Rogier van der Weydenin maalaus Pyhästä Luukkaasta maalaamassa Neitsyt Marian muotokuvaa, 102 × 108,5 cm, noin vuodelta 1440, Eremitaaši, Pietari.
Pyhän Luukkaan kilta oli yleinen nimi maalarien ja taidekäsityöläisten killoilla, joita perustettiin eri paikkakunnille 1200-luvulta alkaen. Ne olivat osa kiltajärjestelmää,[1] ja ne valvoivat monin säädöksiin niin taidekauppaa, taiteen tekemistä kuin maalariksi kouluttautumista. Kiltojen monopoli alkoi murtua 1600-luvulla. Sitä ennen muun muassa hovitaiteilijat olivat voineet toimia niiden ulkopuolella.
Italiassa Pyhän Luukkaan killat tai seurat toimivat yleensä kiltajärjestelmästä irrallaan ja ne olivat myös taideakatemioiden syntymisen taustalla. Monen italialaisseuran nimi muuttui 1500-luvun lopulla akatemiaksi, kuten Accademia di San Lucaksi.[1]
Kunkin kaupungin Luukkaan kilta kontrolloi oman kaupunkinsa kaikkea elinkeinotoimintaa taiteessa, mutta eri kaupunkien killat olivat täysin itsenäisiä. Usein niiden välillä oli kilpailuasetelma.
Luukkaan kiltoja perustettiin 1200-luvulla Italiaan ja myöhemmin muuallekin, etenkin Alankomaihin. [1] Yksi kuuluisimmista toimi Antwerpenissä[3] vuoteen 1795 asti. Niin Antwerpenissä kuin useissa muissakin kaupungeissa paikallinen hallinto oli antanut killalle oikeuden säädellä oman alansa elinkeinotoimintaa kaupungissa. Killan jäsenenä mestari sai ottaa oppipoikia, pitää työpajaa ja myydä maalauksiaan. Vastaavia säädöksiä oli muun muassa Delftissä.[4]
Pyhän Luukkaan killan rakennus Antwerpenissä.
Pyhän Luukkaan kilta ei edustanut vain maalareita, veistäjiä ja muita taiteilijoita, vaan etenkin 1600-luvulla myös taidekauppiaita, taiteen harrastajia ja toisinaan myös taiteen ystäviä.[5] Keskiajalla useimmilla paikkakunnilla jäseninä oli myös käsikirjoitusten kuvittajia. Perinteisissä killoissa muutkin maalarit kuin taidemaalarit olivat kuuluneet samaan kiltaan, mutta Pyhän Luukkaan killoista muodostui varsinkin Alankomaissa erityisesti taidemaalarien kiltoja.[6] Killat ratkaisivat myös taiteilijoiden keskinäisiä ja asiakkaiden kanssa tulleita kiistoja.[5]
Antwerpen ja Brugge
Antwerpenin ja Bruggen killat loivat mallin, jota käytettiin muissakin kaupungeissa.[7] Vaikka Antwerpen ei ollut taiteen keskus ennen 1500-lukua, se oli yksi ensimmäisistä kaupungeista, joissa perustettiin Pyhän Luukkaan kilta. Antwerpenin Pyhän Luukkaan kilta mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1382 ja se sai kaupungilta erityisiä etuoikeuksia vuonna 1442.[8] Killan tallella olevat pöytäkirjat luetteloivat milloin kustakin taiteilijasta on tullut mestari, ketkä olivat oppipoikia ja kuka johti kiltaa.[8] Bruggessa, joka oli Alankomaiden johtava kaupunki maalaustaiteessa 1400-luvulla, ensimmäinen luettelo killan jäsenistä on vasta vuodelta 1453, joskin kilta oli ollut olemassa jo aiemmin. Bruggen kilta valvoi tarkasti, etteivät taidekäsityöläiset tehneet vieraiden kiltojen alaan kuuluvia töitä, kuten kuvakudoksia.[9] Bruggen kiltaan kuului kuitenkin myös satulaseppiä, luultavasti koska monet jäsenet maalasivat miniatyyrikuvituksia pergamentille. Koska pergamentti oli nahkaa, heidät luokiteltiin nahkatyöläisiksi.[10]
