1960-luvun alkuvuosina Suomen ainoa öljynjalostamo Naantalin jalostamo ei pystynyt vastaamaan jatkuvasti kasvavaan öljytuotteiden kysyntään. Pitääkseen ulkomaiset öljy-yhtiöt ulkona raakaöljyn jalostuksesta Neste Oy:n oli pyrittävä aggressiiviseen laajenemiseen kotimaisilla öljymarkkinoilla. Uuden öljynjalostamon paikaksi valikoitui Porvoo sen Helsingin kulutuskeskittymän läheisyyden ja hyvien meriyhteyksien vuoksi. Neste Oy:n suunnitelmissa oli toimittaa ulkomailta tuotava raakaöljy suurtankkereilla suoraan jalostamolle. Rakennuspäätös hankkeelle kirjoitettiin vuonna 1963, ja sen suunnittelu annettiin myös Naantalin jalostamon suunnittelusta vastanneelle yhdysvaltalaiselle Lummus Companylle.
Jalostamon rakennustyö aloitettiin Nesteen lunastamalle 622 hehtaarin Sköldvikin kartanon tilalle siten, että ensimmäiseen vaiheeseen kuuluvat tyhjötislaus-, lämpökrakkaus-, vetykrakkaus- ja vety-yksiköt oli tarkoitus käynnistää vuonna 1965. Yksikköjen käynnistys onnistui kuitenkin vasta vuotta myöhemmin vety-yksikön suunnitteluvirheiden takia. Ensimmäinen vaihe päästiin käynnistämään 10. huhtikuuta 1966.[1]
Laitoksen vihkiäisiä vietettiin 19. syyskuuta 1966, jolloin myös toisen vaiheen raakaöljyn tislausyksikkö sekä kaasujen, bensiinin ja kaasuöljyn jatkojalostusyksiköt valmistuivat. Ensimmäisen ja toisen vaiheen raakaöljykapasiteetti oli noin 2,2 miljoonaa tonnia vuodessa. 1970-luvulla pystyttiin tuotantoteknillisillä seikoilla parantamaan vuosituotantoa ensimmäisten yksiköiden osalta kolmeen miljoonaan tonniin.
Jo ennen jalostamon vihkiäisiä oli yhtiö päättänyt kaksinkertaistaa Porvoon jalostamon raakaöljykapasiteetin ja rakentaa hydroskimming-tyyppisen linjan, joka käsitti raakaöljytislausyksikön lisäksi vain kaasujen ja bensiinin jatkojalostuslinjat. Tämä 2,8 miljoonan tonnin raakaöljyn tislauslinja, ns. kolmas vaihe, valmistui ja käynnistettiin vuonna 1968. Kuten ensimmäisten linjojen osalta myös kolmannen vaiheen tuotantoa pystyttiin parantamaan neljään miljoonaan tonniin vuodessa.
Vuonna 1969 tehtiin yhtiössä päätös uusien jatkojalostusyksiköiden rakentamisesta. Tämä ns. neljäs vaihe ei lisännyt raakaöljykapasiteettia, mutta nosti sen sijaan huomattavasti jalostusastetta. Neljäs vaihe valmistui ja käynnistettiin vuonna 1972, ja sen keskeisimpänä osana oli leijukatalyyttinen krakkausyksikkö (FCC). Lisäksi neljäs vaihe sisälsi tyhjiötislaus-, kaasuöljyn rikinpoisto- ja olefiinisten nestekaasujen polymerointiyksiköt. Laitoksen ympäristöystävällisyyttä pyrittiin parantamaan samassa yhteydessä rakennetuilla rikkivedyn talteenotto- sekä vedenkäsittely-yksiköllä. Vuonna 1973 valmistui ja käynnistettiin puhallettua bitumia valmistava yksikkö. Samana vuonna tehtiin myös päätös uuden öljynjalostamon sijoituksesta Porvoon öljynjalostamon yhteyteyteen.
Tämä ns. Porvoo B valmistui ja käynnistettiin vuoden 1975 lopulla. Sen raakaöljykapasiteetti oli viisi miljoonaa tonnia. Tyypiltään uusi laitos oli hydroskimming-jalostamo, jossa oli kaasujen, bensiinin ja kaasuöljyn jalostusyksiköt, mutta ei pohjaöljyn käsittelyä. Uuden öljyjalostamon toinen lämpökrakkausyksikkö valmistui vuoden 1978 lopulla. Uuden jalostamon yhteyteen valmistui lyijyä korvaavaa bensiinin seosainetta, metyylitertiääributyylieetteriä (MTBE), valmistava yksikkö syksyllä vuonna 1980.
Lähteet
Markku Kuisma (1997) Kylmä sota, kuuma öljy. Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa, WSOY
Neste Oy (1982) Neste – Öljystä muoveihin, Yhteiskirjapaino
Viitteet
↑Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 35. Otava, 1966.
