong.Eyebeer Zasagch Khaan) (15. maaliskuuta1638 – 5. helmikuuta1661) oli mantšulaisenQing-dynastian kolmas hallitsija ja ensimmäinen tähän sukuun kuuluva Kiinan keisari vuosina 1644–1661. Mantšuruhtinaiden asettama työryhmä valitsi hänet isänsä, Hong Taijin (1592–1643) seuraajaksi syyskuussa 1643, jolloin hän oli viisivuotias. Ruhtinaat nimittivät myös kaksi kanssahallitsijaa: Dorgonin (1612–1650), Qing-dynastian perustajan Nurhacin (1559–1626) neljännentoista pojan, ja Jirgalangin (1599–1655), yhden Nurchacin veljenpojista, jotka molemmat kuuluivat Qing-sukuun.
Vuosina 1643–1650 poliittinen valta oli pääasiassa Dorgonin käsissä. Hänen hallituskaudellaan Qing-dynastia valloitti suurimman osan kukistuneelle Ming-dynastialle (1368–1644) kuuluneista alueista, karkotti Ming-dynastian lojaalit kannattajat pitkälle lounaisiin maakuntiin ja loi perustan Qing-dynastian vallalle Kiinassa huolimatta eräistä paljon suuttumusta herättäneistä toimenpiteistä kuten vuoden 1645 "hiustenleikkuumääräyksestä", jolla Qing-dynastian alamaiset pakotettiin ajamaan otsatukkansa pois ja sitomaan jäljelle jäänyt hiuksensa palmikoksi yhdenmukaisesti mantšulaisen hiusmallin kanssa. Dorgonin kuoltua vuoden 1650 viimeisenä päivänä nuori monarkki alkoi itse hallita. Hän yritti vaihtelevalla menestyksellä taistella korruptiota vastaan ja vähentää mantšuaateliston poliittista vaikutusvaltaa. Vielä 1650-luvulla Ming-dynastialle uskolliset ryhmät tekivät hänelle vastarintaa, mutta vuoteen 1661 mennessä hänen armeijansa olivat voittaneet Qing-dynastian viimeiset viholliset kuten merikapteeni Koxingan (1624–1662) ja Guin prinssin (1623–1662), Eteläisen Ming-dynastian hallitsijan, jotka molemmat menehtyivät seuraavana vuonna. Keisari Shunzhi kuoli 22-vuotiaana isorokkoon, hyvin tarttuvaan tautiin, joka oli endeeminen Kiinassa mutta jota vastaan mantšuilla ei ollut immuniteettia. Hänen seuraajansa oli hänen kolmas poikansa Xuanye, joka oli jo selvinnyt hengissä isorokosta, ja joka hallitsi seuraavat 60 vuotta nimellä Kangxi. Koska Shunzhin valtakaudelta on säilynyt vähemmän asiakirjoja kuin Qing-dynastian myöhempien keisarien ajoilta, Shunzhin valtakausi on jokseenkin huonosti tunnettu vaihe Kiinan historiassa.
"Shunzhi" oli tämän keisarin valtakauden kiinalainen nimi. Tällä nimellä on vastineensa mantšun ja mongolin kielissä, koska Qing-dynastia oli mantšulainen ja hallitsi myös monia mongoliheimoja, mikä auttoi Qing-dynastiaa valloittaman Kiinan. Keisarin oma nimi oli Fulin, ja kuoltuaan hän sai temppelinimenShizu (k-zh|世祖), jolla häntä palvottiin keisarillisessa esi-isien temppelissä.
Alkuperäinen kuvateksti selitti, että džurtšenit asuivat lähellä Changbain vuoristoa ja käyttivät peurannahkaisia kenkiä ja kalansuomuista tehtyjä vaatteita.[1]
Vielä 1580-luvulla, kun Kiinaa hallitsi Ming-dynastia (1368–1644), džurtšen-kansat asuivat Kiinan koillispuolella alueella, jota nykyään sanotaan Koillis-Kiinaksi tai Mantšuriaksi.[2] Taistelujen tuloksena, joita käytiin 1580-luvulta 1610-luvulle saakka, Nurhaci (1559–1626), Jianzhou-džurtšenien johtaja, yhdisti useimmat džurtšen-heimot valtansa alle.[3] Yksi hänen huomattavimmista uudistuksistaan oli džurtšen-klaanien yhdistäminen neljän erivärisen, keltaisen, valkoisen, punaisen ja sinisen sotalipun alle; kukin näistä ryhmistä jaettiin edelleen kahteen alaryhmään, jotta saatiin aikaan Kahdeksana lippukuntana tunnettu yhteiskunnallinen ja sotilaallinen järjestelmä,[4] lippukunta-armeija.[5] Nurhaci luovutti näiden lippukuntien johdon pojilleen ja pojanpojilleen.[6] Noin vuonna 1612 Nurhaci antoi omalle klaanilleen uuden nimen Aisin Gioro ("kultainen Gioro") toisaalta erottaakseen oman perheensä muista Gioro-suvun haaroista, toisaalta viitatakseen aikaisempaan džurtšenien perustamaan dynastiaan, Jin-dynastiaan, "kultaiseen dynastiaan", joka oli hallinnut Kiinaa vuosina 1115–1234[7] Vuonna 1616 Nurhaci julisti perustetuksi myöhemmän Jin-dynastian ja julisti täten džurtšenit itsenäisiksi Ming-dynastian alaisuudesta.[8] Muutaman seuraavan vuoden aikana hän valloitti Kiinalta useimmat Liaodongin suurimmat kaupungit.[9] Hänen voittokulkunsa päättyi helmikuussa 1626 Ningyuanin taisteluun, jossa Ming-komentaja Yuan Chonghuan voitti hänet portugalilaisilta vastikään hankkimansa tykin avulla.[10] Todennäköisesti taistelussa haavoittuneena Nurhaci kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin.[11]
Nurhatšin poika ja seuraaja Hong Taiji (1592–1643) jatkoi isänsä toimia valtion rakentamiseksi: hän keskitti vallan omiin käsiinsä, muotoili myöhemmän Jinin hallinnon kiinalaisen mallin mukaiseksi, hankki mongolit liittolaisiksiin ja värväsi kiinalaisia sotilaita Kahdeksaan lippukuntaan.[12] Vuonna 1629 hän johti sotaretkeä Pekingin läheisyyteen, jossa hän vangitsi kiinalaisia mahtimiehiä, jotka osasivat valaa portugalilaisen mallin mukaisia tykkejä.[13] Vuonna 1635 Hong Taiji muutti džurtšen-kansan nimen mantšuiksi, ja vuonna 1636 hän antoi dynastialleen uuden nimen Qing. Vuonna 1643, Valloitettuaan loputkin Liadongin kaupungit, hän valmisteli taistelua Ming-dynastiaa vastaan, joka oli suurissa vaikeuksissa, koska valtio oli vararikossa, maassa esiintyi tuhoisia kulkutauteja ja laajalle levinnyt nälänhätä oli johtanut kansannousuihin.[14][15]
Tulo keisariksi
Hong Taiji, jonka viisivuotias poika Fulin tuli keisariksi vuonna 1643 nimellä Shunzhi.
Kun Hong Taiji kuoli 21. syyskuuta 1643 nimittämättä itselleen seuraajaa, nuori Qing-valtio uhkasi joutua vakavaan kriisiin.[16][17][18] Useat vallantavoittelijat, joita Nurhacin toinen ja vanhin elossa ollut poika Daišan, Nurhacin neljästoista ja viidestoista poika Dorgon ja Dodo sekä Hong Taijin vanhin poika Hooge, alkoivat kiistellä keskenään valtaistuimesta.[19] Veljiensä Dodon ja Ajigen ohella 31-vuotias Dorgon johti Valkoisia lippukuntia, 60-vuotias Daišan molempia Punaisia, kun taas 34-vuotias Hooge oli lojaali isänsä kahdelle Keltaiselle lippukunnalle.[20][21]
Päätös siitä, kenestä tuli uusi Qing-keisari, annettiin tehtäväksi prinssien ja ministerien neuvostolle, joka oli mantšujen tärkein päättävä elin, kunnes 1720-luvulla perustettiin Qing-dynastian suuri neuvosto.[22][23][24] Monet mantšuprinssit suosittelivat keisariksi Dorgonia, joka oli jo ansioitunut sotilasjohtaja, mutta Dorgon kieltäytyi ja vaati, että yhden Hong Taijin pojista tuli seurata isäänsä.[25] Tunnustaakseen Dorgonin arvoaseman kruunun pysyessä Hong Taijin jälkeläisten sukulinjassa neuvoston jäsenet valitsivat Hong Taijin yhdeksännen pojan, Fulinin, uudeksi keisariksi, mutta päättivät, että Dorgonin ja Nurhatšin veljenpoika Jirgalangin oli käytettävä valtaa niin kauan kuin silloin vasta viisivuotias Fulin oli alaikäinen.[25] Fulin kruunattiin virallisesti Kiinan keisariksi 8. marraskuuta 1643, jolloin hänelle samalla annettiin kiinalainen hallitsijanimi Shunzhi.[26]. Koska Shunzhin valtakaudelta on säilynyt niukasti asiakirjoja, se on jokseenkin huonosti tunnettu vaihe Qing-dynastian historiassa.[27]
Dorgonin hallituskausi (1643–1650)
Prinssihallitsija Dorgon keisarillisine vallanmerkkeineen. Hän hallitsi keisarin tavoin vuodesta 1643 kuolemaansa saakka 1650, jonka aikana mantšut valloittivat lähes koko Kiinan.