Vain tiettyjä etuoikeuksia omaavat, kuten hovitaiteilijat, saattoivat työskennellä ilman killan jäsenyyttä.[9]Peter Paul Rubensilla oli 1600-luvulla erityislupa hallitsijalta työskennellä sekä hovitaiteilijana Brysselissä että Antwerpenin Pyhän Luukkaan killan aktiivisena jäsenenä,[11] jolloin hänen maalauksiaan voitiin myydä killan tiloissa. Antwerpenissa myyntikoju oli ollut jo alkuvaiheessa, esimerkiksi 1460 se oli sijainnut katedraalin edessä. Bruggeen myyntitila saatiin 1482.[12][7]
Hollanti
Haarlemin Pyhän Luukkan killan johtajat vuonna 1675. Kuvan maalaaja Jan de Bray toisena vasemmalta. Maalarikilloista on erikoista kyllä olemassa vähemmän ryhmämuotokuvia kuin muista killoista.Judith Leysterin omakuva 20-vuotiaana, kolme vuotta ennen kuin hänestä tuli Haarlemin killan ensimmäinen naispuolinen jäsen vuonna 1633.Hermen Rode: Luukas ja Neitsyt Maria, 1484. Luukkaan attribuutti härkä on tässä siivekäs ja sillä on pyhimyskehä.
Hollannin valtiossa kiltoja perustettiin, kun etelästä Antwerpenin ja Bruggen suunnalta tullut kilpailu alkoi koitua ongelmaksi. Muun muassa Goudassa, Rotterdamissa, ja Delftissä Pyhän Luukkaan killat perustettiin vuosien 1609 ja 1611 välillä.[7] Kullakin näistä paikkakunnista taulumaalarit irrottautuivat perinteisestä kiltarakenteesta, jossa he olivat kuuluneet muiden maalarien, kuten fresko- ja seinämaalarien kanssa samaan kiltaan. Sen sijaan he liittyivät Pyhän Luukkaan kiltaan.[6]
Muista kaupungeista tulevat tai muualla kouluttautuneet taiteilijat joutuivat usein maksamaan killan pääsymaksun moninkertaisena. Esimerkiksi vuonna 1655 Pieter de Hooch joutui maksamaan 12 guldenia muutettuaan Delftiin, kun killan tavallinen maksu oli 3 guldenia.[13]
Italia
Renessanssin Firenzessä ei ollut varsinaista Pyhän Luukkaan kiltaa. Maalarit kuuluivat lääkärien ja apteekkarien kiltaan "Arte dei Medici e Speziali", koska he hankkivat pigmenttejä apteekeista. Kuvanveistäjät olivat kiven ja puuntyöston mestarien killassa "Maestri di Pietri e Legname.[14] He olivat myös yleensä Pyhän Luukkaan seuran eli Compagnia di San Lucan jäseniä. Seura oli perustettu jo vuonna 1349, joskin se oli kiltajärjestelmästä irrallinen laitos.[15]
Vastaavia seuroja oli myös muualla Italiassa, muun muassa Roomassa.
Compagnia di San Luca alkoi Firenzessä 1500-luvulla tavata Basilica della Santissima Annunziatassa, jolloin aiemmin Paavalin seuraan (Compagnia di San Paolo) kuuluneet kuvanveistäjät liittyivät mukaan.[16] Tästä seurasta kehittyi Accademia di belle arti di Firenze eli Firenzen piirustustaiteen akatemia vuonna 1563.[14]
Roomassa taas Federico Zuccari perusti Pyhän Luukkaan akatemian (Accademia di San Luca) vuonna 1593. Rooman akatemia heijasti tuolloin ajankohtaisia uusia aatteita taideakatemiasta keskiaikaisen kiltasysteemin säilyttämisen sijaan.[14] Vähitellen muut kaupungit seurasivat Rooman esimerkkiä. Carraccit Bolognassa perustivat taideakatemiansa.
