Nebran kiekko, vuotta 1600 eaa. edeltävältä ajalta peräisin oleva eurooppalainen pronssiesine, jossa on vanhin tunnettu Seulasia ja tähtitaivasta yleensäkin esittävä kuvaus.[1]
Seulaset on kirkkain syvän taivaan kohde, ja se näkyy paljain silminkin selkeästi taivaalla. Siksi se on tunnettu jo esihistoriallisista ajoista lähtien. Ensimmäiset kirjalliset maininnat tähtijoukosta ovat peräisin antiikin Kreikasta, jossa se mainitaan muun muassa HomeroksenIliaassa ja Odysseiassa (noin 7. tai 8. vuosisata eaa.) sekä Hesiodoksella (noin 700 eaa.?). Raamatussa joukko mainitaan kolme kertaa.
Jo kauan on tiedetty, että Seulasten tähdet muodostavat oikean tähtijoukon. John Michell laski vuonna 1767, että todennäköisyys kirkkaiden tähtien sijoittumiselle sattumanvaraisesti Seulasten tapaiseksi ryhmäksi oli vain 1:496 000, ja oletti siten oikein, että joukon tähtien täytyy liittyä fyysisesti toisiinsa.
Charles Messier liitti tähtijoukon luetteloonsa 4. maaliskuuta 1769[2], vaikka useimmat luettelon kohteista ovat himmeämpiä ja sumumaisempia – Messierin luettelon alkuperäinen tarkoitus oli välttää sekaannuksia komeettojen ja niitä muistuttavien "pysyvien" sumumaisten kohteiden välillä. On arveltu, että lisäämällä luetteloonsa alkuperäisten 42 kohteen jälkeen kirkkaita kohteita, kuten Orionin suuri kaasusumu (M42), avoin tähtijoukko Praesepe (M44) ja Plejadit (M45), Messier halusi suuremman ja suositumman luettelon kuin hänen kilpailijansa Nicolas Louis de Lacaille, jonka luettelossa samoin oli 42 kohdetta.
Amerikan intiaanien tarustossa Seulasten kirkkaimmat tähdet olivat seitsemänpoikaa, jotka kävellessään taivaalla eksyivät sinne ikiajoiksi ja jäivät lähelle toisiaan. Monilla kansoilla Seulaset ovat olleet osa ajanlaskua, ja niiden vuosittainen heliaakkinen nousu (hetki, jolloin kohde ensimmäistä kertaa nousee taivaanrannasta juuri ennen auringonnousua) merkitsi vuoden tai vuodenajan alkua. Antiikin Kreikassa Plejadit liitettiin maanviljelyn kausiin.
Japanissa tähtijoukko tunnetaan nimellä Subaru. Samanniminen japanilainen autovalmistaja käyttää tähtijoukkoa myös logossaan.[3][4]
Suomalaiset tunsivat tähtikuvion nimellä Seulaset, sillä kun seulan eli siivilän nosti taivasta kohti, loistivat sen epäsäännöllisistä rei'istä taivaan valo samalla tavalla kuin tähtikuviossa [5]. Tähtijoukolla on ollut muitakin nimityksiä. Niitä olivat muun muassa Väinämöisen virsu ja Väinämöiset. Etelä-Karjalan länsiosassa tähtikuvio tunnetaan mm. nimellä Paukkusen tasku. Tähtisikermästä on myös käytetty harhaanjohtavasti nimeä Pikku Otava, sillä se muistuttaa jonkin verran Otavan tähdistöä, vaikkakin varsinainen Pieni Otava, Pieni karhu, sijaitsee aivan toisaalla.
Rakenne
Seulaset koostuvat lähinnä nuorista ja kuumista sinisistä tähdistä, jotka selvimmin näkyvät Maahan asti. Arviolta jopa 25 % joukon tähdistä on ruskeita kääpiöitä, tosin ne muodostavat vain 2 % joukon kokonaismassasta, joka vastaa noin 800 Auringon massaa. Tähtijoukko on syntynyt noin 100 miljoonaa vuotta sitten. Sen tähdet tulevat pysymään ryhmänä vielä noin 150 miljoonaa vuotta, jonka jälkeen se vähitellen hajaantuu tähtien nopeuden ylittäessä tähtijoukon pakonopeuden.
Erityisesti valokuvissa on nähtävissä heijastussumu Seulasten kirkkaimpien tähtien ympärillä. Se koostuu tähtien synnyn jälkeen yli jääneestä kaasusta ja pölystä. Se heijastaa tähtien sinertävää valoa, mistä johtuu sumun oma sininen väri. Se on liian kaukana tähdistä, jotta sen atomit voisivat ionisoitua tähtien säteilyn vaikutuksesta, jolloin se olisi emissiosumu. Sumun rakenne ei ole tasainen, vaan se koostuu kahdesta kuorimaisesta kerroksesta, jotka ovat tähtijoukon edessä Maasta katsottuna. Kuorimainen rakenne on ilmeisesti syntynyt, kun tähtien säteilypaine on työntänyt sumun materiaalia kauemmas avaruuteen. Kirkkaimmillaan sumu on Meropen ja Maian ympärillä. Merope-sumun (NGC 1435) löysi 19. lokakuuta 1859 Wilhelm Tempel 12-senttisellä peilikaukoputkella. Sumua kutsutaan löytäjänsä mukaan myös Tempelin sumuksi. Sumun eri tähtiä ympäröivät osat ovat saaneet omat tunnuksensa, katso yllä oleva taulukko.
Havainnointi
Seulasista on paljain silmin erotettavissa ainakin 6–9 tähteä säästä ja havaitsijan näkökyvystä riippuen. Jo ennen kaukoputken keksimistä 11–14 tähden paikat tunnettiin. Parhaiten tähtijoukko näkyy kiikarilla, ja hyvissä havainto-olosuhteissa on valovoimaisella välineellä erotettavissa myös häivähdys heijastussumusta ainakin Meropen ympärillä. Kaukoputkella voi nähdä useampia joukon tähtiä, mutta tällöin kohde ei enää mahdu näkökenttään pienelläkään suurennuksella.
.jpg)