Helmikuun 17. päivänä 1644 Jirgalang, joka oli kyvykäs sotilasjohtaja mutta jota valtion asioiden hoito ei näyttänyt kiinnostavan, luovutti mielihyvin vallan kaikkiin virallisiin asioihin nähden Dorgonille.[28] Sen jälkeen kun saman vuoden toukokuun 6. päivänä paljastui, että Hooge oli juonitellut Dorgonin hallitusta vastaan, Hooge menetti keisarillisen prinssin arvonimensä ja muut juonessa mukana olleet teloitettiin[29]
Dorgonin valtakaudella mantšut valloittivat melkein koko Kiinan lyhyessä ajassa sen jälkeen, kun maassa oli puhjennut laajoja talonpoikaiskapinoita ja Ming-dynastian viimeinen keisari Chongzhen oli 25. huhtikuuta 1644 tehnyt itsemurhan.
Shunzhin oma valtakausi (1651–1661)
Dorgonin kannattajien syrjäyttäminen
Keisari Shunzhi
Dorgon kuoli odottomatta metsästysmatkalla 31. joulukuuta 1650. Tämä johti kiihkeisiin valtataisteluun ja antoi aihetta syvällisille poliittisille uudistuksille.[30][31] Koska Dorgonin kannattajilla oli hovissa yhä suuri vaikutusvalta, Dorgon sai keisarillisen hautauksen ja postuumisesti keisarillisen arvonimen "Oikeamielinen keisari (yi huangdi 義皇帝).[30]. Samana päivänä tammikuun puolivälissä 1651 kuitenkin muutamat Dorgonin kannattajan Ubain johtamat Valkoisten lippukuntien upseerit vangitsivat Dorgonin veljen Ajigen peläten, että hän saattaisi julistautua uudeksi hallitsijaksi; Ubai ja hänen upseerinsa nimittivät sen sijaan itsensä useiden ministeriöiden puheenjohtajiksi ja valmistautuivat hallitsemaan valtakuntaa.[30]
Sillä välin Jirgalang, jolta vuonna 1647 oli riistetty hallitsijan arvo, sai kannatusta lippukunta-armeijan upseereilta, jotka olivat olleet tyytymättömiä Dorgonin valtakautena.[32] Saadakseen keisarille tukea Keltaisten lippukuntien keskuudesta, jotka olivat kuuluneet Qing-monarkille Hong Taijin ajoista saakka, ja voittaakseen puolelleen seuraajia Dorgonin Täysin Valkoisesta lippukunnasta, Jirgalang antoi näille nimen "Ylimmät kolme lippukuntaa" (shang san qi 上三旗; Manchu: dergi ilan gūsa), ja siitä lähtien he nämä olivat keisarin hallinnassa ja valvonnassa.[33][32]Oboi ja Suksaha, joista vuonna 1661 keisari Kangxin aikana tuli sijaishallitsijoita, kuuluivat niihin lippukunta-armeijan upseereihin, jotka tukivat Jirgalangia, ja Jirgalang kutsui koolle Neuvottelevien Prinssien Neuvoston palkitakseen heidät.[32]
Jirgalang ilmoitti 1. helmikuuta, että tuolloin 13-vuotias Shinzhi saisi nyt haltuunsa täyden keisarillisen vallan.[32] Holhoojahallitus siis lakkautettiin kokonaan. Helmikuun lopulla tai maaliskuun alussa hän syytti Dorgonia keisarin vallan tavoittelusta: Dorgonia pidettiin syyllisenä, ja häneltä riistettiin postuumisti kaikki hänelle postuumisti myönnetyt arvo- ja kunnianimet.[32] Jirgalang jatkoi hallinnon puhdistamista Dorgonin klikin entisistä jäsenistä ja myönsi korkeita arvoasemia ja aatelisarvoja kasvavalle joukolle Kolmen Keisarillisen Lippukunnan seuraajia, niin että vuonna 1652 kaikki Dorgonin entiset kannattajat oli joko tapettu tai tehokkaasti erotettu viroistaan.[34]
Poliittiset kiistat ja taistelu korruptiota vastaan
Vain hieman yli kahden kuukauden kuluttua valtaantulostaan, 7. huhtikuuta 1651, Shunzhi antoi julistuksen, jonka mukaan hän tulisi kitkemään korruption virkamieskunnasta.[35] Tämä julistus sai aikaan paljon kiistoja oppineiden välillä, jotka antoivat hänelle paljon huolta hänen kuolemaansa saakka.[36] Yhtenä ensimmäisistä toimistaan hän erotti suuren akateemikko Feng Quanin (馮銓; 1595–1672), pohjoiskiinalaisen, joka asetettu syytteeseen valtiorikoksesta jo vuonna 1645 muuta jonka sijaishallitsijana toiminut Dorgon oli sallinut jäädä virkaansa.[35][37] Fengin tilalle Shunzhi nimitti Chen Mingxian (陳名夏; n. 1601–1654), vaikutusvaltaisen eteläkiinalaisen, jolla tunnettiin hyvin Jiangnanin kirjallisissa piireissä.[36][37] Vaikka myös Chen joutui vuoden 1651 lopulla erotetuksi syytettynä vaikutusvaltansa väärinkäytöstä, hänet palautettiin virkaansa vuonna 1653, ja pian hänestä tuli Chunzhin läheinen henkilökohtainen neuvonantaja.[38] Hänen sallittiin jopa luonnostella keisarillisia käskykirjeitä, kuten Ming-dynastian aikaiset "suuret sihteerit" olivat tehneet.[39] Vielä vuonna 1653 Shunzhi päätti kutsua erotetun Feng Quanin takaisin, mutta sen sijaan että olisi tasapainottanut etelä- ja pohjoiskiinalaisten virkamiesten määrät hovissa, niin kuin keisari oli tarkoittanut, Fengin paluu vain kiihdytti virkamieskunnan sisäisiä riitaisuuksia.[40] Useissa kiistoissa, joita hovissa käytiin vuosina 1653–1654, eteläkiinalaiset muodostivat oman ryhmittymänsä, joka vastusti pohjoiskiinalaisia ja mantšuja.[41] Huhtikuussa 1654, kun Chen Mingxia puhui pohjoiskiinalaiselle virkamiehelle Ning Wanwolle (寧完我; d. 1665) Ming-dynastian aikaisten hoviasujen palauttamisesta, Ning antoi Chenin heti ilmi keisarille ja syytti häntä monista rikoksista kuten lahjusten ottamisesta, nepotismista, nurkkakuntaisuudesta ja keisarillisten erioikeuksien uhmaamisesta.[42] Chen teloitettiin kuristamalla 27. huhtikuuta 1654.[43]
Marraskuussa 1657 syntyi suuri lahjusskandaali Shunzhin maakuntatasoisessa virkamiestutkinnossa Pekingissä.[44] Kahdeksan jiangnanilaista kokelasta, jotka olivat Pekingin virkamiesten sukulaisia, lahjoivat kokeen järjestäjiä siinä toivossa, että olisivat saaneet paremmat arvosanat tutkinnossa.[45] Seitsemän tutkinnon valvjojaa, jotka todettiin syyllisiksi lahjusten vastaanottoon, teloitettiin, ja useita satoja tuomittiin muihin rangaistuksiin kuten maastakarkotukseen tai omaisuuden takavarikointiin.[46] Skandaali, joka pian levisi Nankingin tutkintopiireihin, paljasti virkamieskunnassa laajalle levinneen korruption ja vaikutusvallan väärinkäytön, ja pian monet pohjoiskiinalaiset moralistiset virkamiehet pitivät asiaan syynä sitä, että etelässä oli kirjallisia kerhoja ja että klassinen oppineisuus oli rappeutunut.[47]
Kiinalainen johtamismalli
Lyhyen valtakautensa aikana keisari Shunzhi rohkaisi Han-kiinalaisia osallistumaan hallitustoimiin ja palautti monia vanhoja kiinalaisia instituutioita, jotka Dorgonin sijaishallituksen aikana oli poistettu tai menettäneet merkityksensä. Hän keskusteli historiasta, Kiinan klassisesta kirjallisuudesta ja politiikoista suurten akateemikoiden kuten edellä mainitun Chen Mingxian kanssa, jan hänen hoviinsa asettui uusia miehiä kuten Wang Xi (王熙; 1628–1703), nuori pohjoiskiinalainen, joka osasi sujuvasti mantšua.[48] "Kuusi asetusta" (Liu yu 六諭), jotka Shunzhi antoi vuonna 1652, edelsivät Kangxin "pyhiä asetuksia" (Shengyu 聖諭) vuodelta 1670: ne olivat kungfutselaisen ortodoksian paljaat luut", jotka vaativat maan asukkaita kunnioittamaan vanhempiaan ja esivanhempiaan sekä noudattamaan lakeja.[49][50] Toisena askelena kohti kiinalaismallista hallintoa keisari palautti Hanlinin akatemian ja Suuren kanslian vuonna 1658. Nämä kaksi palautettua Mingin aikaista instituutiota vähensivät vielä mantšulaisen yläluokan valtaa ja uhkasivat herättää henkiin oppineiden politikoinnin, joka oli ollut Ming-dynastian loppuaikojen vaivana, kun keskinään eripuraiset ryhmittymät yrittivät kilvan vaikuttaa suuren kanslian toimiin.[51]