Muutos kauemmaksi kiltajärjestelmästä liittyi uuteen käsitykseen taiteesta enemmänkin vapaana kuin mekaanisena taitona. Antwerpenissä David Teniers nuorempi oli paitsi killan johtaja myös taideakatemian perustaja. Uudet taideakatemiat alkoivat tarjota koulutusta piirtämisessä ja maalauksen alkeissa. Myös taiteen teoria, kuten genrehierarkia sai lisää merkitystä.
Kiltojen säännöt
Kiltojen säännöt vaihtelivat suuresti. Kuten muidenkin alojen killoissa, oppipoikana olo kesti ainakin kolme, mutta usein viisi vuotta. Sen jälkeen oppipojasta tuli kisälli, joka saattoi työskennellä kenen tahansa killan jäsenen alaisena. Jotkut taiteilijat alkoivat signeerata ja päivätä maalauksiaan vuotta tai paria ennen kuin he saavuttivat seuraavan asteen eli vapaan mestarin aseman. Mestari-nimikkeestä joutui usein maksamaan killalle, minkä jälkeen tuore mestari saattoi myydä maalauksiaan, perustaa oman työhuoneen ja ottaa oppipoikia. Hän saattoi myös myydä muiden taiteilijoiden maalauksia. Antoon van Dyckistä tuli mestari kahdeksantoista vuoden iässä, joskin parinkymmenen vuoden ikä oli tavallisempi. Myös oppipoikien määrästä oli säännöksiä.
Nürnbergissä maalaus oli toisin kuin vaikkapa kultasepäntyö katsottu vapaaksi elinkeinoksi. Kiltalaitoksen sijaan kaupunki valvoi toimintaa. Tarkoitus oli rohkaista kasvua, koska taiteilijoiden työ usein liittyi kirjojen kustantamiseen, jossa Nürnberg oli noussut Saksan suurimmaksi keskukseksi. Kuitenkin myös Nürnbergissä oli sääntöjä. Esimerkiksi vain naimisissa olevat miehet saattoivat pitää työhuonetta.[17] Useimmissa kaupungeissa naiset, joilla usein oli merkittävä rooli miniatyyrikuvituksia tekevissä työpajoissa, eivät voineet liittyä kiltaan tai päästä mestareiksi. Kuitenkin Antwerpenissä Caterina van Hemessen ja muutama muu naishenkilö olivat killan jäseniä. Kuten Pyhän Luukkaan killan kristillinen nimi vihjaa, useimmissa kaupungeissa juutalaiset eivät voineet kuulua kiltaan, eivätkä saada mestarin arvoa.
Kiltamaalaukset
Monissa kaupungeissa Pyhän Luukkaan kilta kustansi alttarin tai kappelin, jonka alttarilaitteessa kuvattiin killan suojeluspyhimys.[18]Rogier van der Weydenin maalaus (vuonna 1440, yläreunassa) oli yksi varhaisimmista tunnetuista tässä monien myöhempien taiteilijoiden jatkamassa traditiossa.[18] Aiheesta on tehnyt tulkintansa muun muassa Jan Gossaert, Frans Floris (1556) Marten de Vos (1602) ja Otto van Veen.[19]
Ajatus, että Luukas maalasi kuvan Neitsyt Mariasta ja Jeesuslapsesta on ollut yleinen varsinkin idässä ortodoksien parissa. Luukkaan sanottiin maalanneen ensimmäiset ikonit, kuten Częstochowan Mustan Madonnan ja myös kuvia Paavalista ja Pietarista.
Kiltamaalaukset ovat tavallisesti omakuvia, eli taiteilija esiintyy Luukkaana ja mukana on Luukkaan attribuutti härkä. Usein maalaukset antavat samalla tietoa taiteilijoiden työskentelystä omana aikanaan.
Maarten van Heemskerkin maalaus alttarilaitteessa, 1532.
Giovanni Barbierin maalaus Luukkaasta maalarina, 1591.
Ensimmäisen ikonin maalaamista kuvaava ikoni 1600-luvulta.
