Lordi Castlereagh, Thomas Lawrencen maalaama muotokuva vuosilta 1809–1810.
Robert Stewart, Castlereagh’n varakreivi ja Londonderryn toinen markiisi (18. kesäkuuta1769Dublin, Irlanti – 12. elokuuta1822North Cray, Kent)[1][2] oli irlantilaissyntyinen brittiläinen valtiomies, joka toimi Britannian sotaministerinä vuosina 1805–1806 ja 1807–1809 sekä ulkoministerinä vuosina 1812–1822. Castlereagh oli yksi Napoleonin kukistaneen liittokunnan johtajista ja vuonna 1815 kokoontuneen Wienin kongressin tärkeimpiä osallistujia. Wienin kongressin jälkeen hän etääntyi vähitellen Pyhän Allianssin taantumuksellisesta politiikasta.
Castlereagh’n isä oli englantilais-irlantilainen maanomistaja ja poliitikko Robert Stewart, joka sai päärinarvon vuonna 1789 ja korotettiin vuonna 1795 Castlereagh’n varakreiviksi, 1796 jaarliksi sekä 1816 markiisiksi.[1][2] Castlereagh peri isänsä kuoltua vuonna 1821 Londonderryn markiisin arvon. Hän syntyi Irlannissa ja opiskeli ensin koulussa Armagh’ssa sekä myöhemmin St John’s CollegessaCambridgessä. Castlereagh oli vuodesta 1794 naimisissa Emily Anne Hobartin kanssa. Heillä ei ollut lapsia.[1] Castlereagh’n velipuoli oli sotilas ja diplomaatti Charles William Vane (s. Stewart), Londonderryn kolmas markiisi.[2]
Ura Irlannissa
Castlereagh valittiin Irlannin parlamenttiin vuonna 1790. Irlannin lordiluutnanttiJohn Pratt nimitti hänet maaliskuussa 1798 Irlannin asioiden pääsihteeriksi, ja Prattin seuraaja Charles Cornwallis vahvisti nimityksen. Tässä ominaisuudessa Castlereagh osallistui Irlannissa samana vuonna puhjenneen kapinan kukistamiseen. Kapina vakuutti hänet tarpeesta yhdistää Irlanti emämaahan, ja hän ajoi läpi unionilain (Act of Union) hyväksymisen Irlannin parlamentin alahuoneessa kesäkuussa 1800 protestanttien vastustuksesta huolimatta. Cornwallis ja Castlereagh erosivat molemmat tehtävistään helmikuussa 1801, kun kuningas Yrjö III oli asettunut vastustamaan heidän kannattamaansa Irlannin katolilaisten emansipaatiota. Castlereagh toimi tämän jälkeen Henry Addingtonin hallituksen neuvonantajana Irlantia koskeneissa asioissa. Vuonna 1802 hänet nimitettiin Intian asioita valvoneen lautakunnan puheenjohtajaksi.[1]
Britannian hallituksen jäsenenä ja kansainvälisen politiikan toimijana
William Pitt nuoremman palattua pääministeriksi Castlereagh’sta tuli Britannian sotaministeri heinäkuussa 1805. Hän määräsi brittiläisen siirtoarmeijan lähetettäväksi Hannoveriin, mutta Napoleonin voitto Austerlitzin taistelussa vei suunnitelmalta pohjan. Castlereagh jätti sotaministerin tehtävän Pittin kuoltua seuraavan vuoden tammikuussa.[1]
Castlereagh esiintyi parlamentissa uuden hallituksen sota- ja ulkopolitiikan johtavana vastustajana, kunnes palasi sotaministeriksi Portlandin herttuan hallitukseen vuonna 1807. Castlereagh halusi ryhtyä määrätietoisesti uudelleen laajamittaiseen sodankäyntiin Napoleonia vastaan, vaikka Ranskan joukot hallitsivat jo koko Manner-Eurooppaa. Hallitus lähetti Espanjaan joukkoja tukemaan Napoleonin vastaista kapinaa, ja Castlereagh auttoi varmistamaan Arthur Wellesleyn aseman niiden komentajana. Vuonna 1809 Castlereagh’n määräyksestä Antwerpenin laivastotukikohtaa kohti lähetetty brittiläinen siirtoarmeija joutui tautien riuduttamaksi Walcherenin saarella ja operaatio epäonnistui. Castlereagh’n politiikkaa vastustanut ulkoministeri George Canning käytti tätä Castlereagh’ta vastaan saadakseen hänet ulos hallituksesta ja Wellesleyn hänen tilalleen sotaministeriksi. Kiistan seurauksena Castlereagh haastoi Canningin kaksintaisteluun, joka käytiin 21. syyskuuta 1809. Canning haavoittui, minkä jälkeen molemmat miehet erosivat hallituksesta.[1]