Vähentääkseen Keisarillisen hoviviraston ja mantšuaateliston vaikutusvaltaa Shunzhi perusti heinäkuussa 1653 Kolmetoista Virastoa (十三衙門) eli Kolmentoista Eunukin Toimistot, jotka olivat mantšujen valvonnassa mutta joiden jäsenet eivät olleet mantšuja vaan kiinalaisia eunukkeja.[52][53] Dorgonin aikana eunukit olivat olleet ankarassa valvonnassa, mutta nuori keisari käytti heitä hyväkseen vastustaakseen muita valtakeskuksia, samoin kuin olivat tehneet hänen äitinsä Dowager Ziaozhuang ja aikaisempi sijaishallitsija Jirgalang.[51][54] Eunukit saivatkin 1650-luvun lopulla jälleen suuren vaikutusvallan: he antoivat neuvoja virkanimitysasioissa ja jopa kirjoittivat säädöksiä.[52][55] Koska eunukit eristivät keisarin virkamieskunnasta, sekä mantšulaiset että kiinalaiset virkamiehet pelkäsivät eunukkien vaikutusvallan paluuta, joka oli ollut vitsauksena Ming-dynastian loppuaikoina.[55][56] Vaikka keisari arvostelikin ankarasti eunukkien toimia, Shunzhin suosikkieunukki Wu Liangfu (吳良輔; k. 1661), joka 1650-luvun alussa oli auttanut häntä voittamaan Dorgonin kannattajat, todettiin syylliseksi korruptioskandaaliin vuonna 1658.[57][56][58] Koska Wu sai lahjusten vastaanotosta vain moitteita, mantšuyläluokka alkoi pitää eunukkien kasvavaa vaikutusvaltaa uhkana omalle asemalleen.[54] Pian Shunzhin kuolman jälkeen, maaliskuussa 1661, Oboi ja muut Kanxhin sijaishallitsijat lakkauttivatkin Kolmetoista virastoa ja määräsivät Wu Liangfun teloitettavaksi.[56][53]
Valtakunnan rajat, alusmaat ja ulkopolitiikka
"Mogulilähetystö", keskiaasialaisen Mughal-valtakunnan prinssin lähettiläät, Shunzhin Pekingissä 1656 käyneiden hollantilaisten kuvaamana. Vuonna 1951 italialainen Luciano Petech väitti ensimmäisenä, että nämä lähettiläät saapuivat Turfanista, eivät mogulien hallitsemasta Intiasta.[59][60]
Vuonna 1646, kun Bolon johtamat Qing-armeijat etenivät Fuzhoun kaupunkiin, he olivat kohdanneet Riukiusaarten ja Annamin kuningaskunnan lähettiläitä sekä Manilan espanjalaisia.[61] Nämä lähetystöt olivat tulleet tapaamaan Eteläisen Mingin jo kukistunutta keisari Longwua, mutta heidät lähetettiin kotiin ja heitä kehotettiin alistumaan Qingin valtaan.[61] Riukiusaarten kuningas lähetti ensimmäisen Qingin vaatimat verot vuonna 1649, Siam vuonna 1652 ja Annam 1661, sen jälkeen kun viimeiset Mingin vastarinnan pesäkkeet oli saatu poistetuksi Yannanista, joka rajoittui suoraan Annamiin.[61]
Myös sulttaani Abu Al-Muhammad Haiji Khan, Mughal-valtakunnan ruhtinas, joka hallitsi Turfanissa, oli lähettänyt edustajansa pyytämään Kiinan ja Mughal-valtakunnan välisten kauppasuhteiden palauttamista, jotka olivat olleet poikki Ming-dynastian kukistuttua.[60] Edustajat oli lähetetty pyytämättä, mutta Qing suostui ottamaan sen vastaan ja salli sen harjoittaa kauppaa Qingin asettamin ehdoin Pekingissä ja Lanzhoussa.[62][63] Tämä sopimus ei kuitenkaan kestäny kauan, vaan sen lopetti luoteis-Kiinassa 1646 puhjennut muslimikapina. Hamin ja Turfanin maksamat verot ja kaupankäynti niiden kanssa aloitettiin uudestaan vuonna 1656.[64] Vuonna 1655 Qin-hovi kuitenkin päätti, että Turfanin lähetystöjen sallittaisiin käydä Pekingissä vain joka viides vuosi.[65]
Kupolin muotoinen Valkoinen Dagoba, joka on yhä näkyvissä Beihain puistossa Pekingissä, pystytettiin Shunzhin määräyksestä tiibetiläisen buddhalaisuuden kunnioittamiseksi.
Vuonna 1651 nuori keisari kutsui vierailulle Lozang Gyatson, viidennen Dalai-laman,
Tiibetin buddhalaisten uskonnollisen johtajan, joka oli Khoshot-mongolien hallitsijan Gushri Khanin avustuksella äsekttäin yhdistänyt uskonnollisen ja maallisen vallan Tiibetissä.[66] Qing-keisarit olivat toimineet Tiibetin buddhalaisten suojelijoina ainakin jo vuodesta 1621, Nurhacin ajoista lähtien, mutta kutsun takana oli myös poliittisia syitä.[67] Tiibet oli nimittäin tulossa mahtavaksi valtakunnaksi Kiinan länsipuolella, ja Dalai Lamalla oli yhä suuri vaikutusvalta mongoliheimojen keskuudessa, joista monet eivät olleet alistuneet Qingin valtaan.[68] Valmistautuakseen tämä "elävän Buddhan" kohtaamiseen Shunzhi määräsi eräälle järven saareen Kielletyn kaupungin luoteispuolelle, entisen Kublai-kaanin palatsin paikalle rakennettavaksi valkoisen Dabogan.[69][70] Uusittujen kutsujen ja diplomaattisen kirjeenvaihdon jälkeen, jossa keskusteltiin siitä, missä Tiibetin johtajan pitäisi tavata Qing-keisari, Dalai Lama saapui Pekingiin tammikuussa 1653[71], tai toisten lähteiden mukaan jo aikaisemmin.[72] Myöhemmin Dalai Lama sijoitti tätä vierailua esittävän maalauksen Potalan palatsiinLhasaan.[73]
Samoihin aikoihin mantšujen kotimaan pohjoispuolella venäläiset Vasili Pojarkov (1643–1646) ja Jerofei Khabarov (1649–1653) olivat alkaneet tutkia Amurin laaksoa Venäjän tsaarin toimeksiannosta. Vuonna 1653 Khabarov kutsuttiin takaisin Moskovaan, ja hänen tilalleen lähetettiin Onufriy Stepanov, joka otti komentoonsa Khabarovin kasakkajoukot.[74] Stepanov jatkoi matkaa etelään Sungari-joelle saakka, jonka varsilla hän peri veroja paikallisilta asukkailta kuten daguureilta ja dutšereilta, mutta nämä heimot tekivät vastarintaa, koska he olivat jo joutuneet maksamaan veroa keisari Shunzhille (venäläisissä lähteissä "Shamshakanille").[75] Vuonna 1654 Stepanov voitti pienen mantšusitajoukon, joka oli lähetetty Ninggutasta ottamaan selvää venäläisten etenemisestä.[74] Vuonna 1655 toinen Qing-komentaja, mongoli Minggadari (k. 1669), voitti Stepanovin joukot Kumarskin linnoituksessa Amurin varrella, mutta tämä ei riittänyt venäläisten karkottamiseksi alueelta.[76] Vuonna 1659 kuitenkin mantšukenraali Šarhūda (1599–1659) hyökkäsi Stepanovia vastaan ainakin 40 sotalaivalla, jotka surmasivat tai vangitsivat useimmat alueelle saapuneet venäläiset.[74] Tämä Qingin voiton jälkeen kasakat pysyivät jonkin aikaa poissa Amurin laaksosta, mutta venäläisten ja mantšujen väliset rajakahakat jatkuivat vuoteen 1689 saakka, jolloin allekirjoitettu Nertšinskin rauhansopimus vahvisti Venäjän ja Kiinan välisen rajan.[74]
Jatkuvat taistelut Eteläistä Mingiä vastaan
Keisari Yonglin, Eteläisen Mingin viimeisen hallitsijan pako vuosina 1647–1651. Valtakunnan- ja maakuntarajat kartassa ovat Kiinan kansantasavallan aikaiset.