Kiltalaitoksen hiipuminen
Kiltojen monopolia alettiin paheksua 1600-luvulta alkaen. Taidemaalarien suhteen monissa paikoissa oli jännitteitä kiltataiteilijoiden ja hallitsijoiden hoviinsa ulkomailta tuomien taiteilijoiden välillä. Kun Antoon van Dyck oli saatu houkuteltua Englantiin, hänelle tarjottiin talo kaupungin rajan toiselta puolelta Lontoon killan monopolin kiertämiseksi. Antwerpenissä Habsburgit lopulta poistivat killan monopolin. Muutkin kiltamonopolit alkoivat 1700-luvun loppuun mennessä olla menneisyyttä, jo ennen kuin Napoleon hajotti killat hallitsemillaan alueilla. Killat säilyivät yhdistyksinä tai hyväntekeväisyysjärjestöinä, tai liittyivät uusiin akatemioihin, kuten Antwerpenissä.
Kiltamonopolin tyylinen järjestelmä koki lyhyen elpymisen 1900-luvulla Itä-Euroopan sosialistisissa maissa, joissa virallisten taiteilijaliittojen ulkopuolisten oli erittäin vaikeaa työskennellä taiteilijoina.
Bartrum, Giulia: Albrecht Dürer and his Legacy. British Museum Press 2002. ISBN 0714126330
Baudouin, Frans: "Metropolis of the Arts." Teoksessa Antwerp's Golden Age: the metropolis of the West in the 16th and 17th centuries, Antwerp, 1973, s. 23–33.
Campbell, Lorne: "The Art Market in the Southern Netherlands in the Fifteenth Century." The Burlington Magazine, vol. 118, no. 877. (Apr., 1976), s. 188–198.
Farquhar, J.D.: "Identity in an Anonymous Age: Bruges Manuscript Illuminators and their Signs." Viator, vol 11 (1980), s. 371–83.
Ford-Wille, Clare: "Antwerp, guild of S. Luke." The Oxford Companion to Western Art. Ed. Hugh Brigstocke. Oxford University Press, 2001. Grove Art Online. Oxford University Press, 2005.
Howe, Eunice D.: "Luke, St" Grove Art Online. Oxford University Press.
Hughes, Anthony: "'An Academy for Doing'. I: The Accademia del Disegno, the Guilds and the Principate in Sixteenth-Century Florence." Oxford Art Journal, vol. 9, no. 1. (1986), s. 3–10.
Jack, Mary Ann: "The Accademia del Disegno in Late Renaissance Florence." Sixteenth Century Journal, vol. 7, no. 2. (Oct., 1976), s. 3–20.
King, Catherine: "National Gallery 3902 and the Theme of Luke the Evangelist as Artist and Physician." Zeitschrift für Kunstgeschichte, vol. 48., no. 2. (1985), s. 249–255.
Mather, Rufus Graves: "Documents Mostly New Relating to Florentine Painters and Sculptors of the Fifteenth Century." The Art Bulletin, vol. 30, no. 1. (Mar., 1948), s. 20–65.
Montias, John Michael: "The Guild of St. Luke in 17th-Century Delft and the Economic Status of Artists and Artisans." Simiolus: Netherlands Quarterly for the History of Art, vol. 9, no. 2. (1977), s. 93–105.
Olds, Clifton: "Jan Gossaert's "St. Luke Painting the Virgin": A Renaissance Artist's Cultural Literacy." Journal of Aesthetic Education, vol. 24, no. 1, Special Issue: Cultural Literacy and Arts Education. (Spring, 1990), s. 89–96.
Prak, Maarten: "Guilds and the Development of the Art Market during the Dutch Golden Age." Simiolus: Netherlands Quarterly for the History of Art, vol. 30, no. 3/4. (2003), s. 236–251.
Smith, Pamela H.: "Science and Taste: Painting, Passions, and the New Philosophy in Seventeenth-Century Leiden." Isis, vol. 90, no. 3. (Sep., 1999), s. 421–461.
↑ abcdTaiteen pikkujättiläinen, s. 542. (3. painos) Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-16447-X