Oltuaan kolme vuotta sivussa maan johdosta Castlereagh nimitettiin vuonna 1812 ulkoministeriksi. Hänestä tuli myös alahuoneen johtaja pääministeri Spencer Percevalin murhan jälkeen. Maansa ulkopolitiikan johtajana Castlereagh pyrki pitämään Napoleonin vastaisen liittouman yhtenäisenä ja saamaan jo ennen sodan päättymistä aikaiseksi sopimuksen Euroopan asioiden tulevasta järjestelystä. Maaliskuussa 1814 solmittu Chaumontin sopimus sitoi liittoutuneet yhteistyöhön myös Napoleonin kukistumisen jälkeen, ja Pariisin rauha saman vuoden toukokuussa varmisti Britannian välittömien vaatimusten toteutumisen: Bourbonien valtaanpalauttamisen ja Alankomaiden muodostamisen itsenäiseksi kuningaskunnaksi. Castlereagh hallitsi Wienin kongressin neuvotteluita yhdessä Itävallan ulkoministerin Klemens von Metternichin kanssa. Castlereagh pyrki varmistamaan, ettei Venäjä saisi Napoleonin jälkeisessä Euroopassa liian vahvaa asemaa.[1] Pyhän Allianssin julistukseen hän suhtautui viileästi ja piti sen sisältöä hölynpölynä.[2]
Castlereagh halusi luoda suurvaltojen säännöllisiin neuvotteluihin perustuneen turvallisuusjärjestelmän, joka myöhemmin tultiin tuntemaan kongressijärjestelmänä. Hän kuitenkin pettyi myöhemmin järjestelmän käytännön sovellutuksiin. Hän jäi pois Itävallan ja Venäjän lokakuussa 1820 järjestämästä Troppaun kongressista ja tuomitsi siellä hyväksytyn periaatteen, joka antoi suurvalloille oikeuden puuttua väkivalloin toisten valtioiden sisäisiin asioihin. Hän jäi pois myös vuoden 1821 Laibachin kongressista, mutta valmistautui osallistumaan seuraavana vuonna Veronan kongressiin, jonka oli tarkoitus keskustella Espanjan Amerikan-siirtomaiden ja Kreikan itsenäisyystaisteluiden synnyttämästä tilanteesta.[1] Castlereagh suunnitteli kokousta varten Britannian linjan, jota hänen seuraajakseen tullut Canning myöhemmin noudatti.[2]
Epäsuosio ja kuolema
Pitkänä ulkoministerikautenaan Castlereagh tuli hyvin epäsuosituksi kotimaassaan. Hänen yhteistyönsä Itä-Euroopan itsevaltaisesti johdettujen maiden kanssa herätti tyytymättömyyttä, ja alahuoneen johtajana hän joutui antamaan kasvot myös Britannian hallituksen kovaotteiselle sisäpolitiikalle sodan jälkeisinä vuosina 1815–1819 sekä vuoden 1820 epäonnistuneelle yritykselle purkaa poikkeuslailla kuningas Yrjö IV:n avioliitto Caroline von Braunschweigin kanssa. Liberaaleina tunnetut kirjailijat ja runoilijat, kuten lordi Byron, Thomas Moore ja Percy Bysshe Shelley hyökkäsivät häntä vastaan tuotannossaan. Castlereagh pelkäsi salamurhaa ja ryhtyi erilaisiin varotoimiin, kunnes ajautui viimeisinä vuosinaan asteittain vainoharhaisuuteen. Hän myös uskoi jonkun kiristävän häntä väitteillä homoseksuaalisuudesta. Castlereagh teki itsemurhan elokuussa 1822 hieman ennen suunniteltua lähtöään Veronan kongressiin.[1] Hän tappoi itsensä kynäveitsellä. Hänet haudattiin Westminster Abbeyn katedraaliin.[2]