Vaikka Qing oli Dorgonin johdolla onnistunut työntämään Eteläisen Mingin Etelä-Kiinaan, Ming-lojalismi ei ollut vielä kuollut. Elokuun alussa 1652 Li Dingguo, joka oli toiminut kenraalina Sichianissa rosvokuningas Zhang Zianzhongin alaisuudessa (k. 1647) ja suojeli nyt Eteläisen Mingin keisari Yonglia, valloitti Guilinin takaisin Qingiltä.[77] Kuukauden kuluessa useimmat Qingiä Guangxissa tukeneet sotilasjohtajat siirtyivät Mingin puolelle.[78] Vaikka Li seuraavien kahden vuoden aikana saavuttikin menestystä joissakin sotilaallisissa yhteenotoissa Huguanissa ja Guangdongissa, hän ei onnistunut valtaamaan tärkeitä kaupunkeja takaisin.[77] Vuonna Qing-hovi antoi Hong Chengchoulle tehtäväksi valloittaa maan lounaisosat.[79] Hän piti päämajaansa Changshassa, joka nykyisin kuuluu Hunanin maakuntaan. Hän kokosi kärsivällisesti sotavoimat, mutta vasta vuoden 1658 lopulla Qing-joukot pystyivät pitkällisissä taisteluissa valtaamaan Guizhoun ja Yunnanin.[79] Tammikuun lopulla 1659 mantšuprinssi Donin johtama Qing-sotaväenosasto valtasi Yunnanin pääkaupungin ja karkotti keisari Yonglin maanpakoon Burmaan, jota silloin hallitsi Toungoo-dynastian kuningas Pindale Min.[79] Viimeinen Eteläisen Mingin hallitsija pysyi siellä vuoteen 1662 saakka, jolloin hänet vangitsi ja teloitti Wu Sangui, entinen Ming-kenraali, jonka antautuminen mantšuille oli tehnyt Dorgonille mahdolliseksi Kiinan valloittamisen.[80]
Zheng Chenggong ("Koxinga"), jonka keisari Longwu oli vuonna 1646 adoptoinut ja Yongli vuonna 1655 aateloinut, jatkoi myös Eteläisen Mingin puolustamista.[81]. Vuonna 1659, Shunzhin valmistautuessa järjestämään erityisen tutkinnon valtakautensa suurten tekojen ja lounaisilla seuduilla suoritettujen onnistuneiden sotaretkien kunniaksi, Zheng purjehti ylös Jangtse-jokea hyvin aseistetulla laivastolla, valloitti muutamia kaupunkeja Qingiltä ja uhkasi Nankingiakin.[82] Kun keisari kuuli tästä äkillisestä hyökkäyksestä, hänen kerrotaan raivoissaan rikkoneen valtaistuimensa miekalla.[82] Zheng ei kuitenkaan onnistunut valtaamaan Nankingia, ja hän joutui pakenemaan Fujianin maakuntaan Kiinan kaakkoisrannikolle.[83] Qingin laivastojen ahdistamana hän joutui pakenemaan sieltä Taiwaniin huhtikuussa 1661, mutta hän kuoli jo saman vuoden kesänä.[84] Hänen jälkeläisensä tekivät Qing-hallinnolle vastarintaa vuoteen 1683 saakka, jolloin keisari Kangxi onnistui valloittamaan saaren.[85]
Sen jälkeen kun Shunzhi vuonna 1651 alkoi itse hallita, hänen äitinsä leskikeisarinna Xiaozhuang järjesti hänelle puolisoksi veljentyttärensä Borjigitin, mutta nuori monarkki hylkäsi uuden keisarinnan vuonna 1653.[86] Seuraavana vuonna Xiaozhuang järjesti toisen keisarillisen avioliiton, ja tällä kertaa hänen poikansa sai puolisokseen äitinsä veljen tyttärenpojan.[86] Vaikka Shunzhi ei pitänyt toisestakaan keisarinnasta, joka postuumisti sai nimen Keisarinna Xiaohuizhang, hänellä ei ollut oikeutta hylätä tätä. Keisarinna ei synnyttänyt yhtään lasta.[87] Vuodesta 1656 lähtien Shunzhi otti toisen puolison, Donggon, joka jesuittojen kertomuksen mukaan oli sitä ennen ollut erään mantšuaatelismiehen vaimo.[88] Hän synnytti Shunzhin neljännen pojan marraskuussa 1657. Keisari olisi halunnut tehdä tästä vallanperijän, mutta tämä kuoli vuoden 1658 alussa, ennen kuin hänelle oli annettu nimeäkään.[89]
Keisari Shunzhi oli mieleltään avoin ja luotti kölniläisenjesuiittalähetyssaarnaajanJohan Adam Schall von Bellin neuvoihin niin tähtitiedettä ja teknologiaa kuin uskontoa ja hallitustakin koskevissa asioissa.[90] Vuoden 1644 lopulla Dorgon oli antanut Schallille tehtäväksi laatia uusi kalenteri, koska tämä oli onnistunut ennustamaan pimennykset luotettavammin kuin viralliset kiinalaiset tähtitieteilijät.[91][92] Dorgonin kuoleman jälkeen Schall pääsi läheisiin väleihin nuoren keisarin kanssa, joka kutsui häntä "isoisäksi" (mantšun kielellä mafa).[90][93] Schallin vaikutus oli suurimmillaan vuosina 1656–1657, ja silloin Shunzhi vieraili usein hänen kotonaan ja keskusteli hänen kanssaan myöhäiseen iltaan saakka.[90] Hän sai erivapauden olla kumartumatta maahan saakka keisarin läsnä ollessa, hänelle luovutettiin tontti kirkon rakentamiseksi Pekingiin, ja hän sai keisarilta jopa luvan adoptoida pojan, sillä Shunzhia vaivasi se, ettei Schallilla ollut perillistä. Castoin toiveitaan Schall ei onnistunut käännyttämään Qing-hallitsijaa kristinuskoin, vaan vuonna 1657 keisarista tuli Zen-buddhalaisuuden vannoutunut kannattaja.[90][94]
Keisari oppi hyvin kiinan kieltä, mikä teki hänelle mahdolliseksi hallita valtiollisia asioita ja arvostaa kiinalaisia taiteita kuten kaunokirjoitusta ja draamaa.[95]. Yksi hänen suosikkiteoksistaan oli Gui Zhuangin (歸莊; 1613–1673) Lukemattomien murheiden rapsodia (Wan chou qu 萬愁曲), vaikka tämän kirjoittaja olikin Qingin vastustajien Gu Yanwun ja Wan Shouqin läheinen ystävä.[96] Hän osasi myös ulkoa pitkiä osuuksia suositusta Läntisen kamarin romanssista.[95]
Kuolema ja vallanperimys
Isorokkoviruselektronimikroskoopilla katsottuna. Tätä virusta vastaan mantšuilla ei ollut immuniteettia. Keisari Shunzhi kuoli isorokkoon, ja hänen seuraajakseen valittiin nuori prinssi Kangxi, koska tämä oli jo selvinnyt taudista hengissä.
Isorokko
Syyskuussa 1660 Shunzhin mielivaimo Donggo kuoli äkillisesti surressaan lapsensa menetystä.[82] Syvän surun valtaamana keisari vaipui masennukseen usean kuukauden ajaksi, kunnes hän 2. helmikuuta 1661 sairastui isorokkoon.[82] Kaksi päivää myöhemmin keisarin uskotut virkamiehet Wang Xi (王熙, 1628–1703) ja Margi kutsuttiin keisarin sairasvuoteen äärelle merkitsemään muistiin hänen viimeisen tahtonsa. Sanama päivänä, 4. helmikuuta, hänen kolmas poikansa Kangxi valittiin hänen seuraajakseen todennäköisesti siksi, koska hän oli jo selvinnyt hengissä isorokosta.[97] Keisari kuoli Kielletyssä kaupungissa 22-vuotiaana 5. helmikuuta 1661.[82]
Mantšut pelkäsivät isorokkoa enemmän kuin mitään muuta tautia, koska heillä ei ollut sitä vastaan immuniteettia ja jopa 80 prosenttia isorokkoon sairastuneista mantšuista kuoli siihen.[98][99] Viimeistään vuodesta 122 saakka he olivat ylläpitäneet virastoa isorokkotapausten tutkimiseksi ja eristäneet siihen sairastuneet tartunnan välttämiseksi.[100] Epidemioiden sattuessa hallitsijaperheen jäsenet oli totuttu lähettämään "isorokon välttämiskeskuksiin" (bidousuo 避痘所) heidän suojaamiseksi tartunnalta.[101] Keisari Shunzhi pelkäsi tautia erityisesti, koska hän oli nuori ja asui suuressa kaupungissa lähellä tartunnanlähteitä.[101] Hänen valtakautenaankin isorokkoa oli esiintynyt Pekingissä ainakin yhdeksän kertaa, ja joka kerta keisarin oli ollut pakko mennä suojatulle alueelle kuten "Eteläiseen puistoon" (Nanyuan 南苑), metsästysmaalle Pekingin eteläpuolelle, mihin Dorgon oli 1640-luvulla rakentanut "isorokon välttämiskeskuksen".[102] Lisäksi oli säädetty, että kaupungin kiinalaisten asukkaiden oli muutettava sieltä pois, jos he sairastuivat isorokkoon.[103] Tästä ja muista varotoimenpiteistä huolimatta nuori keisari kuitenkin sairastui siihen.
Keisarin väärennetty testamentti
Virallinen hovimuotokuva Oboista, joka 5. helmikuuta 1661 nimitettiin vastikään valtaistuimelle nousseen, vasta kuusivuotiaan Kanxin sijaishallitsijaksi
Keisarin viimeinen tahto, joka julkistettiin illalla 5. helmikuuta, oli että hänen nuoren poikansa ollessa alaikäinen oli maata hallitseva neljä sijaishallitsijaa. Oboi, Sonin, Suksaha ja Ebilun, jotka kaikki olivat auttaneet Jirganangia puhdistamaan hovin Dorgonin kannattajista tämän kuoltua vuoden 1650 lopussa.[104][105] On vaikea päätellä, oliko Shunzhi todella nimittänyt nämä neljä sijaishallitsijoiksi, sillä he ja leskikeisarinna Xiaozhuang selvästikin muuttelivat keisarin testamenttia ennen kuin vahvistivat sen; eräät tutkijat ovat jopa väittäneet sitä kokonaan väärennetyksi.[106][107][108][109][110] Keisarin testamentin mukaan, sellaisena kuin se julkaistiin, hän olisi myös valitellut alullepanemaansa kiinalaisen mallin mukaista hallintoa, erityisesti eunukkien vaikutusvaltaa ja kiinalaisten virkamiesten suosimista, mantšuylimystön ja mantšuperinteiden laiminlyömistä sekä ihastumistaan vaimoonsa äitinsä sijasta.[55] Vaikka keisari oli usein kumonnut itse aikaisemmin antamiaan määräyksiä, käytännöt, jotka hän testamentissaan ilmaisi hylänneensä, olivat olleet keskeisellä sijalla hänen hallinnossaan siitä lähtien, kun hän oli 1650-luvun alussa alkanut itse hallita.[111] Testamentti, sellaisena kuin se julkaistiin, myönsi "keisarillisen arvovallan manttelin" neljälle sijaishallitsijalle, jotka käyttivät sitä tukena mantšuja suosivalle politiikalleen Oboin sijaishallituksena tunnettuna ajanjaksona 1661–1669[112]
Kuoleman jälkeen
Koska hovin lausunnot eivät selvästi ilmaisseet keisarin kuolinsyytä, alkoi pian levitä huhuja, ettei hän ollutkaan kuollut vaan vetäytynyt buddhalaiseenluostariin elääkseen anonyyminä munkkina, joko rakastetun vaimonsa kuoleman aiheuttaman surun vuoksi tai ne mantšuylimykset, jotka hän oli testamentissaan nimennyt sijaishallitsijoiksi, olisivat tehneet vallankaappauksen.[97]. Nämä huhut saivat uskottavuutta siitäkin, että keisari oli 1650-luvun lopulla tullut Zen-buddhalaisuuden innokkaaksi kannattajaksi ja jopa antanut buddhalaisten munkkien asua keisarin palatsissa.[94] Ennen pitkää monet seikat kuten erään munkin kertomus keisarin sairastumisesta isorokkoon ja se, että yksi hänen jalkavaimoistaan ja myös yksi hänen henkivartijoistaan oli tehnyt itsemurhan seuratakseen keisaria hautaan, viittaavat siihen, että Shunzhi todella oli kuollut.[113]
Keisarin ruumista pidettiin surunvalitteluja varten Kielletyssä kaupungissa 27 päivää, kunnes se 3. maaliskuuta kuljetettiin ylenpalttisessa juhlakulkueessa Jingshaniin, kukkulalle juuri Kielletyn kaupungin pohjoispuolella, minkän jälkeen suuri määrä arvoesineitä poltettiin hautajaisuhreina.[114] Vasta kaksi vuotta myöhemmin, 1663, ruumis kuljettiin lopulliseen leposijaansa.[114] Toisin kuin mantšuilla tuohon aikaan oli tapana, ruumista ei poltettu vaan Shunzhi haudattiin maahan.[115] Hänen haudattiin paikkaan, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Itäisinä Qing-hautoina, 125 kilometriä koilliseen Pekingistä, toisena Qing-dynastian keisarillisista hautausmaista.[116]. Hänen hautansa on osa Xiaolingin mausoleumikompleksia, joka tunnetaan mantšunkielisellä nimellä Hiyoošungga Munggan ja on ensimmäinen kyseiselle alueelle pystytetty mauseoleumi.[116]
Jälkivaikutus
Keisari Kangxin kolme eteläistä kiertomatkaa Jiangnanin seudulla vuosina 1684, 1689 (reitti merkitty karttaan) ja 1699 vahvistivat uuden Qing-dynastian arvovaltaa ja luottamusta siihen muutamaa vuotta Kolmen lääninherran kukistamisen jälkeen.[117]
Väärennetty testamentti, jossa Shunzhi muka pahoitteli mantšuperinteiden hylkäämistä, näytti tukevan keisari Kangxin aikaisten neljän sijaishallitsijan nativistista politiikkaa.[118][119] Siihen vedoten Oboi ja muut sijaishallitsijat pian lakkauttivat Kolmentoista eunukin toimistot.[120] Muutaman seuraavan vuoden aikana he vahvistivat keisarllisen hoviviraston asemaa, jota johtivat mantšut ja heidän palvelijansa. He lakkauttivat myös Hanlinin akatemian ja rajoittivat prinssien ja ministerien päättävän neuvoston jäsenyyden mantšuille ja mongoleille.[121][122] Sijaishallitsijat harjoittivat myös hyökkäävää politiikkaa Qingin kiinalaisia alamaisia kohtaan: he teloittivat tusinoittain ihmisiä ja rankaisivat tuhansia muita Jiangnanin seudulla, jossa kirjailijat olivat esittäneet poikkeavia mielipiteitä ja verot viivästyivät, ja pakottivat Kaakkois-Kiinan rannikkoseudun väestön muuttamaan sisämaahan näännyttääkseen Taiwanista käsin johdetun Tungningin kuningaskunnan, jota hallitsivat Koxingan jälkeläiset.[123]
Sen jälkeen kun Kangxi vuonna 1669 vangitsi Oboin, hän palasi monessa asiassa Shunzhin politiikkaan.[124] Hän palautti isänsä suosimat instituutiot kuten Suuren kanslian, jossa kiinalaiset virkamiehet saivat suuren vaikutusvallan valtiollisiin asioihin.[125] Hän kukisti myös Kolmen lääninherran kapinan, jonka olivat aloittaneet kolme kiinalaista sotilasjohtajaa, joilla oli ollut tärkeä osuus mantšujen valloittaessa Kiinan, mutta joista oli tullut kapinallisjohtajia laajoilla alueilla Etelä-Kiinassa.[126] Sisällissota vuosina 1673–1681 koetteli uuden Qing-dynastian alamaisten uskollisuutta, mutta Qing-armeijat selvisivät voittajina.[127] Kun Qingin voitto oli varmistettu, pantiin vuonna 1679 toimeen erityinen tutkinto "korkea-arvoisille monipuolisesti oppineille" laaja-alaisesti oppineille (博學鴻儒 Boxue hongru) kiinalaisten oppineiden houkuttelemiseksi, jotka olivat kieltäytyneet palvelemasta uutta dynastiaa.[128] Tutkinnon onnistuneesti suorittaneet saivat tehtäväkseen laatia kukistuneen Ming-dynastian virallisen historiateoksen.[126] Kapinat kukistettiin vuonna 1681, samana vuonna, jolloin Kangxi pani alulle inokulaatiot keisariperheen lasten suojaamiseksi isorokolta.[129] Kun Gungningin kuningaskunta vuonna 1683 lopullisesti kukistui, Qing-hallinnon sotilaallinen ylivoima oli täydellinen.[126] Dorgonin, Shiunzhin ja Kangxin luoma institutionaalinen perusta teki Qing-dynastialle mahdolliseksi pystyttää kunnioitettavan suuri ja vakaa keisarihuone ja muuttaa sen "yhdeksi onnistuneimmista keisarikunnista, jotka maailma on tuntenut."[27][130] Kohtalon ivaa kuitenkin oli, että Kangxin alkuunpanema pitkäaikainen Pax Manchurica sai aikaan, että Qing-dynastian Kiina oli kohtalokkaalla tavalla valmistautumaton kohtaamaan 1800-luvulla aggressiivisia ja hyvin aseistettuja eurooppalaisia suurvaltoja.
[131]
Perhe
Keisarinna Dowager Xiaozhuang, jolla oli huomattava vaikutus politiikkaan sekä poikansa Shunzhin että pojanpoikansa Kangxin hallitessa
Vanhemmat ja isovanhemmat
Keisari Shunzhi (alkuperäiseltä nimeltään Fulin) syntyi mantšulaiseen Aisin Goron klaaniin, Qingin keisarisukuun.[132]
Isä: Hong Taiji (1592–1643), Qing-dynastian keisari, jonka yhdeksäs poika Fulin oli.[133]
Vaikka Aisin Goron virallisessa sukuluettelossa mainitaan vain 19 Shunzhin vaimoa, hautajaisten yhteydessä laaditut asiakirjat osoittavat, että heitä oli ainakin 23.[136] Heistä 11 synnytti lapsia. Hänen valtakaudellaan kaksi näistä sai keisarinnan arvon, ja he molemmat olivat sukua Shunzhin äidille. Vuoden 1644 valloituksen jälkeen keisarinnat ja muut keisarin vaimot tunnettiin yleensä vain arvonimillään ja niiden patrilineaaristenklaanien nimillä, joihin he olivat syntyneet.[137]
Ensimmäinen keisarinna: Borjigit, syntyisin khortšin-mongolien Borjigit-klaanista.[138]. Keisarinna vuodesta 1651, menetti tämän arvonsa vuonna 1653.[86]
Toinen keisarinna: Xiaohuizhang (k. 1718), myös Borjigit-klaanista. Keisarinna vuodesta 1654.[86] Keisarin kuoleman jälkeen vuodesta 1661 keisarinna Dowager Ciren (慈仁).[139]
Lapset
Shunzhin 22 puolisosta 11 synnytti hänelle kaikkiaan 14 lasta[140], joista kuitenkin vain neljä poikaa (Fuquan, Xuanye, Changning ja Longxi) sekä yksi tytär (Gongyi Chang) elivät tarpeeksi kauan avioituakseen.
Shunzhin kolmas poika Xuanye sen jälkeen, kun hänestä oli tullut keisari Kangxi (hallitsi 1661–1722).
Pojat
Niuniu 牛鈕 (mantšuksi: Nionio; 13. joulukuuta 1651 – 9. maaliskuuta 1652).[141] Äiti: keisarin puoliso Ba 巴.[142]
Fuquan 福全 (Fuciowan; 8. syyskuuta 1653 – 10. elokuuta 1703).[143][144] Äiti: keisarin puoliso Ningyi 寧懿.[142] Prinssi Yu (裕親王) vuodesta 1667.[145]
4. poika (12. marraskuuta 1657 – 25. helmikuuta 1658), kuoli ennen kuin hänelle oli annettu nimeä.[147]
Changning 常寧 (8. joulukuuta 1657 – 20. heinäkuuta 1703).[148], Shunzhi 14.11.壬寅 (4th). Death:[149], Kangxi 42.6.辛巳 (7th). Born to Consort Chen 陳.[142] Became Prince Gong (恭親王) in 1671.[150]
Qishou 奇授 (Kišeo; 3. tammikuuta 1660 – kuoli 7-vuotiaana, kuolinpäivä tuntematon [151] Äiti: keisarin puoliso Tang 唐.[142]
Longxi 隆禧 (Lunghi; 30. toukokuuta 1660 – 20. elokuuta 1679).[152] Äiti: keisarin puoliso Niu 鈕.[142] Prinssi Chun (純親王) vuodesta 1674; kuolemansa jälkeen Prinssi Chun Jing (純靖親王).[116]
Yonggan 永幹 (Yunggan; 23. tammikuuta 1661 – kuoli 8-vuotiaana, kuolinpäivä tuntematon.[153] Äiti: keisarin puoliso Muktu 穆克圖.[142]
Tyttäret
Ennen kuin Qing-hovi muutti Pekingiin vuonna 1644, mantšunaiset käyttivät omia nimiään, mutta vuoden 1644 jälkeen nämä nimet "häviävät sukutauluista ja arkistoiduista asiakirjoista."[137] Vasta kihlattuina keisarin tyttäret saivat arvonimet, joilla heidät siitä lähtien paremmin tunnettiin.[137] Vaikka viisi Shunzhin kuudesta tyttärestä kuoli lapsina, heidät kaikki mainitaan Aisin Gioron sukuluettelossa.[137]
1. tytär (1652–1653).[154] Äiti: keisarin vaimo Chen 陳.[154]
2. tytär (1654–1685): toisen arvoluokan prinessa (mantšuksi hošoi gungju) Gongyi Chang (kiinaksi: heshuo Gongyi Chang gongzhu 和碩恭懿長公主).[155] Syntyi Shunzhin hallitukauden 10. vuoden 12. kuukautena
eli aikavälillä 18.1.–16.2.1654. Äiti: keisari Shunzhin puoliso Yang 楊.[154] Meni 1667 naimisiin Nerdun kanssa (訥爾杜; k. 1676)[156][154]
3. tytär (1654–1658).[154] Äiti: keisarin vaimo Ba 巴.[154]
6. tytär (1655–1662).[157] Äiti: keisarin vaimo Nala 納喇.[157]
Adoptoidut tyttäret
Keisarin adoptoitujen tyttärien nimet, jotka kaikki olivat Qing-hallitsijasukujen jäsenten toisia tyttäriä, ovat arvonimiä, eivät henkilönnimiä.[137]
Toisen arvoluokan prinsessa, jonka arvonimeä ei tunneta (1648–1691/92), Shunzhin velipuolen Šosem (硕塞; 1629–1655), Hong Taijin viidennen pojan toinen tytär.[158]
Toisen arvoluokan prinsessa Roujia 柔嘉 (1652–1673), Jirgalangin toisen pojan Jidun (濟度; 1633–1660) toinen tytär
Toisen arvoluokan prinsessa Duanmin 端敏 (1653–1729), Qing-dynastian perustajan Nurhatši's toisen pojan Abatain seitsemännen pojan Yolon Yolo (岳樂; 1625–1689) toinen tytär.[159]
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista. Alkuperäinen artikkeli: en:Shunzhi Emperor
Lähteet
Jerry Dennerline: ”The Shun-chih Reign”, Cambridge History of China, Vol. 9, Part 1: The Ch'ing Dynasty to 1800, s. 73–119. Cambridge: Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-24334-3Teoksen verkkoversio.
Chao-ying Fang: Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912), s. 255–259. United States Government Printing Office, 1943.
Lynn Struve: ”The Southern Ming”, Cambridge History of China, Volume 7, The Ming Dynasty, 1368–1644, s. 641-725. Cambridge: Cambridge University Press. ISBN 0-521-24332-7
Frederic Wakeman: The Great Enterprise: The Manchu Reconstruction of Imperial Order in Seventeenth-Century China, s. 34. University of California Press, 1985. ISBN 0-520-04804-0
Beatrice S. Bartlett: Monarchs and Ministers: The Grand Council in Mid-Ch'ing China, 1723–1820. Berkeley and Los Angeles: University of California Press, 1991. ISBN 0-520-08645-7.
Elisabeth Benard: ”The Qianlong emperor and Tibetan Buddhism”, New Qing Imperial History: The Making of Inner Asian Empire at Qing Chengde, s. 123–35. London and New York: RoutledgeCurzon, 2004. ISBN 0-415-32006-2
Anne Chayet: ”Architectural wonderland: an empire of fictions”, New Qing Imperial History: The making of Inner Asian empire at Qing Chengde, s. 33–52. London and New York: RoutledgeCurzon, 2004. ISBN 0-415-32006-2
Chang Chia-feng: Disease and its Impact on Politics, Diplomacy, and the Military: The Case of Smallpox and the Manchus (1613–1795), s. 177–97. nro 2 57 Oxford University Press, 2002. PubMed:11995595doi:10.1093/jhmas/57.2.177
Michael G. Chang: A Court on Horseback: Imperial Touring and the Construction of Qing Rule, 1680–1785. Cambridge (Mass.) and London: Harvard University Asia Center, 2007. ISBN 978-0-674-02454-0
Pamela Pamela Kyle Crossley: A Translucent Mirror: History and Identity in Qing Imperial Ideology. Berkeley and Los Angeles: University of California Press, 1999. ISBN 0-520-21566-4
dai Yingcong: The Sichuan Frontier and Tibet: Imperial Strategy in the Early Qing. Seattle and London: University of Washington Press, 2009. ISBN 978-0-295-98952-5Teoksen verkkoversio.
Mark C. Elliott: The Manchu Way: The Eight Banners and Ethnic Identity in Late Imperial China. Stanford University Press, 2001. ISBN 0-8047-4684-2Teoksen verkkoversio.
Benjamin A. Elman: A Cultural History of Civil Examinations in Late Imperial China. University of California Press, 2001. ISBN 0-520-21509-5
Benjamin A. Elman: ”The Social Roles of Literati in Early to Mid-Ch'ing”, Cambridge History of China, Vol. 9, Part 1: The Ch'ing Dynasty to 1800, s. 360–427. Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-24334-3
Fang Chao-ying: ”Šarhûda”, Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912), s. 632. United States Government Printing Office, 1943b.
Antonia Finnane: ”Yangzhou: A Central Place in the Qing Empire”, Cities of Jiangnan in Late Imperial China, s. 117–50. SUNY Press, 1993. ISBN 0-7914-1423-X
Baoli Gong: Shunzhi shidian 顺治事典 ["Events of the Shunzhi reign"], s. 84. Peking: Zijincheng chubanshe 紫禁城出版社 ["Forbidden City Press"], 2010. ISBN 978-7-5134-0018-3(kiina)
Charles Hucker: A Dictionary of Official Titles in Imperial China. Stanford: Stanford University Press, 1985. ISBN 0-8047-1193-3
Lawrence D. Kessler: K'ang-hsi and the Consolidation of Ch'ing Rule, 1661–1684. University of Chicago Press, 1976. ISBN 0-226-43203-3.
Kim Kwangmin: Saintly brokers: Uyghur Muslims, trade, and the making of Central Asia, 1696–1814. Ph.D. diss., History Department, University of California, Berkeley, 2008. ISBN 9781109101263Teoksen verkkoversio.[vanhentunut linkki]
Philip A. Kuhn: Soulstealers: The Chinese Sorcery Scare of 1768. Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1990. ISBN 0-674-82152-1
Donald F. Lach, Edwin J. van Kley: Asia in the Making of Europe, Volume III, A Century of Advance, Book Four, East Asia. Chicago: University of Chicago Press, 1994. ISBN 978-0-226-46734-4
Li Wai-yee: ”Early Qing to 1723”, The Cambridge History of Chinese Literature, Volume II: From 1375, s. 152–244. Cambridge University Press, 2010. ISBN 978-0-521-11677-0 (2-volume set).
Li Zhiting 李治亭: Qingchao tongshi: Shunzhi fenjuan. Peking: Zijincheng chubanshe 紫禁城出版社 ["Fordidden City Press"], 2003. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste(kiina)
evelyn S. rlast=Rawski: The Last Emperors: A Social History of Qing Imperial Institutions. University of California Press, 1998. ISBN 0-520-22837-5Teoksen verkkoversio.
Morris Rossabi: ”Muslim and Central Asian Revolts”, From Ming to Ch'ing: Conquest, Region, and Continuity in Seventeenth-Century China, s. 167–99. Yale University Press, 1979. ISBN 0-300-02672-2Teoksen verkkoversio.
Jonathan D. Spence: To Change China: Western Advisors in China, 1620–1960. Boston: Little, Brown & Company, 1969. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
Jonathan D. Spence: The Search for Modern China. New York: W. W. Norton & Company, 1999. ISBN 0-393-97351-4
Jonathan D. Spence: ”The K'ang-hsi Reign”, Cambridge History of China, Vol. 9, Part 1: The Ch'ing Dynasty to 1800, s. 120–82. Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-24334-3
Frederic Wakeman: ”Localism and Loyalism During the Ch'ing Conquest of Kiangnan: The Tragedy of Chiang-yin”, Conflict and Control in Late Imperial China, s. 43–85. Berkeley: Center of Chinese Studies, University of California, Berkeley, 1975. ISBN 0-520-02597-0
Romantics, Stoics, and Martyrs in Seventeenth-Century China. Journal of Asian Studies, 1984, 43. vsk, nro 4, s. 631–65. doi:10.2307/2057148
John E. Wills: Embassies and Illusions: Dutch and Portuguese Envoys to K'ang-hsi, 1666–1687. Harvard University Press, 1984. ISBN 0-674-24776-0
Silas H. L. Wu: Passage to Power: K'ang-hsi and His Heir Apparent, 1661–1722. Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1979. ISBN 0-674-65625-3.
Historical Trauma: Anti-Manchuism and Memories of Atrocity in Late Qing China. History and Memory, 2004a, 16. vsk, nro 2, s. 67–107.
Peter Zarrow: ”Qianlong's inscription on the founding of the Temple of the Happiness and Longevity of Mt Sumeru (Xumifushou miao)”, New Qing Imperial History: The Making of Inner Asian Empire at Qing Chengde, s. 185–87. Lontoo ja New York: RoutledgeCurzon, 2004b. ISBN 0-415-32006-2
Zhou Ruchang: Between Noble and Humble: Cao Xueqin and the Dream of the Red Chamber, edited by Ronald R. Gray and Mark S. Ferrara, translated by Liangmei Bao and Kyongsook Park. New York: Peter Lang, 2009. ISBN 978-1-4331-0407-7
↑Ho Ping-ti Ho: The Ladder of Success in Imperial China: Aspects of Social Mobility, 1368–1911. New York: Columbia University Press, 1962. ISBN 0-231-05161-1
↑Victor H. Mair: Language and Ideology in the Written Popularization of the Sacred Edict, s. 325-359. (Teoksessa Popular Culture in Late Imperial China) University of California Press, 1985. ISBN 0-520-06172-1.
↑La pretesa ambasciata di Shah Jahan alla Cina ["Shah Jahanin väitetty suurlähetystö Kiinassa"]. Rivista degli studi orientali, 1951, nro XXVI, s. 124–127.
↑Vadim Turajev: ”О ХАРАКТЕРЕ КУПЮР В ПУБЛИКАЦИЯХ ДОКУМЕНТОВ РУССКИХ ЗЕМЛЕПРОХОДЦЕВ XVII ('Puutteita 1600-luvun venäläisten tutkimusmatkailijoiden asiakirjojen julkaisemisessa')”, Русские первопроходцы на Дальнем Востоке в XVII — XIX вв. (Историко-археологические исследования) ('Venäläiset tutkimusmatkailijat Kaukoidässä 1600-1800-luvuilla; historiallista ja arkeologista tutkimusta'), osa 2. Vladivostok: Julkaisija = Rossiĭskaia akademiia nauk, Dalʹnevostochnoe otd-nie, 1995. ISBN 5744204024(venäjä)
↑George A. Kennedy: ”Minggadari”, Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912), s. 576. Washington: United States Government Printing Office, 1943.
↑ abcdM. Jean Gates, Fang Chao-ying: ”Hsiao-chuang Wên Huang-hou”, Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912), s. 300–301. Washington: United States Government Printing Office, 1943.
↑ abNicolas Standaert: The Interweaving of Rituals: Funerals in the Cultural Exchange Between China and Europe. Seattle: University of Washington Press. ISBN 978-0-295-98810-8
Израильско-армянские отношения Израиль Армения Медиафайлы на Викискладе Израильско-армянские отношения — настоящие и исторические дипломатические двусторонние политические, культурные, экономические, военные и другие связи между Арменией и Израилем. В период ...
This article needs additional citations for verification. Please help improve this article by adding citations to reliable sources. Unsourced material may be challenged and removed.Find sources: Permanent Presidential Commission on Soil Conservation and Afforestation – news · newspapers · books · scholar · JSTOR (August 2018) (Learn how and when to remove this template message) Politics of Kenya National Government Constitution History Human rights LGB...
Komedi Moderen Gokil!Sutradara Cuk FK Produser Dhamoo Punjabi Ditulis oleh Eric Satyo Dhamoo Punjabi PemeranBoris BokirDodit MulyantoIndro WarkopKartika PutriNadine AlexandraMaya WulanPenata musikCandilPenyuntingAgoes ComprosPerusahaanproduksiMD PicturesTanggal rilisDurasi95 menitNegara IndonesiaBahasa Indonesia SekuelKomedi Gokil 2 Komedi Moderen Gokil! merupakan film komedi Indonesia yang dirilis pada 17 September 2015. Film ini dibintangi oleh Boris Bokir, Dodit Mulyanto, Kartik...
2002 studio album by Mai KurakiFairy TaleStudio album by Mai KurakiReleasedOctober 23, 2002 (2002-10-23)Recorded2001-2002GenrePop, Contemporary R&BLength56:37LabelGiza StudioProducerKanonjiMai Kuraki chronology Perfect Crime(2001) Fairy Tale(2002) If I Believe(2003) Singles from Fairy Tale Can't Forget Your LoveReleased: August 29, 2001 Winter BellsReleased: January 17, 2002 Feel Fine!Released: April 24, 2002 Like a Star in the NightReleased: September 4, 2002 Fairy...
Sports venue in Chongqing, China Chongqing Olympic Sports CenterLocationChongqing, ChinaCoordinates29°31′31″N 106°30′23″E / 29.525246°N 106.506282°E / 29.525246; 106.506282OwnerMunicipality of ChongqingOperatorChongqing Sports BureauCapacity58,680Opened2004TenantsChongqing SWM The Chongqing Olympic Sports Center (simplified Chinese: 重庆奥林匹克体育中心; traditional Chinese: 重慶奧林匹克體育中心) is a sports venue featuring a 58,...
ميشيل نو (بالفرنسية: Michel Nau) معلومات شخصية الميلاد 24 يوليو 1633(1633-07-24)تور الوفاة 8 مارس 1683 (49 سنة) باريس مواطنة فرنسا الحياة العملية المهنة كاهن كاثوليكي اللغات الفرنسية تعديل مصدري - تعديل ميشيل نو (بالفرنسية: Michel Nau) Michel Nau (1631 - 1683 م) هو مبشر يسوعي ورح
Campeonato Saudita de Futebolدوري المحترفين السعودي Saudi Pro League Campeonato Saudita de Futebol Dados gerais Organização SAFF Edições 48 Local de disputa Arábia Saudita Número de equipes 16 Sistema Pontos corridos Dados históricos Primeiro vencedor Al-Nassr (1975–76) Último vencedor Al Ittihad (2022-23) Maior vencedor Al-Hilal (18 títulos) Ascensão e descenso Promove para Liga dos Campeões da AFCCopa do GolfoLiga dos Campeões ÁrabesSupercopa da Arábia Sa...
Royaume d'Étrurie(it) Regno di Etruria 21 mars 1801 – 10 décembre 1807(6 ans, 8 mois et 19 jours) Carte du royaume d'Étrurie et de la principauté de Lucques et Piombino.Informations générales Statut Monarchie, État satellite du Royaume d'Espagne Capitale Florence Langue(s) Italien Monnaie Lire toscane Histoire et événements 21 mars 1801 Traité d'Aranjuez 10 décembre 1807 Annexion française Entités précédentes : Grand-duché de Toscane ...
Circle Internet Financial LimitedJenis usahaPrivateMarkasBoston, Massachusetts, United StatesPendiriJeremy Allaire, Sean NevilleTokoh pentingJeremy Allaire (CEO)Situs webcircle.comDiluncurkanOktober 2013; 10 tahun lalu (2013-10) Circle dimulai sebagai perusahaan teknologi pembayaran peer-to-peer yang sekarang mengelola stablecoin USDC, sebuah mata uang kripto yang nilainya adalah dipatok ke dolar AS. Perusahaan ini didirikan oleh Jeremy Allaire dan Sean Neville pada bulan Oktober 20...
Commercial chess variant <W4 A B C D E F G H I W3> J 9 9 8 8 7 7 6 6 5 5 4 4 3 3 2 2 1 1 0 0 A<W1 B C D E F G H I JW2> Omega Chess starting position Omega Chess is a commercial chess variant designed and released in 1992 by Daniel MacDonald. The game is played on a 10×10 board with four extra squares, each added diag...
Nota: Artes gráficas redireciona para este artigo. Para outros significados, veja Tipografia. Pictogramas do US National Park Service, nos Estados Unidos Design gráfico é a área de conhecimento e a prática profissional específicas relativas ao ordenamento estético-formal de elementos textuais e não-textuais que compõem peças gráficas destinadas à reprodução com objetivo expressamente comunicacional.[1] É uma forma de comunicar visualmente um conceito, uma ideia, por m...
Country on the southwest coast of West Africa For other uses, see Sierra Leone (disambiguation). This article may be too long to read and navigate comfortably. Please consider splitting content into sub-articles, condensing it, or adding subheadings. Please discuss this issue on the article's talk page. (June 2023) Republic of Sierra Leone Flag Coat of arms Motto: Unity, Freedom, JusticeAnthem: High We Exalt Thee, Realm of the FreeLocation of Sierra Leone (dark green)Capit...
1995 film score by John Carpenter & Jim LangIn the Mouth of MadnessFilm score by John Carpenter & Jim LangReleased1995GenreAmbient, dark ambient, Film scoreLength59:34LabelDRG RecordsProducerJohn Carpenter, Jim LangJohn Carpenter & Jim Lang chronology Body Bags(1993) In the Mouth of Madness(1995) John Carpenter chronology Body Bags(1993) In the Mouth of Madness(1995) Village of the Damned(1995) In the Mouth of Madness is a soundtrack by John Carpenter and Jim Lang for the ...
See also: Święty Kamień, Elbląg County Village in Warmian-Masurian Voivodeship, PolandŚwięty KamieńVillageŚwięty KamieńCoordinates: 54°18′50″N 21°24′31″E / 54.31389°N 21.40861°E / 54.31389; 21.40861Country PolandVoivodeshipWarmian-MasurianCountyKętrzynGminaBarciany Święty Kamień (Polish pronunciation: [ˈɕfjɛntɨ ˈkamjɛj̃]) is a village in the administrative district of Gmina Barciany, within Kętrzyn County, Warmian-Masurian Voiv...
2012 Indian filmDev Son of Mudde GowdaDirected byIndrajith LankeshWritten byIndrajith Lankesh B. A. Madhu Manju MandvaProduced byShilpa RameshStarringDiganthCharmee KaurAnanth NagCinematographySantosh Rai PathajeMusic byDharma VishRelease date 6 April 2012 (2012-04-06) CountryIndiaLanguageKannada Dev S/O Mudde Gowda is a 2012 Kannada romantic comedy film loosely inspired by the Bollywood film Wake Up Sid. It stars Diganth and Charmee Kaur.[1] Ananth Nag plays a prominen...
Further information: Protestantism in China Further information: List of charities in the People's Republic of China The Amity Foundation Headquarters, Nanjing, China The Amity Foundation (simplified Chinese: 爱德基金会; traditional Chinese: 愛德基金會; pinyin: Àidé Jījīnhuì) is an independent Chinese voluntary organization.[1] As of 2010[update] it is the largest charity in China.[2] It was created in 1985 on the initiative of Christians in ...
SukabangunKecamatanPeta lokasi Kecamatan SukabangunNegara IndonesiaProvinsiSumatera UtaraKabupatenTapanuli TengahPemerintahan • CamatRaja Asi PurbaPopulasi (2020) • Total4.111 jiwa • Kepadatan83/km2 (210/sq mi)Kode Kemendagri12.01.18 Kode BPS1204022 Luas49,37 km²Desa/kelurahan6 desa Sukabangun adalah sebuah kecamatan di Kabupaten Tapanuli Tengah, Sumatera Utara, Indonesia. Ibu kota kecamatan ini berada di desa Pulo Pakkat I. Luas kecamatan i...
Not to be confused with the dark matter problem or the baryon asymmetry problem. In cosmology, the missing baryon problem is an observed discrepancy between the amount of baryonic matter detected from shortly after the Big Bang and from more recent epochs. Observations of the cosmic microwave background and Big Bang nucleosynthesis studies have set constraints on the abundance of baryons in the early universe, finding that baryonic matter accounts for approximately 4.8% of the energy contents...
.jpg)
.jpg)
